Nylykeehhän se pitäs

Aloitin tänään huoneen maalausremontin ja kaapin päältä nostin tämän nukenkiikun, jonka on tehnyt kirurgi Aito Varis.

Hän antoi sen minulle lahjaksi opetuksesta. En opettanut häntä leikkaamaan, vaan puunmukailua tekemään.

Kiikkua katsellessa tulikin paljon muistoja mieleen.



Olin aikoinaan opettajana vapaaopistolla pitäen koristemaalauskurssia. Kurssille tuli vanhemmat miehet, jotka olivat tehneet puusta kaappikelloja, toki mukaan oli tullut myös ihmisiä, jotka tekivät esim. kapioarkun kansanomaista koritsemaalausta ja puunmukailua.

Minä opetin myös huonekalujen entisöintiä useissa kansalaisopistoissa iltaisin. Se oli kiireistä aikaa, mutta paljon oppi itsekin vuosien myötä.

Koristemaalauspiirissä oli myös kirurgi Aito Varis. Lääkäreillä on se hankaluus, että heiltä kysellään aina terveydestä olivatpa he vapaalla tai töissä. Eräs mies meni Variksen luo ja kysyi, että mikähän mahtaa olla tuossa hänen kyynärpäässä, kun siihen tulee välillä pistävä kipu. Kirurgi katseli miestä hivenen turhautuneena ja tuumasi: "pirustako tuon tietää, nylykeehhän se pitäs".

Mukavat oli Aito Variksen tarinat muutenkin. Eräänä iltana hän kertoi, että hänelle sattui nuorena kunnanlääkärinä outo juttu. Kuntaan oli kulkeutunut jokin paha influenssa, joka kaatoi sanan täydessä merkityksessä ihmisiä. Aito Varis varoitteli kaikkia, että nyt on vakava tauti liikkeellä. No eräänä aamuna oli soinut kunnanlääkärin vastaanotolla puhelin ja lääkäriä pyydettiin puhelimeen. Soittaja oli kirkkoherra, joka sanoi tuohtuneena: "mitä te siellä oikein teette! Ruumishuone on aivan täynnä, ei sovi enää yhtään... ryhdistäytykää! Se oli suoraa palautetta kirkkoherralta.

Voiko lehtiin luottaa?

Eräs mies kertoi lukeneensa lehdestä jutun, mistä hän ei aivan tunnistanut omia kertomiaan juttuja.

Minulle kävi samoin armeijassa ollessani. Voitin varusmiehenä puolustusvoimainmestaruuden standardikivääri- lajissa. Olihan se huikeaa, kun  330:tä tarkimmasta varusmiehestä olin sen vuoden paras.

Ruotuväkilehden toimittaja kävi haastattelemassa minua. Haastattelu meni jotenkin näin.
Toimittaja: "tiesitkö voittavasi mestaruuden?".
Minä: "ei sellaista voi tietää, mutta ammuin viimeisissä harjoituksissa niin hyvän tuloksen, että tiesin, että jos ammun ennätykseni, niin saattaisin voittaa".
Toimittaja: "oletko harjoitellut paljon?".
Minä: "En. Ammuin varmaankin 300 laukausta".

Kuvaus minusta: "Ignatius ei ole turhan vaatimaton mies", on oikean suuntainen.

Alla kyseinen juttu.

Armeijassa ampumavalmentajanani toimiva sotilasmestari Malinen käveli Ylämyllyn paloaukealla vastaan kysyen: "sanoitko sie silleen". Minä vastasin: "en sanonut". Hän vastasi: "niin mie ajattelinkii", ja jatkoi matkaa.
















Kuvassa ei kyllä ole valittamista, kun kohde otetaan huomioon.

Mitäpä sitä tekisi, jos ei olisi kissoja ja koiria?

Hiukkasen alkaa olla ymmärrys koetuksella näiden karvaisten ystävien kanssa. Näitä nyt on siunaantunut ajan kanssa, ehken lasten kautta minulle asti.

On näissä aikamoinen vahtiminen ja shakin pelaaminen, kun aukoo ja sulkee ovia pitkin päivää. Jos unohdat kissan huoneen oven auki, niin koira käy kusemassa kaapin ja sängyn kulmalle. Jos taas muistat sulkea sen huoneen oven, mutta et aukaista sitä sieltä koiran kanssa poistuessa, niin kissa paskantaa sohvaan. Kissa vielä käy muutaman kerran päivään kusemassa sänkyyn.

Näitä kun sitten pyykkaa ja luuttuaa viikonloput, niin alkaa tuntua, että mitäpä sitä muuta tekisikään vapaa-ajallaan.

Nyt leikkuutin kissat, mutta mitä minä teen tuolle koiralle? Vanha koira ja vielä vaan pitää näyttää asemaansa kissalle. Kai sekin on leikkuutettava, vaikka lopettaisiko merkkailun, vai jatkaisiko silti vanhasta muistista.

Aikoinaan naureksin ihmisille, jolla oli useampi lemmikkieläin. Kysyin heiltä, että lisääntyykö se onnellisuus eläinten määrän suhteessa?

Työmäärä ja harmi ainakin lisääntyy, siitä olen tällä kokemuksella aivan varma. Eräs mies, jolla ei ollut yhtään eläintä tuumasi, että hänen talossa ei ole sijaa eläimille. Hän vaan ihmetteli sitä, että kun heille tulee vieraita joilla on koira, niin vaikka hän kuinka antaa ymmärtää, ettei koiran ole hyvä tulla sisälle, silti sen laskevat huoneesta toiseen kirmaamaan. Sitten juostessaan kuseksivat joka paikkaan. Koiran omistaja vaan hyväntahtoisesti naureksii, että voi, kun meidän buudeli on niin onnellinen, että ihan tekee ilopissiä.

Silloin kun meillä ei vielä ollut koiraa, niin annoimme välillä kahdelle villakoiralle sijaiskodin. Toinen niistä oli erittäin menestynyt Pohjoismaiden kauneuskuningatar. Sillä oli tarkoitus tehdä kovasukuisia pentuja. Se karkasi minulta ja minä alushoususillaan sen perästä. Ei siinä mittään, mutta kun oli pimeä, talvi ja lunta suhteellisen paljon. Arvelin, että nyt kun se karkumatkallaan löytää jonkun kylän piskin ja työntää maailmaan jalosukuisten pentujen sijaan jonkun sekarotuisen jalan nostelijan, niin siitä ei hyvä heilu. Onneksi löysin nopeasti karkurin ja kaikki päättyi hyvin.

Olihan meillä aikoinaan marsukin, se taisi olla niitä helpoimpia syöteltäviä, sauvasirkoista puhumattakaan. Kani nakersi nahkasohvaa, jota piti korjuuttaa. Vein jossain vaiheessa kanit takaisin kasvattajalle. Verhoilijamestari naureksi sohvaa katsoessaan, että ei tämä vielä mitään, mutta erään kerran eräs vanha rouva toi sohvan, missä oli ison sehverin mentävä reikä keskellä. Siitäkin kuulemma saatiin vielä sohva.

Pojalla on musta skorpioni, sitähän sitä on järkevä syötellä. No, ei se ainakaan kuseksi sängyn jalalle.

Ammattiin viisitoistavuotiaana

Koulusta kotiin kävellessä näin valkohaalariset miehet Romolantiellä taloa maalaamassa. Se saattoi olla riittävä sykäys sille, että olen siitä lähtien ollut maalausasioiden kanssa tekemisissä... vaikka joskus pikaistuksissani sanoinkin, että muutan nimeni Tötterströmmiksi ja muutan Porvooseen.

No se oli hyvin lyhyt vaihe, kun puhelimet soi jatkuvasti ja ihmiset kyselivät minulta, millä heidän tulisi maalata talonsa. Minä sitten ilmaiseksi jakelin neuvoja puhelimessa, vaikka jotain rahanarvoista työtäkin olisin sillä ajalla voinut tehdä. On minuun kuitenkin juurtunut kutsumusajattelu ja tiedon siirtämisen halu, joten jakelin neuvoja ihmisille maksutta. Ajoin joskus jopa katsomaan ja neuvomaan paikan päälle, kukaan ei koskaan tarjonnut rahaa, no eräs entinen kapiainen sanoi: "olisiko tämä maksanutkin jotain?". Vastasin, että ei. Ajellessani mietin, että milloin minä olen kutsunut jonkun ammattilaisen kotiini varautumatta maksamaan tilaamastani palvelusta.

Ammattikoulusta menin kesätöihin isäni avustuksella. Isäni toimi sähköasentajana ja tunsi myös maalausurakoitsijoita. Minua palkatessaan sanoivat, että jos olet isäsi poika, niin tule vain töihin. No olin yhtä luotettava, kuin isänikin. Laadulla tehdään, mikä tehdään ja puheista pidetään kiinni.

Ammattikoulun jälkeen opettaja suositteli, että jospa menisit jatkamaan opintojasi. No minäpä menin ja sieltä sitten opettajan suhteiden kautta Helsingin rakennuksille. Siitä reissusta tulikin työelämän korkeakoulu. Samalla tapahtui itsenäistyminen ja aikuistuminen. Olen oikein kiitollinen niistä ajoista. Olen sitä mieltä, että jokaisen tulisi irtaantua kotiseudustaan hetkeksi, niin saisi perspektiiviä elämään. Nyt moni toki menee kauemmaksikin, ulkomaille asti.

Matkustin kouluun jo useita vuosia junalla asuen koulujen asuntoloissa. Riihimäen asemalla havainnoin, että on meitä moneen junaan. Osa oli herännyt porttikongeista roskiksia tönkämään ja osa koetti kerätä yön aikana menettämiään voimia päivän askareisiin kahvikupposen voimalla aseman baarissa. Moni kiirehti junaan ja kuka mihinkin. Oli opettavaista seurata ihmisiä ja ymmärtää, että elämä on moninaista. Ihmisten lähtökohdat ovat erilaisia. Elämä heittelee ja kohtelee ihmisiä monin eri tavoin.

Asuntoloissa ja puistoissa nyrkit heiluivat, vaikka itse en ollut osallisena.  Nälkä kurni usein vatsassa. Ei silti menty sossuun, niin kuin nyt on helpommin tapana. Koitettiin selviytyä. Olisiko se ollut sitä kasvatuksesta tullutta Suomalaista sisua ja oman arvon säilyttämistä? Onkohan sisu häviävä luonnonvara?

Menestyin ammatillisessa koulussa ja itsetunto koheni. Menin 80-luvun alussa Lemminkäiselle rapparin apulaiseksi. Meritullinkadulla tehtiin "kuraa" rappareille betonimyllyllä. Minä sain vielä vastuullisen tehtävän tilata massaa puhelinkioskista oikeaan aikaan. Auta armias, jos kiireessä yritti oikoa työssään, niin telineeltä kuului ärrää sorauttavan punapartaisen rapparin huudahdus "pe...kele kraakaa kuraa!". Se tarkoitti sitä, että jos rappinki ei pyörinyt riittävän pitkään myllyssä, niin siihen ei muodostunut sitkoa. Rappari kun viskasi kauhallaan massan seinään, niin sen piti jäädä siihen kiinni, mutta tämä "kraaka kura" mureni heti seinästä pois. Ei muuta kuin epäkurantti kura takaisin ja uutta perään. Ei sitä montaa kertaa kehannut kokeilla.

Rapparit lauloivat meille ison g:n voimalla: "rapparit hankkii myllyllänsä ja rapparin eukot ...sä". Työnjohtaja katseli autolla ajellessa kesäisten neitojen lanteen keinahtelua ja tuumasi: "pyörii, kuin onnenpyörä. Paljon lupaa, mutta mitään ei anna".

Rappaustyömailla oli monenlaisia työmiehiä. Eräs elämäntapataiteilijoiden ryhmä oli piikkarit, eli ne karskit miehet, jotka poistivat koneellisilla vasaroillaan tiiliseiniltä entiset rappingit pois. Raakaa työtä sanoisin. Työ oli hyvin palkattua urakkatyötä. Tähän voisi sanoa, että ei ne kovat tulot, vaan pienet menot. Nämä piikkaustyötä tekevät hemmot olivat on- off tyyppejä. Silloin kun työtä tehtiin, niin tehtiin täysillä ja kun siirryttiin viihteelle, niin sekin tehtiin asiaan paneutuen. Näin kerran, kun työntekijä antoi pienen osan tilipussistaan työnjohtajalle takaisin ja sanoi: "anna tämä minulle vasta maanantaina". Ihmettelin, mikä juttu?

No se selvisi ajan kanssa. Tilin saatuaan miehet juhlivat viikonlopun niin monipuolisesti, että rahat oli loppu jo maanantaina. Sillä rahalla, mikä oli jäänyt työnjohtajalle kaniin elettiin sitten seuraavaan tilipäivään asti.

Nämä piikkarit koittivat pysyä elossa kaupasta saatavilla makkaran päillä, kunnes saivat taas rahaa lähtien radalle. Tästä lie tullut sanonta: "mitä raskaampi työ, sitä raskaammat huvit".

Työntekijät kävivät satamasta hakemassa puolalaisilta merimiehiltä pirtua, se kun oli vahvempaa ja halvempaa, kuin pitkäripaisesta saatava iloliemi. Saattoi olla, että niistä saadut "verot" meni Puolaan.

Helsinkiin tuli keväisin julkisivutyöntekijöitä ympäri Suomen ns. reppuhommiin. He olivat, kuin muuttolinnut tullen huhtikuussa ja lähtien mamman luo, elämää kokeneempana syyskuun lopussa. Rappareilla oli lääkärin tasoiset palkat ja siitä seurasi liittojen suomin eduin huikean korkea ansiosidonnainen työttömyystuki talviajaksi. Siinä sitä oli mukava tehdä "ommoo hommoo", siis metsätöitä ja halkoja, kun ansiotaso oli turvattu.

Nyt on Etelä-Suomessa huonommat ajat, kun Virolaiset ja muut pienempiin palkkoihin tottuneet liitottomat työntekijät ovat polkeneet urakat. Tosin tuumasi eräs maalausurakoitsija hiljattain, ettei Suomalaisia rappareita saa töihin vieläkään talveksi, vaikka nykyisin ei olisi mitään ongelmaa tehdä niitä ressujen alla lämmitetyssä tilassa. Halutaan ulosmitata liittojen sopimat edut ollen "työttömänä" ansiosidonnaisella. Tämä on vähän samantyyppinen etu, kuin sairaslomaetuudet. Joku kertoi kuulleensa, kun työntekijä oli kysynyt toiselta: "oletko pitänyt jo kaikki palkalliset sairaslomat?".

Olihan se pöyhkeetä olla 16 kerroksisten kerrostalojen seinillä kelkassa. Kelkka oli vaijereiden varassa oleva metallihäkki, missä seisottiin ja sitä sai nostettua ja laskettua sähkömoottorilla, jos ei tullut sähkökatkos.

Siinä sitä näki jos monenlaista. Työkaveri kertoi, että hän oli erään kerran ollut töissä Helsingin lähiössä, jossa oli kerrostaloja joka puolella melko tiheästi. Kahvitauolla ottamansa huurteinen alkoi vaatia pois. Eihän siinä auttanut, kuin lorotella mahdollisimman huomaamattomasti kelkassa seisoen. Ei aivan onnistunut, sillä eräs vanhapiika oli parvekekukkasia kastellessaan huomannut, että mikäs veitikka se siellä vilkkaa.

Poliisit kurvasivat lähiön pihalle ja huitoivat siten, että maalarin ei auttanut, kuin ajella kelkka alas.
Poliisi: "olitte virtsanneet kelkasta?".
Maalari: "niin tein, urakka kusee, en vain minä, jos ajan joka kerta alas tarpeelleni".
Poliisi: "Kyllähän me se ymmärretään, mutta kun ilmoituksen tehnyt neiti oli sanonut, että te vielä olitte häntä oikein katsonut ja samalla hymyillen hetkuttanut".

Oikeudenmukaista kohtelua

Olen joskus miettinyt sitä, miten palkan maksun perusteet on määritelty. Toki nykyisellä systeemillä on pitkät perinteet, mutta onkohan se tätä päivää ja onko se koskaan ollut jollain lailla perusteltavissa?

Vasen siipi on ollut valtaosin sitä mieltä, että samaa työtä tekevillä on oltava sama palkka. Eihän siinä ole mitään järkeä. Toinen työntekijä tekee hyvällä moraalilla töitä ja miettien miten voisin tehdä työn vielä tehokkaammin, kun taas toinen on tekevinään vähän sinne päin, vilkuillen aika ajoin kelloa, saattaen ottaa vielä jatkuvasti "saikkuakin", kun ei oikein huvita.

Oletteko oikeasti sitä mieltä, että näille kuvaamilleni työntekijöille pitäisi maksaa sama palkka vain sillä perusteella, että molemmat on satuttu palkkaamaan samaan työpaikkaan ja tehtävään?

Jotenkin tuntuisi, että jokaiselle pitäisi maksaa osaamisen ja tuottavuuden mukaan. Se olisi mielestäni tasapuolista.

Toinen epäkohta, mitä pidetään itsestään selvyytenä on se, että ylitöistä pitäisi maksaa korkeampaa veroa. Silti ollaan niin huolissaan, kun kansalaiset eivät tee töitä riittävän pitkää päivää. Kyllä järkevintä olisi, että ylitöistä on ihan sama veroprosentti, kuin päätyöstäkin. Ne jotka oikeasti kykenevät töihin ja joiden työpanos käy kaupaksi otettaisiin täysivaltaisesti yhteiskunnan käyttöön. Se on höpö, höpö puhetta, että se on joltain pois. Tuottamatonta työntekijää ei kannata kenenkään palkata, se on fakta.

Autoilumuistoja

Ajellessani autolla kotiin ajattelin, että on ne autot kehittyneet. Ajaminen on oikeasti jo nautinto näillä nykyajan menopeleillä. Samalla muistot tulvivat mieleeni.

Minun ensimmäinen auto oli kuplawolski, jonka katolla oli siniset raidat. Taisihan ne olla ihan auton mittaiset viivat. Sivuttain oleva pakoputki antoi hivenen tuhdimmat saundit. Ilmastointikin toimi, jos muisti aukaista sivuikkunan. Käyntiin tosin ei meinannut pakkasella saada ja ohjaus meni niin jäykäksi, että risteykset otti minun kalastajan käsivarsista kaiken irti. Ei ollut ohjaustehostimia ja kun käsivarret oli kuin siimaa, niin tiesi rattia kääntävänsä.

No täytyy myöntää, että joinakin aamuina tuli potkaistua saksalaista kansan autoa kylkeen, kun ei lähtenyt käyntiin. Sitä nuorena kun käy vähän nopeammilla vastuksilla.

Isälläni oli kanssa jos minkälaista autoa. Ensin oli ajellut "kommerkopilla", mikä oli pieni Englantilainen auto. Siinä oli ruostunut pellit melko nopeaa tahtia. Oli hänellä myös rättisitikka, se oli minun mieleen. Lienenkö aina ollut vähän boheemi, mutta sillä oli mukava ajella. Sainpa joskus tyttöystävänkin halittua sen kyytiin.

Rättäri kulki hyvässä alamäessä ja myötätuulessa mittarin mukaan satasta. Siinä sitä oli hymyssä pitelemistä, kun alamäessä pyyhkäisi parmmalla ohi. Ei tahtonut ohitettavien hermot kestää, vaan heti ottivat paikkansa takaisin. Isäni sanoi, että mitä ne rättäriä moittii kylmäksi, sillä ei se ole yhtään kylmempi sisältä, kuin ulkoakaan.

Sain, kuin sainkin kortin 80-luvun alussa. Autokoulunopettajani Jokinevan autokoulussa Helsingissä ei olisi voittanut vedossa, vaikka kerroin kortin saamisestani oli varmaan aika iso. Ihan isolla kuorma-autolla ajelin pitkin Helsingin katuja.

Armeijassa ollessani lainasin veljeltäni oranssin punaista Taunusta ja ajelin Savonlinnaan tyttöystävääni tapaamaan. Pois aamuyöllä ajellessa poliisi pysäytti minut sillan toiseen päähän ja alkoi tutkia autoa taskulampulla. No kohta huomasin istuvani poliisiauton takapenkillä. Aloitettiin liikaa valvoneen poliisin ja hivenen reissuunsa tyytymättömän nuoren miehen välinen verbaalinen taisto. Se meni jotenkin näin: Poliisi: "teillä ei ollut 80 lätkää takaikkunassa, olit sitten tahallaan jättänyt sen laittamatta". Minä: "älä hupsuttele, minä lainasin autoani veljeltä ja se unohtui kaikessa kiireessä". Poliisi: "älä valehtele, te rakkarit tahallanne jätätte sen laittamatta, että saatte ajella sitten satasta". Minä: "sinä et saa minua koskaan tunnustamaan, että minä olisin sen tahallani jättänyt laittamatta takaikkunaan". Poliisi: "missä te asutte?" Minä: "Helsingissä". Poliisi: "Kertokaa asuinosoitteenne!". Minä: "en muista sitä". Poliisi: "ETTE MUISTA OMAA OSOITETTANNE?". Minä: "en, mutta osaan sinne mennä, se on Pitäjänmäessä". Poliisi: "kun me lähetämme tämän rikosilmoituksen Helsinkiin, niin he miettivät mitä tekevät, jos te olisitte Savonlinnassa kirjoilla, ottaisin teiltä kortin heti pois! Minä: "en koskaan muuta Savolinnaan, jos täällä on näin hupsua porukkaa. Menisitte noita mummon potkijoita vahtimaan, ettekä tavallisia autoilijoita täällä istuttaisi yhden 80 lätkän takia. Kun te lähetätte sen lappunne Helsinkiin, niin naurahtavat sille, siellä kun lienee muutakin tekemistä, kuin ruveta tämmöisiä "rikoksia" ratkomaan. Poliisi: "mikä teidän ammatti on?".  Minä: "maalari". Poliisi: "mikä teidän palkka on tällä hetkellä?". Minä: "kymmenen markkaa päivä". Poliisi: "valehtelette, maalari ei voi hankkia niin vähän". Minä: "en valehtele, valtio ei maksa enempää... olen varusmiespalveluksessa". Poliisi kiihtyneenä: "MITÄ TE VALEHTELETTE OLEVANNE MAALARI, JOS TE OLETTEKIN VARUSMIES!". Minä: "en minä mikään värvätty varusmies ole, olen silti maalari, vaikka varusmiespalveluksessa olenkin". No lopulta jouduin kolmen aikaan aamuyöstä piirtämään lapulle sen 80-lätkän ja sain muutaman kympin sakon ja senkin markoissa. Aika meni kyllä rattoisasti ja saimmepa molemmat purkaa sisimpäämme toisillemme :) Taisimme molemmat ylireagoida ja siksi kommunikointi hiukan tuotti lämpöä.

Voi niitä aikoja...

Ehkä johtuu iästäni, mutta olen alkanut kuunnella YouTubesta 70- luvun musiikkia. Se kuulostaa varmaan monen mielestä todella naivilta ja yksinkertaiselta. Siinä onkin minusta se ydin sen ajan kiinostavuuteen, sitä ei liikaa käsitelty, vaan se tuntuu aidolta. Nyt tuntuvat studiolla rakentelevan jos mitä.

Voi nitä aikoja, kun rintamamiestalon yläkerrassa nauhoitettiin kelanauhurilla radiosta musiikkia ja alakerrassa kuunneltiin keinonahkasohvalta putkiradiosta nuorten sävellahjaa. Radiossa oli aika pehmeän jykevä saundi.

Lapsuudesta jäi vahvasti mieleen Matin ja Tepon kissankultaa, Kai Hyttisen käymään vain ja Kirkan mamy Blue.

Kisu oli myös sen ajan soitetumpia artisteja radiossa, mm. uneen aika vapuu kaikui rintamamiestalossa.

Elämä oli jotenkin yksiviivaisempaa muutenkin. Ei tarvinnut olla koko ajan näkyvissä ja kuulolla. Riitti, kun joi illalla kahvit ja söi vehnästä. Jos sitä elttiä vielä uittikin kahvissa, niin jo oli hyvvää. Ihmiset kävivät aikaa varaamatta naapurissa kylässä ja vaihtoivat kuulumisia, ei tarvinnut WhatsAppia ja facebookkia.

Maataloissa vietiin maito talviaikaan kelkalla tienvarteen ja riuskat naiset heitältivät alumiiniset peilarit maitolaiturille. Naapurit auttoivat toisiaan milloin perunannostossa, milloin heinätöissä.

Maidon jäähdyttäminen tehtiin kesäaikaan jääpaloilla, jotka oli leikattu järvestä ja varastoitu purun alle.

Ulkosaunassa käytiin joka lauantai ja sieltä juostiin paljain jaloin hankia myöten tupaan. Siinä toki tukka jäätyi matkalla, mutta eipä haitannut. En muista, että olis "saikkua" otettu, jos nenä vähän tiputti.

Ruoka oli aika topakkaa kotiruokaa. Takapihalla kasvatetussa possussa piti olla läskiä vaaksan mitta, muuten sitä ei arvostettu. Ruoka sai makua puuhellan napakasta lämmöstä ja suolaa piti olla, että maistui. Ruisleivän päälle laitettiin oikeeta voita reippaasti ja päälle hörpättiin suoraan peilarista otettua lehmän maitoa. Käytetyin ja usein ainut salatti oli puolukka.

Kala, jänis ja hirvi vuorottelivat ruokapöydässä. Ei voi valittaa, oli kyllä maistuvat ruuat, vaikka ei ollu kepappii ja tortilloja, jos nyt ei oteta huomioon vatruskoita.

Parasta kaikesta oli ruokaettoneet, jotka otettiin aina ruuan jälkeen. Ne ei olleet kolmen tunnin mittaiset, kuin nykyään, mutta ne maistui makialle.