Kestääkö pitkissä digihyppelyissä paikat?

Olen tämän kesän aikana uusinut digitaalisia vempeleitä omassa kotona. Ostin 55 tuumaisen digitelevision, sillä onhan se luksusta kun voi katsoa dokkareita ja puhelimen kautta monen moista muutakin. Miten sitä nuoremmat kestää tämän kehityksen mukana, kun tällainen kokeneempikin kuuttakymppiä lähestyvä mies on ihmeissään. Olen siitä asti, kun tietokoneet työpaikoille ja koteihin tulivat käyttänyt niitä päivittäin. Opettajan urani alussa kävin työpaikalla tietotekniikkakursseja, missä itse yritettiin tehdä alkeellisia ohjelmia. Onneksi lopulta näistä koneista on ollut hyötyä. Vuosi vuodelta ne ovat tulleet arkikäyttöön sopivimmaksi. Olen kasvanut näihin kiinni minäkin, vaikka viisikymppiä on ohitettu jo aikaa sitten. En siis ole tietokonealalla, mikä ehken kuvastuu jutustani.

Työpaikalla päiväduuni on aika monella opettajalla ja muillakin virkaihmisillä tämän aparaatin kanssa seurustelua, jota nytkin tässä vapaa-aikanani huumorimielessä näppäilen. Katsoin tuossa tuvan kiikkutuolissa istuessani, että onpa minun tietokoneen näppäimistö kiilloittunut ajan kanssa. Niin kovasti olen vuosien varrella kirjoitellut että muoviosat ovat jo kiiltävän tasaisia. Pitäisikö uusi näppiskin ostaa? En osta, kun tämä on niin kotoinen. Kotoistahan se olisi jäädä ihmisen laakereilleenkin ja kehityksestä jälkeen, mutta siinä tekee itselleen karhun palveluksen. Olen vieläkin vahvasti sitä mieltä, että uusin tekniikka on otettava käyttöön vaikka siinä joutuu epämukavuusalueelle, kuten minäkin usein.

Langattoman ergonomisen laserhiirenkin hankin ja isomman tietokoneen näytön, sekä dna:n kotimokkulan. Sellaisen ihmelaatikon, millä kaiken mukaan saa sim-kortista kaiken irti. No ei sen asennus nyt aivan ongelmaton ollut, sillä työnsin sinne Sim-kortin joka oli leikattu jo alunperin hiukan liian reunoja myöten. Se kortti siis rikkoontui työntäessäni sitä ahtaaseen rakoon ja poishan se ei sitten enää sopinut. Näissä tapauksissa ajattelen niin, että jos minulle voi sattua näin ... niin on meitä vähintään kaksisataa Suomessa. Eli vika on laitteen suunnittelussa. No ei muuta kuin takaisin kauppaan ja sitä vehjettä sitten roklattiin viiden miehen voimin pari tuntia ja lopulta myyjä tuli siihen tulokseen, että uusi laite tälle miehelle ja käyttökuntoon firman puolesta. Kiitokset Joensuun Powerin henkilökunnalle.

Arki on monilla meistä melkoista tietojen ja kuvien siirtoa, niin silloin kannattaa selvittää millä välineillä se onnistuisi helpoiten ja aikaa säästäen.

Hankin tässä aikana muutamana sellaisen netin lisäominaisuuden, että formulat näen suorana ja jääkiekkoakin sieltä voin aika-ajoin tiirailla. Toki olin pitkään sitä mieltä, että en lähde tähän kaupalliseen juttuun mukaan lainkaan periaatteen vuoksi. Ei ole tolkkua, että jokaisesta jutusta joutuu erillisen kuukausimaksun maksamaan. No nyt kuitenkin hankin sellaisen mitä voin katsoa kännykästä, tietokoneelta ja digitelkkarista puhelimesta siirrettynä. Tyytyväinen siihen olen erityisesti Nokian uudesta puhelimesta katsottuna, huikean tarkka kuva ja ei mitään ongelmaa. Tämä Nokian uusin puhelinmalli on aivan huikea muutenkin. Enpä ole elämäni aikana yhtä helppokäyttöistä, nopeaa ja tarkkakuvaista puhelinta omistanut.  Kotona oleva tietokone taitaa olla minun kotini ahtain pullonkaula tämän digiajan vaivattomuudessa, se jumittaa ja roklottaa. Ehken se on imenyt itseensä liikaa kaikkea ylimääräistä maailman tuskaa joita se joutuu muistin syöväreissään säilömään ja kelailemaan. Yhtään ei enää malttaisi odotella. Salaman nopeasti pitää koneiden toimia, ehken siksi täytyy alkaa kysellä niitä maaseuduille vedettäviä valokuituyhteyksiä.

Vanhuudessa on hyvätkin puolensa

En ole pitkään aikaan kirjoitellut näitä höpö höpö juttujani. On ollut kaikenlaista kiirettä, tai oikeastaan kirjoittelen niin moneen suuntaan että tämä foorumi on jäänyt paitsioon. Moni tosin ottaa tämän tiedon tyytyväisenä vastaan... siis sen, etten kirjoittele pakinoita enää niin paljon.

Nyt kuitenkin tuntui siltä, että täytyy hiukan korostetusti ironisoida todella vaikella asialla. Vanhuus on jotenkin koetettu meidän yhteiskunnassa häivyttää. Vanhusta kutsutaankin trendikkäästi senioriksi. Onhan kyllä todettava että ihmiset elävät toimintakuntoisempana pitempään kuin ennen, siten se voi olla jopa perusteltua nimetä tämä elämän vaihe uudelleen. Toivon että ette pahastu, sillä nyt alan kertoilla mikä meitä oikeasti odottaa.

Vanhuudessa ja lapsuudessa on se hyvä puoli ja yhtäläisyys, että silloin saa ja joutuu antamaan vastuun elämästään ja elossa kestämisestään toisille. Voi vain touhuta ja kokeilla kaikenlaista, vaarallistakin. Karkailla ja harhailla oikealta polulta, kun silmä vähänkin pettää. Aina tulee joku joka ohjaa oikealle tielle. Sitten vaan hymyilee ja taivastelee, että eikö näin olisi saanut tehdä. Tiuskiminenkin on sallittu. Voi päästää suustaan mitä haluaa ja haukkua ihmisiä, sillä kaikki menee tietämättömyyden piikkiin. Puhun nyt siis elämän lähtö- ja loppusuorasta.

Vanhus voi käydä katsomassa tallissa pässejä ja puolen tunnin päästä kysyä: "mitä siellä tuolla tallissa on? No, ei kehdata käydä katsomassa". Muistisairaus ei ole leikin asia, vaikka turha sitäkään on piilotella tai peitellä. Se sairaus voi tulla kelle hyvänsä. Toivoa sopii kun se omalle kohdalle sattuu, ettei sitä itse hoksaa kuinka kuutamolla sillä hetkellä asioista on. Mistäpä me tiedämme kuinka onnellista aikaa se itselle olisi, kun emme ole kokeneet sitä käytännössä. Ei tarvitse kantaa asioita harteillaan ja muistaa satoja asioita samaan aikaan. Muistettavat asiat ainakin uusiutuisivat nopeassa tahdissa. Lapsena ja vanhana voi piereskellä kävellessään muiden seurassa ja se ei enää haittaa. Ei sitä kyllä itse kuulekkaan, kun kuulo on mennyt... lapsena se naurattaa muuten vaan. Pissiä saa milloin huvittaa vaippaan ja ei tarvitse enää vessaa etsiä ja aina voi kieltäytyä menemästä vessaan. Hoitolaitoksen osaston sängyssä saa lauleskella mitä rivoimpia lauluja ja kiroilla niin paljon kuin huvittaa, eikä haittaa. Lapsena, sekä vanhana iloitsemme ja harmistumme sen patalapun virkaamisesta taas yhtä paljon. Yhteislaulut vanhustentalon aulassa kuulostavat taas mukavalta, niin kuin silloin alakoulun aamunavauksessa. Tosin varmaan ikävä raastaa taas rintaa vanhuksena kun sukulaiset tekevät lähtöä, samoin kuin lapsena vanhempien ajellessa pois kotipihasta.