Tänään kuuntelin erään yli 90 vuotiaan miehen tarinaa, joka kertoi pojan pojastaan.Tämän nuoren miehen elämä on käynyt raskaaksi, koulu ja armeija jäi kesken. Elämän ankeutta tämä nuori mies oli sitten alkanut lääkitä runsaalla alkoholin käytöllä.
Nuoren miehen vanhempien vanhemmuus meni viinan kanssa läträtessä ja lopulta tuli avioero ja nainen kuoli tapaturmaisesti. Tämä yli 90 vuotias mies vaimoineen on vielä elossa ja rahoittaa kaikkia niin paljon kun vain pystyy. Tilan maat ja koneet on myyty, nyt on enää vanhusten eläkkeet, joita käytetään.
Vanha kansa sanoi, että virheistä luoja kostaa kolmanteen sukupolveen. Usein vanha kansa on oikeassa.
Olen tehnyt itse havaintoja nuorten elämästä useita kymmeniä vuosia. On silmiinpistävää miten kotikasvatus ja lapsuuden kokemukset vaikuttavat lapsen onnellisuuteen ja menestymiseen elämässään.
Perheen varallisuus ei ole avain onnellisuuteen, vaan tunne-elämältään tasapainoinen lapsuus ja nuoruus. Rakastavat ja huolehtivat vanhemmat, joilla on samansuuntaiset ajatukset kasvatuksesta ja pitkäjänteinen ote lasten saattamiseksi aikuiseksi kantavat jälkikasvua koko loppuelämän. Kun vanhemmat laittavat lasta tärkeämmäksi oman uran, harrastukset ja henkilökohtaisen menestyksen, niin yhteiskunnan taakka kasvaa.
Erityisen paha tilanne on avioerotilanteessa, kun nuori jää molemmista perheistä ulos, voisipa puhua jopa heitteille jätöstä. Äidille hän saattaa olla kitkerä muisto vanhasta epäonnistuneesta liitosta ja ei sovi enää uusperheen nykyiseen arkeen. Isä on saattanut muuttaa jo pois paikkakunnalta työn perässä. Ennuste on tosi huono näissä tapauksissa nuoren tulevaisuutta ajatellen.
Usein huudetaan: "yhteiskunnan vika!", ja ollaan moittimassa yhteiskunnan tukiverkostoa. Ihan niin kuin virkamiehet olisivat jotain ihmeiden tekijöitä ja omistaisivat Roope Ankan rahasäiliön avaimen.
Pahinta on, jos vanhemmat puhuvat toista, mutta tekevät toista ja heihin ei voi luottaa. Pitäsi luvata lapsille vähemmän ja pitää siitä kiinni, mitä tuli sanottua. Jos lapsi pääsee pyörittämään vanhempiaan ja toimii perheen tyrannina, niin kasvatus on epäonnistunut. Selkeät ohjeet ja aikarajat, sekä perheen yhteinen aika tuottaisivat hyviä tuloksia. Se ei ollut huono tapa, kun syötiin kerran päivässä yhdessä saman pöydän ääressä ja kuultiin miten kullakin menee ns. silmästä silmään.
Jostain syystä ne, joiden lapsuus ei ole tuottanut itseensä ja kavereihin luottavaa ihmistä päätyvät teiniäideiksi ja isiksi. Lapsen saanti on aina onnellinen tapahtuma ja erityisen palkitsevaa, jos nuoren verkostot ovat kunnossa ja perhe pystyy kustantamaan, hoitamaan, sekä kasvattamaan tulevan lapsen vastuulliseksi aikuiseksi. Onko niin, että olemme antaneet ymmärtää, että lapsen hankkimista ei tarvitse enää pohtia tai suunnitella, silloin tehdään, kun sattuu tulemaan... yhteiskunta hoitaa?
Mietin vaan joskus, että mitä tulevaisuus tuo näille lapsille tullessaan? Silloin kun sossu ja kela ovat näiden lasten leikkipaikat ja lähin omainen on viranomainen, niin onko kaikki mennyt ihan oikein?
Mitä voitaisiin tehdä toisin, että tämä ei vuosi vuodelta toistuisi niin laajassa mittakaavassa? Aivan varmasti säästettäsiin inhimillistä hätää ja yhteiskunnan varoja, jos tähän asiaan osattaisiin vaikuttaa. Varmasti tulisi halvemmaksi antaa vaikka henkilökohtainen avustaja ja ohjaaja näille henkilöille, jotka ovat tämänkaltaisessa riskiryhmässä. Nämä asiat ovat kaikkien tutkimusten mukaan sukupolvelta toiseen siirtyviä, ei geeneissä, vaan suvun toimintamallina opittuna. Paljon olisi tehtävissä, jos tähän asiaan kiinnitettäisiin huomiota.
Onneksi olemme niin varakas "hyvinvointiyhteiskunta", että tälle asialle ei ole tarvinnut tehdä yhtään mitään.
sunnuntai 31. tammikuuta 2016
perjantai 29. tammikuuta 2016
Eläkkeelle entistä myöhemmin
Vanhuuseläkeiän alaraja nousee asteittain nykyisestä 63 vuodesta 65
vuoteen. Muutos koskee vuonna 1955 ja sen jälkeen syntyneitä .Vuonna
1965 ja sen jälkeen syntyneiden eläkeikäraja kytketään elinajan
kehitykseen.
Pitäisi mennä astetta pitemmälle ja määrittää jokaiselle oma eläkeikä työuran kuluttavuuden, sekä geeniperimän perusteella. En oikein ymmärrä aiempia määrityksiä. Miksi armeijan kapiaiset ja veturinkuljettajat pääsivät niin aikaisin eläkkeelle? Millä perusteilla?
Jos on maksanut pitkään veroja ja työ on ollut raskasta, niin kyllä silloin tulisi päästä aikaisemmin eläkkeelle, toisin kuin jos työuraa ei oikein ole kertynyt ja työ on ollut kevyttä. Voitaisiin toki tehdä geenitesti, sekä selvittää muutenkin todennäköinen elinikä ja sairastuvuusennuste ja sen perusteella laskea yksilöllinen eläkkeelle siirtymisaika.
Työtä tekevä ja yhteiskuntaa verorahoilla pyörittävä ihmisryhmä on melko pieni ja näyttää siltä, että aina vaan tiivistyy. Yhteiskunnan varoilla eläviä on vuosittain entistä enemmän, joten lienee kohtuutonta kurittaa tätä töissä käyvää kansanosaa liikaa. En ole koskaan ymmärtänyt Suomen verotuskäytäntöjä. Jos joku hankkii täysillä viikkotunneilla normaalin palkan, niin mitä järkeä siinä on, että yhteiskunta verottaa ylitöistä entistä enemmän? Minun mielestä verotuksen tulisi pudota ylitöiden osalta, näin saataisiin niiden työpanos ja ammattitaito käytettyä tarkkaan, jolla on kysyntää. On turha puhua, että se olisi joltain pois. Olisi fiksua, jos työläinenkin omalla osaamisellaan voisi elää varakkaammin, jos jaksaa tehdä töitä reippaasti ja paljon. Kun ylitöistä vaaditaan puolet veroa, niin ei kenenkään kannata tehdä kuin pakolliset hommat. Usein vastaavaa osaamista ei läheltä löydy ja ne työt, jotka firma olisi saanut jätetään tekemättä, tai ostetaan ulkomailta.
Lueskelin sanomalehti Karjalaisesta, kun lääkäriasema resetin perustaja esitteli heidän remontoituja tiloja. Talo sijaitsee Kiteen kirkon alapuolella kiteenjärven rannan tuntumassa. Lääkäri Jorma Rytkönen tuli Kiteelle kunnanlääkäriksi samaiseen taloon vuonna 1972 ja äitini toimi hänen vastaaottoapulaisena. Voi niitä aikoja. Myöhemmin Kiteellä toimi lääkärinä myös Ensio Piitulainen, josta on paljon tarinoita, osa tosia ja monet kaupunkilegendoja.
Ensiosta tuli perhetuttu. Kerran menin hänen vastaanotolle kertoen: " Minulla on ihottumaa ahterissa". Lääkäri: "Ai perse ruvella vai?". Minä: "No voihan sen noinkin ilmaista, mutta minä koitin vähän kauniimmin esittää". Lääkäri: "housut alas!". Ensio vilkaisi ja kirjoitti todella nopeasti reseptin ja ojensi sen minulle. Minä kysymään: "Eikö siinä ollut mitään vakavampaa?" Lääkäri: "Ei siinä perkele mitään syöpää ole, ULOS!".
Erään kerran Ensio oli määrännyt vanhalle rouvalle peräpuikkoja. Rouva oli kysynyt, että miten minä nämä asetan, kun ei tuo selkä taivu. Ensio: "Tulkaahan hyvä rouva tänne ikkunan luo. Näettekö tuon osuuskaupan tuolla mäen alla?" Rouva: "Näen". Ensio: "No hyvä, sitten ei mitään ongelmaa, köpötelkää sinne ja ostakaa maalarinteippiä. Kotiin päästyänne teipatkaa se kapseli pirtinpöydän kulmaan ja peruuttakaa".
Pitäisi mennä astetta pitemmälle ja määrittää jokaiselle oma eläkeikä työuran kuluttavuuden, sekä geeniperimän perusteella. En oikein ymmärrä aiempia määrityksiä. Miksi armeijan kapiaiset ja veturinkuljettajat pääsivät niin aikaisin eläkkeelle? Millä perusteilla?
Jos on maksanut pitkään veroja ja työ on ollut raskasta, niin kyllä silloin tulisi päästä aikaisemmin eläkkeelle, toisin kuin jos työuraa ei oikein ole kertynyt ja työ on ollut kevyttä. Voitaisiin toki tehdä geenitesti, sekä selvittää muutenkin todennäköinen elinikä ja sairastuvuusennuste ja sen perusteella laskea yksilöllinen eläkkeelle siirtymisaika.
Työtä tekevä ja yhteiskuntaa verorahoilla pyörittävä ihmisryhmä on melko pieni ja näyttää siltä, että aina vaan tiivistyy. Yhteiskunnan varoilla eläviä on vuosittain entistä enemmän, joten lienee kohtuutonta kurittaa tätä töissä käyvää kansanosaa liikaa. En ole koskaan ymmärtänyt Suomen verotuskäytäntöjä. Jos joku hankkii täysillä viikkotunneilla normaalin palkan, niin mitä järkeä siinä on, että yhteiskunta verottaa ylitöistä entistä enemmän? Minun mielestä verotuksen tulisi pudota ylitöiden osalta, näin saataisiin niiden työpanos ja ammattitaito käytettyä tarkkaan, jolla on kysyntää. On turha puhua, että se olisi joltain pois. Olisi fiksua, jos työläinenkin omalla osaamisellaan voisi elää varakkaammin, jos jaksaa tehdä töitä reippaasti ja paljon. Kun ylitöistä vaaditaan puolet veroa, niin ei kenenkään kannata tehdä kuin pakolliset hommat. Usein vastaavaa osaamista ei läheltä löydy ja ne työt, jotka firma olisi saanut jätetään tekemättä, tai ostetaan ulkomailta.
Lueskelin sanomalehti Karjalaisesta, kun lääkäriasema resetin perustaja esitteli heidän remontoituja tiloja. Talo sijaitsee Kiteen kirkon alapuolella kiteenjärven rannan tuntumassa. Lääkäri Jorma Rytkönen tuli Kiteelle kunnanlääkäriksi samaiseen taloon vuonna 1972 ja äitini toimi hänen vastaaottoapulaisena. Voi niitä aikoja. Myöhemmin Kiteellä toimi lääkärinä myös Ensio Piitulainen, josta on paljon tarinoita, osa tosia ja monet kaupunkilegendoja.
Ensiosta tuli perhetuttu. Kerran menin hänen vastaanotolle kertoen: " Minulla on ihottumaa ahterissa". Lääkäri: "Ai perse ruvella vai?". Minä: "No voihan sen noinkin ilmaista, mutta minä koitin vähän kauniimmin esittää". Lääkäri: "housut alas!". Ensio vilkaisi ja kirjoitti todella nopeasti reseptin ja ojensi sen minulle. Minä kysymään: "Eikö siinä ollut mitään vakavampaa?" Lääkäri: "Ei siinä perkele mitään syöpää ole, ULOS!".
Erään kerran Ensio oli määrännyt vanhalle rouvalle peräpuikkoja. Rouva oli kysynyt, että miten minä nämä asetan, kun ei tuo selkä taivu. Ensio: "Tulkaahan hyvä rouva tänne ikkunan luo. Näettekö tuon osuuskaupan tuolla mäen alla?" Rouva: "Näen". Ensio: "No hyvä, sitten ei mitään ongelmaa, köpötelkää sinne ja ostakaa maalarinteippiä. Kotiin päästyänne teipatkaa se kapseli pirtinpöydän kulmaan ja peruuttakaa".
torstai 28. tammikuuta 2016
Onnellinen vanhuus
Tässä iässä alkaa askarruttaa jo tuo vanhuus, kun seuraa omien vanhempiensa loppusuoraa. Isäni lähentelee jo 90 vuotta ja asuu omassa kodissaan tehden lumityöt ja mitä nyt omakotitalossa elämiseen kuuluu. Hän käy vielä kalassa ja olipa viime talvena hirvimetsälläkin. Ajelee autolla ja käy syöttämässä äitiäni päivittäin.
Eräs nuori nainen oli joutunut sairaalaan muutamaksi päiväksi ja kertoi, että eräs hänen iäkäs huonekaveri oli liikehtinyt paikasta toiseen. Hän oli vienyt paperit päydältä ja tutkinut toisten laatikoita ottaen sieltä tavaroita. Oli välillä juossut lahkolaisia karkuun ja työntänyt peittonsa roskiin.
Joskus olin käymässä eräällä viimeisten aikojen osastolla, missä ihmiset makasivat sängyissä, mutta eräs mies kulki sähköavuteisella pyörätuolilla. Häntä opasti eräs sairaanhoitaja, että paina tästä napista, niin pääset kulkemaan itse vessaan. Mies painoi, että pyörätuoli kulki muutaman metrin ja hoitaja kipitti sillä aikaa käytävän toiseen päähän. Mies pysähtyi ja huudahti: "Tuu akka työntämmää!". No, hoitaja kipitti miehen viereen ja jälleen näytti, että paina tästä, niin tuoli kulkee ja pääset vessaan. Hoitaja kiiruhti takasin töihinsä, kun mies taas pysähtyi ja huusi: "Tuu akka työntämmää"!. Samaan aikaan eräästä huoneesta kuului erityisen rivosanaista laulua. Silloin minä ajattelin, että ei sitä tavallinen ihminen tiedä millaisissa olosuhteissa sitä hoitajat töitään tekevät. Sitten vielä omaiset ovat vaatimassa ja valittamassa. Ei se mahdoton ihme ole, jos sisar hento valkoinen joskus vähän kyynistyy ja hymy hyytyy. Samalla pohdiskelin, että vanhainkotiin ne menevät kaikki, silloin ei eritellä luonteen tai rehellisyyden mukaan. Kaikki hoidetaan, niin rikolliset kuin luonnevikaisetkin.
Itse asuin lapsuuteni kunnalliskodin lähistöllä ja sain seurata pikkupoikana sen aikuista vanhustenhoitoa. Toki siellä oli muitakin aikuisia, jotka eivät selviytyneet yksin asumisesta. Asukkaat tekivät arjen askareita hakkaamalla puita hoitamalla kasvimaata. Tupakoiden puutarhakeinussa ja käymässä ongella. Kunnalliskodin karjasuojassa oli lehmiä ja muita eläimiä. Me pojan viikarit käytiin siellä kalkkunaa vähän kiusaamassa, joskin en tiedä lopulta kuka kurmuutti ja ketä. Oli nimittäin aika kärttynen helttakaula. Näytti ulkopuolisen silmin, että kunnalliskodissa elettiin onnellista vanhuutta.
Olipa kunnalliskodin lähistöllä mielisairaalakin, joten ihan mielenkiintoinen kasvatusympäristö se oli minullakin. Ehken sitä oppi ymmärtämään ihmisiä vähän eri vinkkelistä, kuin ihan tavallisessa ympäristössä elänyt. Tuosta tulikin mieleeni yksi juttu. Eräs mies oli mennyt järvelle ja piti veneestä käsin veden yläpuolella herätyskelloa ja kädessä hänellä oli vasara. Hoitaja huomasi rannalta miehen ja huusi: "Mitä te Matti siellä oikein teette herätyskellon ja vasaran kanssa?". Matti: "No, ettäkö työ ymmärrä? Kun kala nousoo kahtomaan herätyskellosta aikaa, niin lyön sitä vasaralla niskoille ja nostan kalan kyytiin". Hoitaja ihmeissään: "Mitenkä monta työ ootta jo narrannu?". Matti: "Kyllä työ taijjatta olla jo kymmenes tänä päivänä".
Minun eräs tuttu mies kävi hoitamassa omaa sukulaista vanhainkodissa. Erään kerran hän tuumasi omaisilleen: "katsokaakin sitten, että kun minä joudun vanhainkotiin, etteivät minulla virkkuuta patalappuja. Haluan kunniallisen vanhuuden".
Moni ikäihminen tuntee yksinäisyyttä. Kun näitä vaihtoehtoja miettii omalle kohdalle, niin kumpi vaihtoehto olisi parempi? Muistisairaana olo ei näyttäisi olevan tylsää ja tekemistä riittäisi, kun taas täysin järissään saattaisi käydä päivät pitkäksi odotellessa, että joku kävisi tai soittaisi, jos sen nyt kuulisi.
Isänikin kokee yksinäisyyttä ja siitä onkin minulla huono omatunto. Kun kävimme lasten lasteni kanssa joulun jälkeen äitäni katsomassa, niin isäni häntä syötellessä tuumasi: "Jouluna oli meillä ihan rauhallista, mitä nyt orava kävi lintulaudalla jyviä syömässä. Aatu varikselle vein kinkkua, hyvin hänelle näytti maistuvan".
Isäni on aina osannut kielikuvin kierrellen kertoa suoraan, mitä mieltä on asioista. Kuulija on sitten saanut muodostaa niistä omat johtopäätöksensä. Hauska niitä huumorilla väritettyjä juttuja on ollut kuunnella, joskin välillä ne kopsahtaa ihan kohti.
Ihmiset elävät aina vaan vanhemmiksi. Eräässä sairaalassa oli lääkäri ollut kierrolla ja mennyt lähes 80 vuotiaan miehen viereen ja kysynyt varmaankin päätelläkseen potilaan perinnöllisiä rasitteita: "mihin se isä kuoli?". Siihen potilas kiekaisi: "onko isä kuollut?"... Isä kun oli vielä elossa, vaikka olikin yli sata vuotta vanha.
No pitää kertoa eräs hupaisa tarina, mikä tuli mieleen. Mies oli vakavasti sairas ja hän tiesi, ettei elä enää montaa päivää. Niinpä hän pyysi vaimonsa kuolinvuoteen vierelle ja sanoi hänelle: "Minusta nyt aika jättää, mutta sovitaanko niin, ettet käy vieraissa minun kuoleman jälkeen, tai minä käännän kylkeä haudassani". Mies kuoli ja meni muutamia vuosia ja kuoli vaimo. Vaimo meni pietarin puheille ja kysyi: "Olisiko mahdollista tavata minun mieheni, kun hän kuoli muutamaa vuotta aiemmin ja on niin ikävä?". Pietari: "Minkä niminen hän oli?". Vaimo: "Korhonen". Pietari: "Voi hyvänen aika, täällä on miljoonia Korhosia, eikö teillä olisi mitään tarkempaa tuntomerkkiä?". Vaimo: "No kyllä hän kuolinvuoteellaan sanoi, että jos käyn vieraissa, niin hän kääntää kylkeä haudassaan". Pietari: "Ai se HYRRÄKORHONEN!".
Eräs nuori nainen oli joutunut sairaalaan muutamaksi päiväksi ja kertoi, että eräs hänen iäkäs huonekaveri oli liikehtinyt paikasta toiseen. Hän oli vienyt paperit päydältä ja tutkinut toisten laatikoita ottaen sieltä tavaroita. Oli välillä juossut lahkolaisia karkuun ja työntänyt peittonsa roskiin.
Joskus olin käymässä eräällä viimeisten aikojen osastolla, missä ihmiset makasivat sängyissä, mutta eräs mies kulki sähköavuteisella pyörätuolilla. Häntä opasti eräs sairaanhoitaja, että paina tästä napista, niin pääset kulkemaan itse vessaan. Mies painoi, että pyörätuoli kulki muutaman metrin ja hoitaja kipitti sillä aikaa käytävän toiseen päähän. Mies pysähtyi ja huudahti: "Tuu akka työntämmää!". No, hoitaja kipitti miehen viereen ja jälleen näytti, että paina tästä, niin tuoli kulkee ja pääset vessaan. Hoitaja kiiruhti takasin töihinsä, kun mies taas pysähtyi ja huusi: "Tuu akka työntämmää"!. Samaan aikaan eräästä huoneesta kuului erityisen rivosanaista laulua. Silloin minä ajattelin, että ei sitä tavallinen ihminen tiedä millaisissa olosuhteissa sitä hoitajat töitään tekevät. Sitten vielä omaiset ovat vaatimassa ja valittamassa. Ei se mahdoton ihme ole, jos sisar hento valkoinen joskus vähän kyynistyy ja hymy hyytyy. Samalla pohdiskelin, että vanhainkotiin ne menevät kaikki, silloin ei eritellä luonteen tai rehellisyyden mukaan. Kaikki hoidetaan, niin rikolliset kuin luonnevikaisetkin.
Itse asuin lapsuuteni kunnalliskodin lähistöllä ja sain seurata pikkupoikana sen aikuista vanhustenhoitoa. Toki siellä oli muitakin aikuisia, jotka eivät selviytyneet yksin asumisesta. Asukkaat tekivät arjen askareita hakkaamalla puita hoitamalla kasvimaata. Tupakoiden puutarhakeinussa ja käymässä ongella. Kunnalliskodin karjasuojassa oli lehmiä ja muita eläimiä. Me pojan viikarit käytiin siellä kalkkunaa vähän kiusaamassa, joskin en tiedä lopulta kuka kurmuutti ja ketä. Oli nimittäin aika kärttynen helttakaula. Näytti ulkopuolisen silmin, että kunnalliskodissa elettiin onnellista vanhuutta.
Olipa kunnalliskodin lähistöllä mielisairaalakin, joten ihan mielenkiintoinen kasvatusympäristö se oli minullakin. Ehken sitä oppi ymmärtämään ihmisiä vähän eri vinkkelistä, kuin ihan tavallisessa ympäristössä elänyt. Tuosta tulikin mieleeni yksi juttu. Eräs mies oli mennyt järvelle ja piti veneestä käsin veden yläpuolella herätyskelloa ja kädessä hänellä oli vasara. Hoitaja huomasi rannalta miehen ja huusi: "Mitä te Matti siellä oikein teette herätyskellon ja vasaran kanssa?". Matti: "No, ettäkö työ ymmärrä? Kun kala nousoo kahtomaan herätyskellosta aikaa, niin lyön sitä vasaralla niskoille ja nostan kalan kyytiin". Hoitaja ihmeissään: "Mitenkä monta työ ootta jo narrannu?". Matti: "Kyllä työ taijjatta olla jo kymmenes tänä päivänä".
Minun eräs tuttu mies kävi hoitamassa omaa sukulaista vanhainkodissa. Erään kerran hän tuumasi omaisilleen: "katsokaakin sitten, että kun minä joudun vanhainkotiin, etteivät minulla virkkuuta patalappuja. Haluan kunniallisen vanhuuden".
Moni ikäihminen tuntee yksinäisyyttä. Kun näitä vaihtoehtoja miettii omalle kohdalle, niin kumpi vaihtoehto olisi parempi? Muistisairaana olo ei näyttäisi olevan tylsää ja tekemistä riittäisi, kun taas täysin järissään saattaisi käydä päivät pitkäksi odotellessa, että joku kävisi tai soittaisi, jos sen nyt kuulisi.
Isänikin kokee yksinäisyyttä ja siitä onkin minulla huono omatunto. Kun kävimme lasten lasteni kanssa joulun jälkeen äitäni katsomassa, niin isäni häntä syötellessä tuumasi: "Jouluna oli meillä ihan rauhallista, mitä nyt orava kävi lintulaudalla jyviä syömässä. Aatu varikselle vein kinkkua, hyvin hänelle näytti maistuvan".
Isäni on aina osannut kielikuvin kierrellen kertoa suoraan, mitä mieltä on asioista. Kuulija on sitten saanut muodostaa niistä omat johtopäätöksensä. Hauska niitä huumorilla väritettyjä juttuja on ollut kuunnella, joskin välillä ne kopsahtaa ihan kohti.
Ihmiset elävät aina vaan vanhemmiksi. Eräässä sairaalassa oli lääkäri ollut kierrolla ja mennyt lähes 80 vuotiaan miehen viereen ja kysynyt varmaankin päätelläkseen potilaan perinnöllisiä rasitteita: "mihin se isä kuoli?". Siihen potilas kiekaisi: "onko isä kuollut?"... Isä kun oli vielä elossa, vaikka olikin yli sata vuotta vanha.
No pitää kertoa eräs hupaisa tarina, mikä tuli mieleen. Mies oli vakavasti sairas ja hän tiesi, ettei elä enää montaa päivää. Niinpä hän pyysi vaimonsa kuolinvuoteen vierelle ja sanoi hänelle: "Minusta nyt aika jättää, mutta sovitaanko niin, ettet käy vieraissa minun kuoleman jälkeen, tai minä käännän kylkeä haudassani". Mies kuoli ja meni muutamia vuosia ja kuoli vaimo. Vaimo meni pietarin puheille ja kysyi: "Olisiko mahdollista tavata minun mieheni, kun hän kuoli muutamaa vuotta aiemmin ja on niin ikävä?". Pietari: "Minkä niminen hän oli?". Vaimo: "Korhonen". Pietari: "Voi hyvänen aika, täällä on miljoonia Korhosia, eikö teillä olisi mitään tarkempaa tuntomerkkiä?". Vaimo: "No kyllä hän kuolinvuoteellaan sanoi, että jos käyn vieraissa, niin hän kääntää kylkeä haudassaan". Pietari: "Ai se HYRRÄKORHONEN!".
sunnuntai 24. tammikuuta 2016
Kyllä on tuuria
Ei voi kuin ihmetellä, miten minä olenkaan ollut onnekas viimeaikoina.
Voitit vapaa valintaisen lahjan, paketti on kohta matkalla, voit lunastaa maksutta, joko lunastit yllätyspakettisi?, Hyvä Jouko sinä ja ystäväsi voitte vierailla..., saat kokeilla, olet melkein voittanut, lähetys odottaa..., aktivoi lahjakorttisi nyt, saat työkalusarjan, sinua on muistettu lahjalla, sinut on valittu voittajaksi, olet saanut keräilykolikon, onneksi olkoon voit noutaa jalkineesi täältä, voitto osui sinulle, lunasta ilmaiset lennot sinulle. Tässä oli otanta tietokoneeni roskapostilaatikon viestien aloituksista.
Sitä tuntee olevansa oikea Hannu Hanhi. Niin pyyteetöntä ja onnekasta.
Ei tarvitse, kuin tykätä tai osallistua johonkin kilpailuun facebookissa, niin alkaa tuuri käymään ;)
Kävin joskus nivelkipujen takia sairaalassa, niin ei aikaakaan, kun facebookissa alkoi sadella nivelkipuun liittyviä lääketehtaan mainoksia. Aiakamoinen sattuma. Facebook tuntee meidät aika hyvin. Joku epäluuloinen sanoisi, että iso veli valvoo.
Ollaan aika lähellä sitä aikaa, että kaupan tiedostot rekisteröivät meidät kauppaan saapuessamme ja avustavat meitä valinnoissamme. Kaupan hyllymekanismit muuttuvat siten, että kun kävelen kaupassa, niin minun kaupan etukortin tietojen perusteella siirtyy ne tuotteet näkösälle, joita oletetaan minun ostavan. Voisiko jopa olla henkilökohtaiset alennukset niistä tuotteista, jotka houkuttavat minua esim. Jouko, pekoni tänään juuri sinulle 1,50€! Muista pysähtyä Jouko seuraavan hyllyn luona ja katsoa ohittamaton tarjous vain sinulle. Olet Jouko voittanut tänään jahtimakkarapaketin, onnea! Sinulle on tässä kaupassa ilmainen lahja, käy Jouko läpi kaikki hyllyt etsien onnettaremme, vain sinulle arpoma tuote.
Voitit vapaa valintaisen lahjan, paketti on kohta matkalla, voit lunastaa maksutta, joko lunastit yllätyspakettisi?, Hyvä Jouko sinä ja ystäväsi voitte vierailla..., saat kokeilla, olet melkein voittanut, lähetys odottaa..., aktivoi lahjakorttisi nyt, saat työkalusarjan, sinua on muistettu lahjalla, sinut on valittu voittajaksi, olet saanut keräilykolikon, onneksi olkoon voit noutaa jalkineesi täältä, voitto osui sinulle, lunasta ilmaiset lennot sinulle. Tässä oli otanta tietokoneeni roskapostilaatikon viestien aloituksista.
Sitä tuntee olevansa oikea Hannu Hanhi. Niin pyyteetöntä ja onnekasta.
Ei tarvitse, kuin tykätä tai osallistua johonkin kilpailuun facebookissa, niin alkaa tuuri käymään ;)
Kävin joskus nivelkipujen takia sairaalassa, niin ei aikaakaan, kun facebookissa alkoi sadella nivelkipuun liittyviä lääketehtaan mainoksia. Aiakamoinen sattuma. Facebook tuntee meidät aika hyvin. Joku epäluuloinen sanoisi, että iso veli valvoo.
Ollaan aika lähellä sitä aikaa, että kaupan tiedostot rekisteröivät meidät kauppaan saapuessamme ja avustavat meitä valinnoissamme. Kaupan hyllymekanismit muuttuvat siten, että kun kävelen kaupassa, niin minun kaupan etukortin tietojen perusteella siirtyy ne tuotteet näkösälle, joita oletetaan minun ostavan. Voisiko jopa olla henkilökohtaiset alennukset niistä tuotteista, jotka houkuttavat minua esim. Jouko, pekoni tänään juuri sinulle 1,50€! Muista pysähtyä Jouko seuraavan hyllyn luona ja katsoa ohittamaton tarjous vain sinulle. Olet Jouko voittanut tänään jahtimakkarapaketin, onnea! Sinulle on tässä kaupassa ilmainen lahja, käy Jouko läpi kaikki hyllyt etsien onnettaremme, vain sinulle arpoma tuote.
lauantai 23. tammikuuta 2016
Empatia ja kunnioittaminen
Katsoin facebookissa videoa, missä pieni poika hiihtää kerrostalon pihatiellä ja menettää hermonsa suksiinsa, kun hiihtäminen ei onnistu. Hän hakkaa suksia lopulta puun kylkeen.
Katsoin tuon lyhyen videon kymmenen kertaa ja lopuksi nauroin oikein remakasti. Voi olla, että kansakoulusta ja myöhemmin peruskoulusta jääneet patoutumat purkaantuivat.
Siinä videossa oli juuri se tunne, mikä minulla oli liikuntatuntien jälkeen. Pakkohiihtäminen ja jääkiekko eivät olleet minun lajeja. Kävin tunnollisesti kuitenkin kaikki tunnit, koska minut oli kasvatettu noudattamaan sääntöjä ja luottamaan auktoriteetteihin.
No olen kyllä jälkeenpäin, itsekin 30 vuoden opettajauran tehneenä pohtinut, että menikö 70-80 luvulla kaikki ihan oikein.
Jos vanhemmilla ei ollut varaa ostaa suksia, niin koululta sai ns. remmisukset, joilla tuli hiihtää koulun pihamaalla ns. sakkorinkiä, kun varakkaiden perheiden lapset pääsivät lykkimään metsälenkille. Noo, eihän se itsetuntoa paljon kasvattanut, kun koulun opiskelijat katsoivat isoista ikkunoista, että siinä se köyhä taas hiihtää. Siltä se ainakin pienestä lapsesta tuntui. Pistävät katseet kuumottivat lapsen niskaa siinä häpeäringissä hiihdellessä. Tunnollisesti homman kuitenkin hoidin. Olin siis aika vahva henkisesti, kun kotini oli turvallinen ja tiesin, että selviän kaikesta.
Paikkakunnallani oli vahva pesäpallotausta ja liikunnan opettajana toimivat usein pesäpallojoukkueen puoliammattilaiset. No opetusopilliset asiat eivät välttämättä kaikilla olleet ihan hallussa, tosin ei aina opettajapätevyyden omaavillakaan. Osa pelaajista oli rakennusliikkeen varastolla ressuja paikkaamassa ja joku toimi opettajan sijaisenakin.
Joukkueet muodostettiin siten, että kaksi luokan parasta urheilijaa valittiin huutamaan joukkueet. Vuorotellen nämä liikunnanopettajan lemmikit huusivat parhaita pelaajia joukkueisiinsa. Minä olin sitten niitä viimeisiä, joita ei huudettu. Usein viimeiset otettiin omaan joukkueeseen lausahduksin: "ottakaa työ tuo". Tämä siis opettajan valvovan silmän alla. Tätä voisi sanoa nykytietämyksen valossa virkavallan hyväsymäksi kiusaamiseksi.
Huikeaa oli huomata kuitenkin se, että opettajien joukossa oli aivan ihania ihmisiä, joiden silmissä minä olin yhtä arvokas, osasinpa lyödä palloa pesäpallomailalla tai en. Parhaita muistoja oli matematiikan opettajasta, vaikka en ollut hyvä siinäkään oppiaineessa. Hän kohteli kaikkia ystävällisesti ja kunnioittavasti. Toinen mikä jäi positiivisesti mieleen oli puutöiden opettaja. Silloin ajattelin, että jos saisin valita, niin minä haluaisin olla opettaja, juuri samanlainen kuin hän.
No ei minusta peruskoulumenestyksen mukaan pitänyt mikään opettaja tulla, mutta niin vaan lehtori olen ja 30 vuotta opettajan työtä tehnyt. Nuorena opettajana olin yläkoulujen puutyösaleissa opettamassa huonekalujen entisöintiä ja koristemaalausta kansalais- ja vapaaopistoissa. Silloin mietin, että voiko tämä olla totta? Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kun nuorena on jokin tavoite, niin sen voi saavuttaa? Jälkeenpäin olen savuttanut monta asiaa jota olen toivonut, kun olen niiden eteen töitä tehnyt.
Olenkin useille opiskelijoilleni sanonut vuosikymmenten varrella, että ihminen voi saavuttaa juuri sen verran, kuin itse uskoo... ei yhtään enempää.
Vielä tuosta toisen huomioon ottamisesta ja käytöksestä. Olemme toki aikamme lapsia, mutta onhan se muutos ollut huikea siinä, miten toisiin ihmisiin suhtaudutaan. Armeijassa ollessani eräs sotilasmestari oli kyllääntynyt erääseen varusmieheen, joka ei noudattanut sääntöjä juuri milloinkaan. Nyt ei ole kyse minusta. Tulimme lapista takaisin varuskunnan pihalle, kun hän otti varusmiehen eteensä ja huusi: "TIEDÄTTEKÖ MIKÄ TE OLETTE?!". Varusmies: "enpä tiedä". Sotilasmestari: " TE OLETTE KUIN PAISE PERSEESSÄ, TIEDÄTTEKÖ MITÄ SILLE PITÄÄ TEHDÄ?!" Varusmies: "en tiedä". Sotilasmestari:" SE PITÄÄ PURISTAA POIS!".
Kuulostaa tosi kovalta tuo tarina, mutta on täyttä totta 80-luvun alusta. Onneksi aika on nyt toinen. Johtamistaidot ja opetusmetodit ovat kehittyneet ihmisyyttä korostavaan suuntaan.
Katsoin tuon lyhyen videon kymmenen kertaa ja lopuksi nauroin oikein remakasti. Voi olla, että kansakoulusta ja myöhemmin peruskoulusta jääneet patoutumat purkaantuivat.
Siinä videossa oli juuri se tunne, mikä minulla oli liikuntatuntien jälkeen. Pakkohiihtäminen ja jääkiekko eivät olleet minun lajeja. Kävin tunnollisesti kuitenkin kaikki tunnit, koska minut oli kasvatettu noudattamaan sääntöjä ja luottamaan auktoriteetteihin.
No olen kyllä jälkeenpäin, itsekin 30 vuoden opettajauran tehneenä pohtinut, että menikö 70-80 luvulla kaikki ihan oikein.
Jos vanhemmilla ei ollut varaa ostaa suksia, niin koululta sai ns. remmisukset, joilla tuli hiihtää koulun pihamaalla ns. sakkorinkiä, kun varakkaiden perheiden lapset pääsivät lykkimään metsälenkille. Noo, eihän se itsetuntoa paljon kasvattanut, kun koulun opiskelijat katsoivat isoista ikkunoista, että siinä se köyhä taas hiihtää. Siltä se ainakin pienestä lapsesta tuntui. Pistävät katseet kuumottivat lapsen niskaa siinä häpeäringissä hiihdellessä. Tunnollisesti homman kuitenkin hoidin. Olin siis aika vahva henkisesti, kun kotini oli turvallinen ja tiesin, että selviän kaikesta.
Paikkakunnallani oli vahva pesäpallotausta ja liikunnan opettajana toimivat usein pesäpallojoukkueen puoliammattilaiset. No opetusopilliset asiat eivät välttämättä kaikilla olleet ihan hallussa, tosin ei aina opettajapätevyyden omaavillakaan. Osa pelaajista oli rakennusliikkeen varastolla ressuja paikkaamassa ja joku toimi opettajan sijaisenakin.
Joukkueet muodostettiin siten, että kaksi luokan parasta urheilijaa valittiin huutamaan joukkueet. Vuorotellen nämä liikunnanopettajan lemmikit huusivat parhaita pelaajia joukkueisiinsa. Minä olin sitten niitä viimeisiä, joita ei huudettu. Usein viimeiset otettiin omaan joukkueeseen lausahduksin: "ottakaa työ tuo". Tämä siis opettajan valvovan silmän alla. Tätä voisi sanoa nykytietämyksen valossa virkavallan hyväsymäksi kiusaamiseksi.
Huikeaa oli huomata kuitenkin se, että opettajien joukossa oli aivan ihania ihmisiä, joiden silmissä minä olin yhtä arvokas, osasinpa lyödä palloa pesäpallomailalla tai en. Parhaita muistoja oli matematiikan opettajasta, vaikka en ollut hyvä siinäkään oppiaineessa. Hän kohteli kaikkia ystävällisesti ja kunnioittavasti. Toinen mikä jäi positiivisesti mieleen oli puutöiden opettaja. Silloin ajattelin, että jos saisin valita, niin minä haluaisin olla opettaja, juuri samanlainen kuin hän.
No ei minusta peruskoulumenestyksen mukaan pitänyt mikään opettaja tulla, mutta niin vaan lehtori olen ja 30 vuotta opettajan työtä tehnyt. Nuorena opettajana olin yläkoulujen puutyösaleissa opettamassa huonekalujen entisöintiä ja koristemaalausta kansalais- ja vapaaopistoissa. Silloin mietin, että voiko tämä olla totta? Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kun nuorena on jokin tavoite, niin sen voi saavuttaa? Jälkeenpäin olen savuttanut monta asiaa jota olen toivonut, kun olen niiden eteen töitä tehnyt.
Olenkin useille opiskelijoilleni sanonut vuosikymmenten varrella, että ihminen voi saavuttaa juuri sen verran, kuin itse uskoo... ei yhtään enempää.
Vielä tuosta toisen huomioon ottamisesta ja käytöksestä. Olemme toki aikamme lapsia, mutta onhan se muutos ollut huikea siinä, miten toisiin ihmisiin suhtaudutaan. Armeijassa ollessani eräs sotilasmestari oli kyllääntynyt erääseen varusmieheen, joka ei noudattanut sääntöjä juuri milloinkaan. Nyt ei ole kyse minusta. Tulimme lapista takaisin varuskunnan pihalle, kun hän otti varusmiehen eteensä ja huusi: "TIEDÄTTEKÖ MIKÄ TE OLETTE?!". Varusmies: "enpä tiedä". Sotilasmestari: " TE OLETTE KUIN PAISE PERSEESSÄ, TIEDÄTTEKÖ MITÄ SILLE PITÄÄ TEHDÄ?!" Varusmies: "en tiedä". Sotilasmestari:" SE PITÄÄ PURISTAA POIS!".
Kuulostaa tosi kovalta tuo tarina, mutta on täyttä totta 80-luvun alusta. Onneksi aika on nyt toinen. Johtamistaidot ja opetusmetodit ovat kehittyneet ihmisyyttä korostavaan suuntaan.
torstai 21. tammikuuta 2016
Sissäänpäin lämpiävä uuni
Kuukauden olen lämmittänyt leivinuunia joka päivä. Meillä on hyvin tehty uuni ja vetää niin hyvin, että pienemmät halot kolisevat katolle asti. Ei ole mustunut luukun yläpuolelta, mistä muuten näkee onko uunin tekijällä ollut osaamista riittävästi. Jos uuni on tummunut uunin luukun päältä, niin saattaa siinä toki olla osasyynä lämmittäjäkin.
En tiedä onko viisasta kyseenalaistaa tämän perinteisen leivinuunin pääperiaatetta. Jotenkin vaan tuntuu aika vanhoilliselta, että ensin kaadetaan isolla kone- ja lihasvoimalla puita metsästä ja sitten koko kesän vapaa- aika käytetään siihen, että tehdään niistä pilkettä. Halkoja siirrellään pinosta toiseen, sekä peitellään sateelta ja myrskyltä. No niitä sitten kylmettyvillä käsillä lumihangessa raahataan uunin luo ja koitetaan saada uuni syttymään. Kaikki arki-illat lämmitellään tiiliä, jotka luovuttavat varastoidun lämmön meille ja seuraavana iltana sama homma. Tuloksellisuus riippuu siitä, kuinka herkällä uunin hiilien siirtelijä on ja onnistuuko pellin sulkijan ajoitus.
Olen vain näin harvinaisen pitkän tulipalopakkasten aikaan nimennyt tämän meidän tulipesän sisäänpäin lämpiäväksi uuniksi. Vai onko jopa sisäänpäin kylmentäjä? Onhan se kyljestään lämmin, mutta ei oikein vaikuta huoneen, saati talon lämpötilaan.
Olen pohtinut mistä se johtuu. Tulin siihen tulokseen, että kun laittaa pellin auki ja tulet uuniin, niin kova veto imee korvausilmaa kaikista mahdollisista paikoista ja niitähän vanhasta hirsitalosta löytyy.
No voidaan puhua hengittävästä talosta, eikä täysin metsään menisi jos luonnehtisi rakenteita jopa huohottavaksi. Onneksi 1900- luvun alussa valmistetussa talossani on tehty mittava perinteistä rakennustapaa kunnioittava remontti, muuten vaatisi minulle jo kolmannet villasukat jalkaan.
Sen minkä talo kylmenee sisään tulevan -30 aseisen ilman takia, niin koko uunin antama lämpö menee sen paikkaamiseen. Vanha kansa sanoisi tuloksen olevan plusmiinus nolla.
Vaikka nyt vähän pilkkaa tein oman taloni kustannuksella, niin en kyllä vaihtaisi tätä mihinkään. Onneksi nämä hurjan kylmät ajat on kuitenkin harvinaisempia tulevaisuudessa. Moni täällä Suomessa hymähtelee maapallon ilman lämpenemiselle, vaikka se on ihan totta, ainakin niin asiantuntijat väittävät.
Liekkö sama kuin se, että tulee työvoimapula. Sitä on hoettu sen minkä minä muistan ja aina vaan työttömiä tuntuu olevan ja porukkaa heitetään mittavia määriä pois eri firmoista.
En tiedä onko viisasta kyseenalaistaa tämän perinteisen leivinuunin pääperiaatetta. Jotenkin vaan tuntuu aika vanhoilliselta, että ensin kaadetaan isolla kone- ja lihasvoimalla puita metsästä ja sitten koko kesän vapaa- aika käytetään siihen, että tehdään niistä pilkettä. Halkoja siirrellään pinosta toiseen, sekä peitellään sateelta ja myrskyltä. No niitä sitten kylmettyvillä käsillä lumihangessa raahataan uunin luo ja koitetaan saada uuni syttymään. Kaikki arki-illat lämmitellään tiiliä, jotka luovuttavat varastoidun lämmön meille ja seuraavana iltana sama homma. Tuloksellisuus riippuu siitä, kuinka herkällä uunin hiilien siirtelijä on ja onnistuuko pellin sulkijan ajoitus.
Olen vain näin harvinaisen pitkän tulipalopakkasten aikaan nimennyt tämän meidän tulipesän sisäänpäin lämpiäväksi uuniksi. Vai onko jopa sisäänpäin kylmentäjä? Onhan se kyljestään lämmin, mutta ei oikein vaikuta huoneen, saati talon lämpötilaan.
Olen pohtinut mistä se johtuu. Tulin siihen tulokseen, että kun laittaa pellin auki ja tulet uuniin, niin kova veto imee korvausilmaa kaikista mahdollisista paikoista ja niitähän vanhasta hirsitalosta löytyy.
No voidaan puhua hengittävästä talosta, eikä täysin metsään menisi jos luonnehtisi rakenteita jopa huohottavaksi. Onneksi 1900- luvun alussa valmistetussa talossani on tehty mittava perinteistä rakennustapaa kunnioittava remontti, muuten vaatisi minulle jo kolmannet villasukat jalkaan.
Sen minkä talo kylmenee sisään tulevan -30 aseisen ilman takia, niin koko uunin antama lämpö menee sen paikkaamiseen. Vanha kansa sanoisi tuloksen olevan plusmiinus nolla.
Vaikka nyt vähän pilkkaa tein oman taloni kustannuksella, niin en kyllä vaihtaisi tätä mihinkään. Onneksi nämä hurjan kylmät ajat on kuitenkin harvinaisempia tulevaisuudessa. Moni täällä Suomessa hymähtelee maapallon ilman lämpenemiselle, vaikka se on ihan totta, ainakin niin asiantuntijat väittävät.
Liekkö sama kuin se, että tulee työvoimapula. Sitä on hoettu sen minkä minä muistan ja aina vaan työttömiä tuntuu olevan ja porukkaa heitetään mittavia määriä pois eri firmoista.
maanantai 18. tammikuuta 2016
Kohtuutta toivoisin näiden ilimojen suhteen
Nyt pittää sannoo, että jos oisin kirroilemmaan taipuvainen, niin kirroisin kaikilla voimasanoilla peräjälkeen näitä pakkasia.
No tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, niin kuin vanha kansa sanoisi. Asutan tyttäreni kanssa isoa maalaistaloa ns. korvessa. Erittäin kaunis pihapiiri ja mistään ei paremmin voi tähtiä katsella kuin täältä. Kuun sirppikin näyttäytyi taivahalla, kun äsken kävin kävelyllä, mutta silti.
Kuka hullu lähtisi ulkoilemaan 30 aseen pakkaseen, kun on tullut iltaviiden jälkeen töistä kotiin? No minä.
Tämä ulkoilutapahtuma aamuin ja illoin johtuu minun buudeli Loresta. Tarkemmin sanottuna minun kasvatusvirheestä. En tiedä miten sain opetettua koirani siten, että hän ei kaki muutoin, kuin minun valvovan silmän alla. Lore (lagotto romagnolo) saa olla vapaana ihan niin paljon kuin huvittaa, mutta hän odottaa isännän kotiin, että klo. 17.00 mennään kakkikävelylle. Siis hän vapaana kävelee minun kanssa pois piha-alueelta tarpeelleen. Aamulla klo. 6.00 sama homma.
Tuntuu siltä, että ei enää jaksais näitä pakkasia. En ole herkkä valittamaan ja ajattelen enimmäkseen hyvin positiivisesti ja olen optimistinen viimeiseen asti. Kaikesta huolimatta en ole talvi-ihmisiä, se on sanottava rehellisesti. Sitten kun jään eläkkeelle, niin en varmasti ole talvia Suomessa. Vuokraan taloni turisteille ja itse otan aurinkoa lämpimissä maissa.
En nyt kauhian ihmeenä pidä, jos tänne lottovoittajien lintukotoon tulleet, ulkomailta eksyneet ihmiset koittavat löytää mitä pikimmin lentoyhtiöiden äkkilähtöjä lämpimämpiin maihin.
Toki optimistisenä ihmisenä ajattelen niin, että minulla on koivuhalkoja riittävästi. Vesijohdot, sekä ihmiset ovat pysyneet sulana ja muutenkin elämä on mallillaan. Olen saanut lämpimät huovutetut sukat ja terveys antaa myöten mättää puita uuniin.
Syksy oli niin hieno, kun lämpimiä riitti pitkälle talven puolelle. Se vain tämä luonto on niin tasapuolinen, että jos on pitkään lämmintä, niin sitten luonto jossain vaiheessa ottaa sen takaisin. Luonto ns. tasoittaa. Se on vähän sama, kun että jos sinulla on toinen jalka lyhempi, niin toinen jalka on sitävastoin pitempi. Keskiarvo kohallaan.
Tosin meidän ukko-heppa tykkää ja ei valita ;)... kunhan lämmintä vettä tuodaan muutaman tunnin välein ja tietysti heinääkin rouskuteltavaksi, mikäpä sen mukavampaa ajankulua.
Ukko tykkää myös ajankuluksi repiä tyttöheppojen loimea ja pitäähän sitä välillä letistäkin mielitiettyjä vedellä, joskin siinä samalla saa tyttöheppojen kaviosta, mutta tekevälle sattuu... ja tyhmästä päästä kärsii koko ruumis :)
No tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, niin kuin vanha kansa sanoisi. Asutan tyttäreni kanssa isoa maalaistaloa ns. korvessa. Erittäin kaunis pihapiiri ja mistään ei paremmin voi tähtiä katsella kuin täältä. Kuun sirppikin näyttäytyi taivahalla, kun äsken kävin kävelyllä, mutta silti.
Kuka hullu lähtisi ulkoilemaan 30 aseen pakkaseen, kun on tullut iltaviiden jälkeen töistä kotiin? No minä.
Tämä ulkoilutapahtuma aamuin ja illoin johtuu minun buudeli Loresta. Tarkemmin sanottuna minun kasvatusvirheestä. En tiedä miten sain opetettua koirani siten, että hän ei kaki muutoin, kuin minun valvovan silmän alla. Lore (lagotto romagnolo) saa olla vapaana ihan niin paljon kuin huvittaa, mutta hän odottaa isännän kotiin, että klo. 17.00 mennään kakkikävelylle. Siis hän vapaana kävelee minun kanssa pois piha-alueelta tarpeelleen. Aamulla klo. 6.00 sama homma.
Tuntuu siltä, että ei enää jaksais näitä pakkasia. En ole herkkä valittamaan ja ajattelen enimmäkseen hyvin positiivisesti ja olen optimistinen viimeiseen asti. Kaikesta huolimatta en ole talvi-ihmisiä, se on sanottava rehellisesti. Sitten kun jään eläkkeelle, niin en varmasti ole talvia Suomessa. Vuokraan taloni turisteille ja itse otan aurinkoa lämpimissä maissa.
En nyt kauhian ihmeenä pidä, jos tänne lottovoittajien lintukotoon tulleet, ulkomailta eksyneet ihmiset koittavat löytää mitä pikimmin lentoyhtiöiden äkkilähtöjä lämpimämpiin maihin.
Toki optimistisenä ihmisenä ajattelen niin, että minulla on koivuhalkoja riittävästi. Vesijohdot, sekä ihmiset ovat pysyneet sulana ja muutenkin elämä on mallillaan. Olen saanut lämpimät huovutetut sukat ja terveys antaa myöten mättää puita uuniin.
Syksy oli niin hieno, kun lämpimiä riitti pitkälle talven puolelle. Se vain tämä luonto on niin tasapuolinen, että jos on pitkään lämmintä, niin sitten luonto jossain vaiheessa ottaa sen takaisin. Luonto ns. tasoittaa. Se on vähän sama, kun että jos sinulla on toinen jalka lyhempi, niin toinen jalka on sitävastoin pitempi. Keskiarvo kohallaan.
Tosin meidän ukko-heppa tykkää ja ei valita ;)... kunhan lämmintä vettä tuodaan muutaman tunnin välein ja tietysti heinääkin rouskuteltavaksi, mikäpä sen mukavampaa ajankulua.
Ukko tykkää myös ajankuluksi repiä tyttöheppojen loimea ja pitäähän sitä välillä letistäkin mielitiettyjä vedellä, joskin siinä samalla saa tyttöheppojen kaviosta, mutta tekevälle sattuu... ja tyhmästä päästä kärsii koko ruumis :)
maanantai 11. tammikuuta 2016
Pysähdyttävää
Tämän vinyylilevyn kansikuva jäi minulle ikuisesti mieleen. Kuvan lähde http://www.nerdbloggers.com/nerdbloggers/tag/diamond-dogs
Tämä kirjoitus on David Bowien muistolle, vaikka en lähde hänen elämää käymään läpi, kun en siitä juuri muuta tiedä, kuin hänen varhaisemman aikakauden kappaleet. Ne olivat vaikuttavia.
Se mikä minua kiehtoi Bowiessa oli se asenne, josta voimme ottaa oppia. Hän ei pelännyt työtä tehdessään muiden halveksuntaa tai naurunalaiseksi tulemista. Hän uskalsi luoda uutta. Toki varmaan moni kammoksui sitä, kun mies maalaa kasvonsa ja pukeutuu erikoisesti, mutta hän teki sen niin uskottavasti. Hänellä oli vahva auktoriteetti mitä hän teki. Hänen tekemisestään uhkui päämäärätietoisuus ja usko omaan tekemiseen. Musiikki oli tosi sykähdyttävää ja erikoista. Bowie teki kaiken taitavasti, uskottavasti ja juuri niin kuin halusi, joten hänestä tuli kansainvälinen ilmiö.
Mitä hänestä voisimme oppia?
Sen, että älä vilkuile muiden tekemisiä, vaan tee ja etsi oma, sinulle sopiva juttu, sekä tee sitä täysillä!
Älä mene helpoimman kautta valitellen, että muut eivät ole taaskaan kertoneet, mitä pitäisi tehdä. Ota omasta elämästä ja työstä itse vastuu ja kehitä työtäsi niin, että asiakkaat ovat tyytyväisiä. Turha on aina valittaa resursseja, eli jos voit jättää ulkoistamasta omaa saamattomuuttasi tai osaamattomuuttasi muihin, niin se on menestyksen ensimmäinen askel. Tee työstäsi mieleinen. En oikein jaksa uskoa, että näin ei saisi työpaikalla toimia, tai sitten kannattaa vaihtaa yritystä tai ruveta vaikka yrittäjäksi. Jos joudut koko ajan syyttelemään muita ja valittamaan, niin vie eropaperi työnantajalle ja etsi itsellesi sopiva työpaikka. Usein nämä em. ongelmat korjaantuvat, kun käyt peilin edessä ja alat kehittää omaa työtäsi päivitetyin kasvoin.
Armeijasta jäi mieleen erään luutnanatin karski opetus: "sen minkä teette, tehkää reippaasti, jos se kuitenkin menee päin persettä, tehkää se reilusti päin persettä!". Anteeksi brutaali kielen käyttöni, mutta hän sanoi juuri näin, tai oikeastaan huusi sen meille varusmiehille täysillä. Olen miettinyt sitä ja se on mielestäni juuri noin. On ensin tehtävä päätös, mitä minä teen ja sitten mennään täysillä sitä kohti. Hyssyttelemällä ja arkailemalla ei näe mihin asiat olisivat johtaneet ja olisiko ideastani ollut johonkin. Kaikella uudella on vastustusta ja ne joudutaan kohtaamaan ja ehken raivaaman tieltä, mutta jos ja kun olemme olleet oikeassa suunnassa, niin tulee voitto kotiin. No mikä se kullekin meistä on se voitto ja mitä tavoitellaan on henkilökohtaista, mutta kuitenkin.
No minä olen aina ollut melko voimakastahtoinen ja ehken kiisteltykin henkilö, mutta olen omasta ja monen muunkin mielestä pärjännyt ja kellekään en ole pahaa tehnyt. Joskus on väännetty ja uudisraivaajana toimittu, mutta menestyksellä, mitä nyt sitten milloinkin on tehty. Uudet asiat vaativat aina jonkun uhrautumista, sekä itsensä peliin ja arvostelulle alttiiksi laittamista. Toki pitää olla asiansa takana ja pitää kaikelle tekemiselle ja uudistukselle olla jokin peruste. Turha kritisoida, jos ei pysty esittämään parempaa vaihtoehtoa. Toki pitää osata hyväksyä sekin, että omat ajatukset eivät aina ole se ainoa ja oikea totuus.
Minun mielestä menetyvät työyhteisöt ovat niitä, missä esimiehet ja työkaverit osaavat leikitellä, sekä tehdä mentaaliharjoitusta sillä, mitä tapahtuu muutaman vuoden... mitä tapahtuu kymmenien vuosien päästä omalla alalla ja omassa työnkuvassa? Voimmeko tehdä asiat paremmin ja teemmekö tällä hetkellä asiat, niin kuin parhaat meidän alan toimijat Suomessa tai kansainvälisesti tekevät? Mitkä ovat meidän vahvuuksia ja millä niistä vakuutaamme rahoittajat, asiakkaat ja esimiehet oman toimintamme tuloksellisuudesta tulevaisuutta ajatellen.
Omasta mielestä minun työyhteisö on antanut tähän mahdollisuuden. Voisin sanoa, että jos työpaikallaan saa työkavereiden kesken tuoda mitä hullumpia ideoita esille ja kyseenalaistaa nykyisiä toiminoja ilman, että tarvitsee pelätä ns. "selkään puukottamista", niin ne arkiset keskusteluhetket ovat aivoja kutittavaa hupia.
sunnuntai 10. tammikuuta 2016
Ja niin kuin tahtoisi näkevänsä
Olen minä joskus miettinyt ja itse asiassa aika usein, että mitä on ajateltu noita pesuainepullojen etikettejä suunnitellessa, vai eikö mitään.
Minä niin harvoin seison suihkussa silmälasit päässä ja suurennuslasi kädessä, vaikka niin varmaan pitäisi, jos aikoisi saada selvää mistä purnukasta nyt hiuksiini pesuainetta laittaisin.
Tarkoituksella otin kuvan siten että se kuvastaisi paremmin tilannetta, kun tihrustan ja yritän saada tuskastuneena selvää minkä purkin minä nyt käteeni otan. Katsokaa nyt tätä, yksi ainoa etiketti kertoo ilman laseja, että millä saisin hiukseni puhtaaksi.
Otappa tuosta selvää.
Vaikka laitan silmälasit päähän, niin eipä tuo informaatiomäärä tahdo sen enempää lisääntyä.
Linna- shampoopullon etiketin suunittelija sai minulta pisteet.
No mites onnistuu tarkempi informaatio aineen käytöstä pullojen takaosia tiiraillen?
Tätä kuvaa ei tarvinnut enää sumentaa, sen verran pienellä on tekstit laitettu.
Tätä voisi jo sanoa etiketin tekijän huippusuoritukseksi.
Tämä etiketti on tosin siitä tasapuolinen, ettei saa selvää mistään kahdeksasta kielestä, joilla siinä todennäköisesti on kerrottu pesuaineesta.
Itselläni on kokemusta siitäkin, että on tullut käytettyä väärää ainetta väärään paikkaan. Olin opiskeluaikanani lähdössä ammattikoulun asuntolasta kouluun ja kiireellä koitin unen pöpperössä pestä hampaitani, mutta epähuomiossa laitoin erittän voimakasta finnivoidetta hammasharjaan ja jonkun aikaa hangatessa tunsin, että ei tämä nyt tainnut oikein hienosti mennä edes omasta mielestä.
Minä niin harvoin seison suihkussa silmälasit päässä ja suurennuslasi kädessä, vaikka niin varmaan pitäisi, jos aikoisi saada selvää mistä purnukasta nyt hiuksiini pesuainetta laittaisin.
Tarkoituksella otin kuvan siten että se kuvastaisi paremmin tilannetta, kun tihrustan ja yritän saada tuskastuneena selvää minkä purkin minä nyt käteeni otan. Katsokaa nyt tätä, yksi ainoa etiketti kertoo ilman laseja, että millä saisin hiukseni puhtaaksi.
Otappa tuosta selvää.
Vaikka laitan silmälasit päähän, niin eipä tuo informaatiomäärä tahdo sen enempää lisääntyä.
Linna- shampoopullon etiketin suunittelija sai minulta pisteet.
No mites onnistuu tarkempi informaatio aineen käytöstä pullojen takaosia tiiraillen?
Tätä kuvaa ei tarvinnut enää sumentaa, sen verran pienellä on tekstit laitettu.
Tätä voisi jo sanoa etiketin tekijän huippusuoritukseksi.
Tämä etiketti on tosin siitä tasapuolinen, ettei saa selvää mistään kahdeksasta kielestä, joilla siinä todennäköisesti on kerrottu pesuaineesta.
Itselläni on kokemusta siitäkin, että on tullut käytettyä väärää ainetta väärään paikkaan. Olin opiskeluaikanani lähdössä ammattikoulun asuntolasta kouluun ja kiireellä koitin unen pöpperössä pestä hampaitani, mutta epähuomiossa laitoin erittän voimakasta finnivoidetta hammasharjaan ja jonkun aikaa hangatessa tunsin, että ei tämä nyt tainnut oikein hienosti mennä edes omasta mielestä.
perjantai 8. tammikuuta 2016
Mistä tunnistaa auton omistajan pakkaspäivänä?
Ranskalaisauton omistaja on mukavuudenhaluinen ja sietää eniten. Se hyväksyy sen, että takaluukku aukeaa etuoven kanssa yhdessä, jos ranskalainen autonvalmistaja on sen niin ajatellut. Hän on onnellinen, jos ovet ovat vielä kiinni kaupasta tullessa ja vielä onnekkaampi, jos avain ei murene käsiin autoa käynnistäessä. Lämmin viltti vyötäisellä ja lammastalja istuimella hän taivaltaa. Kaulahuivi kaulassa hän on ottanut hyvissä ajoin ison vasaran takakonttiin, millä perinteisesti joka talvi jäätyneet jarrut saa lyötyä sen verran auki, että edes osa pyöristä pyörii.
Japanilaisauton ostajalla ei ole selässä mitään oiretta, sillä se kestää ajopelinsä pehmeän penkin. Kuljettajalla on myös rauhallinen luonne jatkaen matkaa auton verkkaisin liikkein.
Saksalaisauton omistaja on jo hivenen varttunut, mutta mielessään nuorempi ja vauhdikkaampi versio. Ei haittaa jos on piilotettuja päästöjä, kukapa meistä nyt niin puhdas pulmunen olisi. Salamamerkin omistaja joutaa lämmittämään torppaansa rauhassa niinä päivinä, kun mittari näyttää yli -16, tai hänet joutuu joku japanilaisauton kuski poimimaan ajoradan vierestä kylmissään tepastelemasta.
Ruotsalaisauton hankkinut on turvallisuutta ja varmuutta hakeva korvessa asuva, melko äreä keski-ikänen mies. Hän on valmis merkkihuoltotiskillä maksamaan reippaita summia lippa vinossa urputtaen, pankin kassalta käymillään seteleillä. Kyllä hän kätevänä miehenä osaa myös hangessa taivaltaa ja akkua ladata, kun vebasto veronsa vaatii.
Italialaisauton omistaja se vasta melkoinen hippi on, mutta niin onnellinen. Hän on jo vuosien kokemuksella ostanut sarjalipun julkisiin kulkuvälineisiin, niinpä hän linja-autossa ja/tai lähijunassa hymyssä suin melko usein matkustaa.
Japanilaisauton ostajalla ei ole selässä mitään oiretta, sillä se kestää ajopelinsä pehmeän penkin. Kuljettajalla on myös rauhallinen luonne jatkaen matkaa auton verkkaisin liikkein.
Saksalaisauton omistaja on jo hivenen varttunut, mutta mielessään nuorempi ja vauhdikkaampi versio. Ei haittaa jos on piilotettuja päästöjä, kukapa meistä nyt niin puhdas pulmunen olisi. Salamamerkin omistaja joutaa lämmittämään torppaansa rauhassa niinä päivinä, kun mittari näyttää yli -16, tai hänet joutuu joku japanilaisauton kuski poimimaan ajoradan vierestä kylmissään tepastelemasta.
Ruotsalaisauton hankkinut on turvallisuutta ja varmuutta hakeva korvessa asuva, melko äreä keski-ikänen mies. Hän on valmis merkkihuoltotiskillä maksamaan reippaita summia lippa vinossa urputtaen, pankin kassalta käymillään seteleillä. Kyllä hän kätevänä miehenä osaa myös hangessa taivaltaa ja akkua ladata, kun vebasto veronsa vaatii.
Italialaisauton omistaja se vasta melkoinen hippi on, mutta niin onnellinen. Hän on jo vuosien kokemuksella ostanut sarjalipun julkisiin kulkuvälineisiin, niinpä hän linja-autossa ja/tai lähijunassa hymyssä suin melko usein matkustaa.
torstai 7. tammikuuta 2016
Korreloiko kotieläinten määrä onnellisuutta?
Siinäpä vasta kysymys. Aikoinaan minulla ei ollut yhtään kotieläintä. Silloin veistelin niille, joilla oli useampi koira, että senkö onnellisemmaksi sitä tulee mitä enemmän niitä on.
Sitten tuli pikkuhiljaa, salakavalasti meidänkin pihapiiriin ja sisälle lasteni koulun kautta ensin kepin näköisiä sirkkoja, sitten ihan itse hankkimana kanoja, kukko, marsu, kaneja, koiria, kissoja, lampaita ja hevosia. Varmaan jotain unohtui, tai ne on jo tulossa.
Kissat on siitä mukavia, kun ne niin herkästi lisääntyvät ja siten saa taas lisää onnellisuutta. Tässä hompsu on ottanut yhden pennun kainaloon.
Onpa välillä ollut possujakin ruokittavina, tosin ne ruokkivat sitten myöhemmin minua, joten siinä oli tasapuolinen yhtälö. Tässä bätmän ja pistepirkko nauttimassa auringosta.
Roope sentään tuo taloon silloin tällöin jäniksen, joskin aika hinnakasta lihhoo sekin on.
Kun kerroin isälleni, että otamme lagotto romagnolo rotuisen koiran, niin hän kysymään, että mitäs se tekköö. Hän tarkoitti kysymyksellään, että onko sillä joku virka, niin kuin metsästyskoirilla. Minä vastasin, että ei se nyt varsinaisesti mitään tee, on vain lemmikkinä. Isäni siihen: "noo, onhan niistä paljon hyötyy, nehän tekköö niitä kusikukkasia lumihankeen... no ei nyt heti tuu muuta mieleen".
Lapaat on monitoimieläimiä, että ne toimii trimmerinä ja lannoittajana samaan aikaan. Karsivat pensaat ja lannoittavat siihen tahtiin nurmikot, että ei paremmasta väliä.
Tässä lampaat kurkistelevat tallin ovelta, että joko sitä päästään kevätapilaa maistamaan.
Heppojakin meidän pihapiirissä on jo kolme.
Tässä Helmi-heppa nauttii kesästä kukkakedolla.
Sitten tuli pikkuhiljaa, salakavalasti meidänkin pihapiiriin ja sisälle lasteni koulun kautta ensin kepin näköisiä sirkkoja, sitten ihan itse hankkimana kanoja, kukko, marsu, kaneja, koiria, kissoja, lampaita ja hevosia. Varmaan jotain unohtui, tai ne on jo tulossa.
Kissat on siitä mukavia, kun ne niin herkästi lisääntyvät ja siten saa taas lisää onnellisuutta. Tässä hompsu on ottanut yhden pennun kainaloon.
Onpa välillä ollut possujakin ruokittavina, tosin ne ruokkivat sitten myöhemmin minua, joten siinä oli tasapuolinen yhtälö. Tässä bätmän ja pistepirkko nauttimassa auringosta.
Roope sentään tuo taloon silloin tällöin jäniksen, joskin aika hinnakasta lihhoo sekin on.
Kun kerroin isälleni, että otamme lagotto romagnolo rotuisen koiran, niin hän kysymään, että mitäs se tekköö. Hän tarkoitti kysymyksellään, että onko sillä joku virka, niin kuin metsästyskoirilla. Minä vastasin, että ei se nyt varsinaisesti mitään tee, on vain lemmikkinä. Isäni siihen: "noo, onhan niistä paljon hyötyy, nehän tekköö niitä kusikukkasia lumihankeen... no ei nyt heti tuu muuta mieleen".
Lapaat on monitoimieläimiä, että ne toimii trimmerinä ja lannoittajana samaan aikaan. Karsivat pensaat ja lannoittavat siihen tahtiin nurmikot, että ei paremmasta väliä.
Tässä lampaat kurkistelevat tallin ovelta, että joko sitä päästään kevätapilaa maistamaan.
Heppojakin meidän pihapiirissä on jo kolme.
Tässä Helmi-heppa nauttii kesästä kukkakedolla.
keskiviikko 6. tammikuuta 2016
Uuniin tulta
No, nyt on kuivat kelit. Uunissa on pidettävä koko ajan tulta, niin kuin Kenedyn haudalla.
Paljon on käyty keskustelua sytyttääkkö uuni ylhäältä päin vai laittaakko tuli puiden alle. Tämä jakaa uunin lämmittäjien mielipiteitä.Kun kävelin aikoinaan lapsena pakkasaamuna kouluun, niin leipomon uunista tuprusi savua. Leivän ja savun tuoksu oli todella miellyttävä ja kotoinen. Nyt sekin muisto on tutkimuksen valossa tuomittu hiukkaspäästöksi, joka on altistanut minut syövälle. Nyt puhutaan vakavasti, että puun poltto pitää kieltää em syystä taajamissa.
No millä kannattaa sytyttää uuni?
Isäni sytytti uuniin laitetut puut aina ns. kaasutoholla, minä perinteisesti paperilla ja pahvilla. Toki jos saan revittyä tuohta, niin sillä syttyy parhaiten. No nyt on tullut myös uusia tapoja, joista yhtä testasin tänä aamuna. Syttis, vähän epäilin, mutta sehän toimi. Olin saanut sen lahjaksi itse valmistajalta, en sen takia että kirjoittaisin blogia, vaan ihan muuten ja siitäkin on jo ainakin vuosi aikaa. Tämä Syttis, eli sytytyspallojen valmistus tapahtuu kotikylällä, joten pitäähän sitä tuoda esille. Etenkin kun se näyttää toimivan.
Paljon on käyty keskustelua sytyttääkkö uuni ylhäältä päin vai laittaakko tuli puiden alle. Tämä jakaa uunin lämmittäjien mielipiteitä.Kun kävelin aikoinaan lapsena pakkasaamuna kouluun, niin leipomon uunista tuprusi savua. Leivän ja savun tuoksu oli todella miellyttävä ja kotoinen. Nyt sekin muisto on tutkimuksen valossa tuomittu hiukkaspäästöksi, joka on altistanut minut syövälle. Nyt puhutaan vakavasti, että puun poltto pitää kieltää em syystä taajamissa.
No millä kannattaa sytyttää uuni?
Isäni sytytti uuniin laitetut puut aina ns. kaasutoholla, minä perinteisesti paperilla ja pahvilla. Toki jos saan revittyä tuohta, niin sillä syttyy parhaiten. No nyt on tullut myös uusia tapoja, joista yhtä testasin tänä aamuna. Syttis, vähän epäilin, mutta sehän toimi. Olin saanut sen lahjaksi itse valmistajalta, en sen takia että kirjoittaisin blogia, vaan ihan muuten ja siitäkin on jo ainakin vuosi aikaa. Tämä Syttis, eli sytytyspallojen valmistus tapahtuu kotikylällä, joten pitäähän sitä tuoda esille. Etenkin kun se näyttää toimivan.
Uunin sytyttäminenkin vaatii viitseliäisyyttä ja jonkun verran kokemustakin. Jokainen meistä on varmaan, joko laiskuuttaan tai tietämättömyyttään laittanut täyteen paperia ahdetun leivinuunin tulille... ilman että on lämmittänyt hormia ennakkoon tuhkaluukusta. Tämä yleeensä tapahtuu juuri siten, että uunia ei ole tarvinnut lämmittää pitkään aikaan ja sitten kun tulee viileä ja kostea kausi, niin haluaisi että uunin kylki lämmittäisi muuten niin harmaata koleaa oloa. No, siihen mennessä uuniin on tullut työnnettyä yhtä ja toista palavaa. Tulitikku perään ja tilanne on päällä. Savua tulvii kaikista luukuista valtoimenaan ja tiedä mihin suuntaan säntäilisi. Ryntäilet aukomassa ikkunoita ja kun aukaiset tuhkaluukun lämmittääksesi sitä, niin sieltä työntyy valtava savupilvi vastaan. Et saa syttymään mitään, kun veto on luukusta ulos päin suuntautuvaa. Savun hälvettyä, et voi kuin syyttää tyhmyyttäsi taas kerran :).
No eikä siinä kaikki. Missä vaiheessa savupelti pitäisi laittaa kiinni?
Asiantuntijat sanoo, että vasta siinä vaiheessa, kun mitään punertavaa ei enää näy. No vanha kansa osasi katsoa, että kun liekkejä ei enää missään ole ja tule. Hiilet tiputettiin alas tuhkatilaan ja näin lämpesi myös uunin kylki. Sitten oikeaan aikaan osattiin laittaa pelti kiinni, niin uuni lämpesi hurjasti. Peltiin jätetään nykyisin pieni kolo, että häkävaara jäisi vähäisemmäksi. Parasta on ostaa häkävaroitin ja pelata varman päälle muutenkin. Moni on heittänyt henkensä saadakseen kaiken tehon uunista. Sanotaan että ahneella on likanen loppu, niin tässäkin asiassa.
tiistai 5. tammikuuta 2016
Autot ovat kehittyneet hurjasti
Tänään hain itselleni pakasta vedetyn auton, kun aiemmassa autossa alkoi olla kilometrejä jo lähes kaksisataatuhatta.
Päädyin edelleen Volvoon, kun niissä on hyvät penkit, erityisesti ristiselän tuki. Eräs lääkäri jo esitti minulle sitä automerkkiä juuri iskiasvaivan kurissa pitämiseksi. Toiseksi pidän volvoa aika hyvin Suomen arktisiin olosuhteisiin sopivana. Ne ovat lämpimiä ja ajo-ominaisuudet on hyvät. Ei tarvitse rattia punoa kokoajan.
Päätin uutta autoa hankkiessa, että vaihekeppiä en puno, kun ei oo pakko. Tehoja pitää olla sen verran, että ohitukset onnistuu ja kulutus on oltava pieni, sillä ajan päivittäin kodin ja työpaikan väliä 120km. Auton kulutus on neljän litran paikkeilla sadalla kilometrillä. Vetokoukku ja vebasto ovat välttämättömiä maaseudulla asuessa.
Koeajoin myös japanilaisia autoja, mutta niissä oli löysä penkki ja ajo-ominaisuudet eivät olleet samalla tasolla.
Uudet autot ovat näköjään kehittyneet viimevuosina aimo harppauksin. Ihmetystä herätti sekin, että eihän niissä ole enää öljytikkua ja polttoainetankin korkkia. No eipä ole mitä hävittää, etenkään sitä korkkia.
Napista painamalla käynnistyvät ja tietokoneet on mahdollistaneet hifistelyn sisätilojen eri väristen tunnelmavalojen käyttämiseen asti. Kuljettajalle annetaan mahdollisuus ammentaa tietoa auton käyttäytymisestä ja säätää sen toimintoja melko lailla liiaksi asti. On siinä myyjällä neuvomista ja opastamista auton luovutustilaisuudessa. Mietin vaan, että miten ne minustakin vanhemmat miehet pystyy nämä tietotekniset taidot omaksumaan.
Auto ohjailee ja jarruttelee kuljettajan apuna. Onhan ne tosi turvallisen oloisia, joskin siinä on se vaara, että alkaa tuudittautua turvallisuuden tunteeseen liiaksi.
Ensimmäinen huoltokin on vasta 30 000km jälkeen. Aikoinaan auton öljyt vaihdettiin 3000km välein. No siitä on jo aikaa, mutta kehitys on ollut huima. Toki mitä enemmän on vimpaimia ja toimintoja, niin on siinä kyllä mitä huoltaakin ja ehken korjata. Käytettyä autoa ei kannata ostaa juuri ennen 120 000km, sillä se huolto saattaa maksaa yli 2000€ niin kuin minulla edellisessä autossa. Ihmeellisintä siinä oli, ettei siihen hintaan mitään ollut rikki. Suodattimia on jos minkälaisia, mitä pitää vaihdella.
Tähän pitää jo kertoa kevennys. Eräs fyysikko oli ajanut tutkaan ja poliisi oli kysynyt häneltä: "miksi te ajoitte ylinopeutta?". Kuljettaja: "hiukkasen kiihdytin".
Nuoruudessa ajoin kuplawolskilla ja siinä kun kaasua painoi, niin moottorissa ei tapahtunut muuta kuin se, että ääni koveni. Ilmastointi ja huurteen poisto toimi, jos vain muisti aukaista pikkuikkunan. Isälläni oli rättisitikka ja hän tuumasi kerran ajellessaan, että mitä ne sannoo, että tää olis kylymä, ei tiällä oo yhtään kylymempi, kuin ulukonakkaan. Ovetkin on niin lapsiystävälliset, jos sormet jiäp oven välliin, niin niille ei tapahu mittään.
Päädyin edelleen Volvoon, kun niissä on hyvät penkit, erityisesti ristiselän tuki. Eräs lääkäri jo esitti minulle sitä automerkkiä juuri iskiasvaivan kurissa pitämiseksi. Toiseksi pidän volvoa aika hyvin Suomen arktisiin olosuhteisiin sopivana. Ne ovat lämpimiä ja ajo-ominaisuudet on hyvät. Ei tarvitse rattia punoa kokoajan.
Päätin uutta autoa hankkiessa, että vaihekeppiä en puno, kun ei oo pakko. Tehoja pitää olla sen verran, että ohitukset onnistuu ja kulutus on oltava pieni, sillä ajan päivittäin kodin ja työpaikan väliä 120km. Auton kulutus on neljän litran paikkeilla sadalla kilometrillä. Vetokoukku ja vebasto ovat välttämättömiä maaseudulla asuessa.
Koeajoin myös japanilaisia autoja, mutta niissä oli löysä penkki ja ajo-ominaisuudet eivät olleet samalla tasolla.
Uudet autot ovat näköjään kehittyneet viimevuosina aimo harppauksin. Ihmetystä herätti sekin, että eihän niissä ole enää öljytikkua ja polttoainetankin korkkia. No eipä ole mitä hävittää, etenkään sitä korkkia.
Napista painamalla käynnistyvät ja tietokoneet on mahdollistaneet hifistelyn sisätilojen eri väristen tunnelmavalojen käyttämiseen asti. Kuljettajalle annetaan mahdollisuus ammentaa tietoa auton käyttäytymisestä ja säätää sen toimintoja melko lailla liiaksi asti. On siinä myyjällä neuvomista ja opastamista auton luovutustilaisuudessa. Mietin vaan, että miten ne minustakin vanhemmat miehet pystyy nämä tietotekniset taidot omaksumaan.
Auto ohjailee ja jarruttelee kuljettajan apuna. Onhan ne tosi turvallisen oloisia, joskin siinä on se vaara, että alkaa tuudittautua turvallisuuden tunteeseen liiaksi.
Ensimmäinen huoltokin on vasta 30 000km jälkeen. Aikoinaan auton öljyt vaihdettiin 3000km välein. No siitä on jo aikaa, mutta kehitys on ollut huima. Toki mitä enemmän on vimpaimia ja toimintoja, niin on siinä kyllä mitä huoltaakin ja ehken korjata. Käytettyä autoa ei kannata ostaa juuri ennen 120 000km, sillä se huolto saattaa maksaa yli 2000€ niin kuin minulla edellisessä autossa. Ihmeellisintä siinä oli, ettei siihen hintaan mitään ollut rikki. Suodattimia on jos minkälaisia, mitä pitää vaihdella.
Tähän pitää jo kertoa kevennys. Eräs fyysikko oli ajanut tutkaan ja poliisi oli kysynyt häneltä: "miksi te ajoitte ylinopeutta?". Kuljettaja: "hiukkasen kiihdytin".
Nuoruudessa ajoin kuplawolskilla ja siinä kun kaasua painoi, niin moottorissa ei tapahtunut muuta kuin se, että ääni koveni. Ilmastointi ja huurteen poisto toimi, jos vain muisti aukaista pikkuikkunan. Isälläni oli rättisitikka ja hän tuumasi kerran ajellessaan, että mitä ne sannoo, että tää olis kylymä, ei tiällä oo yhtään kylymempi, kuin ulukonakkaan. Ovetkin on niin lapsiystävälliset, jos sormet jiäp oven välliin, niin niille ei tapahu mittään.
maanantai 4. tammikuuta 2016
Paljon on palvelu muuttunut
Suomi on eri näköinen maa jos vertaa sitä, mitä se oli aikoinaan, ainakin jos verrataan eri yritysten palvelun laatua.
Valtion yritykset olivat oikein tunnettuja siitä, että sai käyttäytyä, niin kuin virkailijaa kulloinkin huvitti. Valtion virastot, viinakaupat, katsastuskonttorit jne. Hattukourassa piti mennä virkamiesten puheille ja silti ei tiennyt mitä oli luvassa.
Isäni osti vuonna 1973-vuonna uuden Toyota Crown henkilöauton. Viedessään sen ensimmäiseen katsatukseen, oli katsastusinsinööri alkanut hakata pohjaa piikkillä. Isäni oli puuttunut mielivaltaiseen hommaan sanomalla, "älkää nyt pohjan massauksia hakatko, kai te nyt näätte, että tämä on uusi auto, ei kai se pohja nyt mätä voi olla". Katsastusmies: " Kyllä se on sillä lailla hyvä herra, että jos se ei tätä kestä, niin vaimo putoo ja nailonit repee", ja oli jatkanut pohjan hakkaamista. Nyt tarjoillaan kahvia ja ollaan niin maireeta ;)
Minä vein erään kerran Fiatin ensimmäiseen katsastukseen. No jos kellä on ollut Italialaisia autoja, niin tietää, että eihän ne ihan kunnossa ole milloinkaaan.Niin minullakin, mutta en kerinnyt käyttää huollossa, kun jäi katsastus niin sanotusti viimetippaan jälleen kerran. Vein ilmettä väräyttämättä auton katsastukseen ja aloin kahvittelemaan. Menin sitten katsomaan hallin puolelle, miten minun auton oikein kävi. Tiesin toki, että kun jarrua painoi, niin vilkut lopetti toimimasta, mutta jarruvalot paloi kyllä kirkkaamin kuin koskaan. Kysyin katsastusmieheltä: "onko siinä autossa mittään vikkaa?" Katsastusmies: "Noo... harvoinhan näitä fiijjattiloita on ihan ehjänä nähty". Minä: "kirjasitko sinä ne viat rekisteriotteeseen?". Katsastusmies: "en minä niitä kehtoo sinne merkata, kun se on näiden fiijjattiloiden kanssa niin, että vaikka sie ne huomenna korjuutat, niin ei ne ennee ens viikolla toimi, ottaat vielä siulta laput pois".
No minulla oli aikoinaan ooppeli ja ei sen kanssa kyllä hyvä heilunut. Jätti monta kertaa tien varteen ja ei se palvelu merkkiliikeessä kyllä erityisesti nostanut muuta kuin verenpainetta. Osia vaihdeltiin ja aina vaan vikamerkkivalo syttyi. No onneksi pääsin siitä eroon. No minulle soitti sitten mies, että hän on ostamassa tuota minun entistä autoa. Hän kysyi, että onko se kunnossa? Minä siihen, että kyllä se varmaan jo on kunnossa. Mies kysyi, että miten niin varmasti kunnossa? Sanoin, että se on seissut suurimman osan ajastaan korjaamolla ja siihen on vaihettu niin paljon osia, että kyllä se varmasti on jo kunnossa. En tiedä ostiko hän sen auton.
Valtion viinakaupassa jonotettiin ilmeettömän vakavana, ei auttanut ilakoida, tai jäi juomat saamatta. Ei siinä esitelty eri juomamerkkejä ja niiden sopivuutta eri liharuokien yhteyteen. Kyllä sen koskenkorvapullon osasi ostaa ilman neuvontaakin.
Sain kokea aika erikoista palvelua eräässä tunnetussa vaateliikeessä kauan sitten. Menin kysymään valkoista kauluspaitaa, kun juhliin olin menossa. Myyjänä ollut rouva huudahti toiselle myyjälle: "ONKO MEILLÄ NÄIN LAIHALLE MIHELLE VALKOISTA KAULUSPAITAA!" No aika kiusalliseltahan se tuntui, kun kaikki asiakkaat kääntyivät katsomaan, että kuka se niin laiha mies on ;) No miesmyyjä tuli nopeasti ja hoiti homman myhäilevän asiallisesti, pitkillä hihoilla hoikka malli :)
Valtion yritykset olivat oikein tunnettuja siitä, että sai käyttäytyä, niin kuin virkailijaa kulloinkin huvitti. Valtion virastot, viinakaupat, katsastuskonttorit jne. Hattukourassa piti mennä virkamiesten puheille ja silti ei tiennyt mitä oli luvassa.
Isäni osti vuonna 1973-vuonna uuden Toyota Crown henkilöauton. Viedessään sen ensimmäiseen katsatukseen, oli katsastusinsinööri alkanut hakata pohjaa piikkillä. Isäni oli puuttunut mielivaltaiseen hommaan sanomalla, "älkää nyt pohjan massauksia hakatko, kai te nyt näätte, että tämä on uusi auto, ei kai se pohja nyt mätä voi olla". Katsastusmies: " Kyllä se on sillä lailla hyvä herra, että jos se ei tätä kestä, niin vaimo putoo ja nailonit repee", ja oli jatkanut pohjan hakkaamista. Nyt tarjoillaan kahvia ja ollaan niin maireeta ;)
Minä vein erään kerran Fiatin ensimmäiseen katsastukseen. No jos kellä on ollut Italialaisia autoja, niin tietää, että eihän ne ihan kunnossa ole milloinkaaan.Niin minullakin, mutta en kerinnyt käyttää huollossa, kun jäi katsastus niin sanotusti viimetippaan jälleen kerran. Vein ilmettä väräyttämättä auton katsastukseen ja aloin kahvittelemaan. Menin sitten katsomaan hallin puolelle, miten minun auton oikein kävi. Tiesin toki, että kun jarrua painoi, niin vilkut lopetti toimimasta, mutta jarruvalot paloi kyllä kirkkaamin kuin koskaan. Kysyin katsastusmieheltä: "onko siinä autossa mittään vikkaa?" Katsastusmies: "Noo... harvoinhan näitä fiijjattiloita on ihan ehjänä nähty". Minä: "kirjasitko sinä ne viat rekisteriotteeseen?". Katsastusmies: "en minä niitä kehtoo sinne merkata, kun se on näiden fiijjattiloiden kanssa niin, että vaikka sie ne huomenna korjuutat, niin ei ne ennee ens viikolla toimi, ottaat vielä siulta laput pois".
No minulla oli aikoinaan ooppeli ja ei sen kanssa kyllä hyvä heilunut. Jätti monta kertaa tien varteen ja ei se palvelu merkkiliikeessä kyllä erityisesti nostanut muuta kuin verenpainetta. Osia vaihdeltiin ja aina vaan vikamerkkivalo syttyi. No onneksi pääsin siitä eroon. No minulle soitti sitten mies, että hän on ostamassa tuota minun entistä autoa. Hän kysyi, että onko se kunnossa? Minä siihen, että kyllä se varmaan jo on kunnossa. Mies kysyi, että miten niin varmasti kunnossa? Sanoin, että se on seissut suurimman osan ajastaan korjaamolla ja siihen on vaihettu niin paljon osia, että kyllä se varmasti on jo kunnossa. En tiedä ostiko hän sen auton.
Valtion viinakaupassa jonotettiin ilmeettömän vakavana, ei auttanut ilakoida, tai jäi juomat saamatta. Ei siinä esitelty eri juomamerkkejä ja niiden sopivuutta eri liharuokien yhteyteen. Kyllä sen koskenkorvapullon osasi ostaa ilman neuvontaakin.
Sain kokea aika erikoista palvelua eräässä tunnetussa vaateliikeessä kauan sitten. Menin kysymään valkoista kauluspaitaa, kun juhliin olin menossa. Myyjänä ollut rouva huudahti toiselle myyjälle: "ONKO MEILLÄ NÄIN LAIHALLE MIHELLE VALKOISTA KAULUSPAITAA!" No aika kiusalliseltahan se tuntui, kun kaikki asiakkaat kääntyivät katsomaan, että kuka se niin laiha mies on ;) No miesmyyjä tuli nopeasti ja hoiti homman myhäilevän asiallisesti, pitkillä hihoilla hoikka malli :)
Hankkija tulee taas
Näkyvin ja tunnetuin hankkijan tunusmerkki on ollut oranssi maajussin lippalakki.
Isäni oli Hankkijalla sähköasentajana kolmekymmentä vuotta. Ihan hyvä työnantaja oli ollut, vaikka kansalaisten suussa kulki sanonta, että maamiehen kolme pahinta vihollista ovat halla, hukkakaura ja hankkija. En tiedä mistä tuo slougan on lähtöisin, mutta hyvin se oli tunnettu riimi silloin ennen vanhaan.
Isäni on jo lähes 90 vuotias. Hän oli siihen aikaan hommissa, kun Suomessa alettiin sähköistämään taloja ja kokonaisia kyliä. Moni talo on saanut valakian isäni käsien ansiosta. Toki hän kertoi monia tarinoita noilta reissuilta. Eräänä kesänä oli ollut tosi kuuma, kun talosta taloon olivat kiertäneet sähköjä asentamassa. Olipa sitten kysynyt piimää juotavaksi yhdestä matkan varrelle sattuneesta talosta. Emäntä oli vastannut kysymykseen onko talossa piimää seuraavasti: "onhan talossa piimää ja kaksi kaunista tyttöö". Noo isäni luonnehdinnan mukaan kauneus oli katsojan silmässä ;)
Isäni oli Hankkijalla sähköasentajana kolmekymmentä vuotta. Ihan hyvä työnantaja oli ollut, vaikka kansalaisten suussa kulki sanonta, että maamiehen kolme pahinta vihollista ovat halla, hukkakaura ja hankkija. En tiedä mistä tuo slougan on lähtöisin, mutta hyvin se oli tunnettu riimi silloin ennen vanhaan.
Isäni on jo lähes 90 vuotias. Hän oli siihen aikaan hommissa, kun Suomessa alettiin sähköistämään taloja ja kokonaisia kyliä. Moni talo on saanut valakian isäni käsien ansiosta. Toki hän kertoi monia tarinoita noilta reissuilta. Eräänä kesänä oli ollut tosi kuuma, kun talosta taloon olivat kiertäneet sähköjä asentamassa. Olipa sitten kysynyt piimää juotavaksi yhdestä matkan varrelle sattuneesta talosta. Emäntä oli vastannut kysymykseen onko talossa piimää seuraavasti: "onhan talossa piimää ja kaksi kaunista tyttöö". Noo isäni luonnehdinnan mukaan kauneus oli katsojan silmässä ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)