lauantai 23. huhtikuuta 2016

Liikunnan vaiva

Nyt pittää sannoo, että huh, huh. Tänään olimme suvun kanssa yhdessä ja siellä tuli puheeksi missä kelläkin on lahjoja. Ei me olla suvun kanssa koolla, kuin häissä ja hautajaisissa, nyt niissä jälkimmäisissä. Lähiomainen haudattiin. Mietin hautajaisiin autolla ajellessani, että onko tämä nykyinen hautajaistraditio ajanmukainen. Onko hyvä, että kaikkien vieraiden on oltava arkun kantoa ja hautaan laskua seuraamassa? Millainen kokoonpano muistotilaisuudessa on hyvä? Tämän päivän hautajaiseremonia ja muistoilaisuus onnistui täydellisesti. Tunnelma oli kodikas ja huomioiva.

Millaiset hautajaiset itse kukin haluaisi?

Entäs, jos hautajaiset aloitettaisiin läheisten muistotilaisuudella ja kirkko hoitaisi itse hautauksen, jos on kirkollisveroa säännöllisesti maksanut. Syötäisiin hyvin ja kerrottaisiin ajasta iäisyyteen siirtyneen henkilön elämänvaiheista kumpuavia kohokohtia. Ilalla sitten pidettäisiin laajempi vapaamuotoinen muistotilaisuus, missä olisi suotavaa kertoa sattumuksia ja tarinoita pois menneen elämän varrelta.

Kun itseäni mietin, niin varmaan puolen tunnin välein kerrottaisiin minun kirjoittama pakina ja sen päälle otettaisiin snapsi. No siinä kyllä menisi päivä jos toinen.
Siitä tulikin juttu mieleen, miksi insinööri ei voi olla joulupukkina? No, kun ei oo lahjoja, niin ei oo lahjoja. Tuo oli huono, myönnän. No tämä juttu tuli mieleen, kun puhuimme ruokapöydässä, että missä kukin on taitava. Matematiikanopettajaksi valmistuva tyttäreni tuumasi pilke silmäkulmassa, että hänellä ei taida olla muuta, kuin liikunnantaito. Minä siihen: "ei se ole taito, vaan vaiva". Siitähän naurut pöytäseurueella repesi.

Tyttäreni kuittaili takaisin ihan riittävästi, että en jäänyt tuon letkauksen jälkeen ns. niskan päälle... no se töksäytys oli vielä huonompi. Hän pelaa lentopalloa. Minut kaikki tuntevat lähipiirissä, joten se oli ehken sitä mustaa huumoria. En oikeasti vähättele ketään ja mitään, vaan olen ylpeä kaikesta, mitä ihmiset tekevät sydämestä ja reippaasti. Aikoinaan sanoi eräs kapiainen, että sen minkä teette tehkää reippaasti. Jos se menee päin p...ttä. tehkää se reilusti päin p...ttä. Olen niin samaa mieltä. Olen opettanut omiani siihen, että ei kannata kuunnella sivullisten naljailua, vaan menkää sinne, minne oma vaisto vie ja mikä tuntuu omimmalta. Silloin nuo naljauttelut ennemminkin naurattaa. Oletan, että lapseni ovat sinut sen asian kanssa. Uskallamme huumorin keinoin kyseenalaistaa toisiamme ja kokeilla onko kukin varmasti tosissaan suunnitelmissaan.

Olemme kukin toisillemme kriitikoita ja vastaväittelijöitä. Nautin tilanteesta, missä vastaväittelijä on eri mieltä ja sitten vaan perustellaan näyttävän värikkäästi kukin omia kantojaan. Teologiaa opiskelevan poikani Ollin kanssa on pidetty tosi nautinnollisia hymyssä suin pidettyjä väittelyitä, milloin saunassa, milloin muualla. Tosin sivulliset ovat jo olleet hiukan huolissaan. Me on naurettu toisiamme kunniottavan hersyvästi väittelyn lopuksi. Ihan hukeita tilaisuuksia.

Niin siihen asiaan, mistä se huh, huh tuli. Kävin viemässä katiskat lähijärveen. Ensin kannoin ne rannalle ja sitten veneellä voimia uhmaten rikoin jäälauttoja titanikin tavoin, kylläkin uppoamatta. Laitoin varmuudeksi "korkkiliivit", siis pelastusliivit päälleni, kun tuo uimataito jäi sille tasolle, kuin sillä varusmiehellä, jolle huudettiin: "eikö alkokas Ahonen osaa uida?" Alokas: "en osaa herra ylikersantti, mutta olen haka kahlaamaan". Katiskat on nyt järvessä ja ihan merkitkin ostin Tuupovaaran Piranasta. Huomenna katsotaan, jos jäälautat antaa myöten, että miten muhkeita haukia siellä molskahtelee.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Tähän on tultu

Kuuntelin aivan pöyristyneenä erästä isää. Hän kertoi, että he olivat vaimonsa kanssa joutuneet ns. päiväkodin tätien "puhutteluun", tai siltä se oli ainakin tuntunut. Minä kysyin mitä ihmettä, miksi? Sillä vaan kysyin, kun tiedän että jos missä, niin tässä kodissa on lapsen kasvatus kohdallaan. Suomalaiset arvot kirkkaana mielessä. Lapset pääsevät tekemään kullekin sopivaa arkityötä. Milloin tehdään halkoja ja milloin käydään metsällä.

Toki pojan viikarit välillä aiheuttavat jännitystä elämään, kun vaistolla mennään. Siinä on vanhemmilla oltava silmät selässäkin ja ihan aina ei kerkiä lapsille selittämään vienon kauniisti yliopisto-oppinen luomalla itsevarmuudella. Joskus joutuu varoittamaan vaarasta vähän selkeäsanaisemmin ja joskus joutuu jopa ottamaan kiinni, että eivät juokse kuolon kuiluun.

Voin kuvitella, miltä tuntuu vanhemmista, kun kaikkensa antaneena ja lapsilleen omistautuneena kuuntelee lapsenkasvatuksen nuorta maisteria, joka kyseenalaistaa vanhempien kasvatusta huomauttaen, että kai te vanhemmat olette tietoisia, että lasta ei saa puristaa kädestä ja ettette nyt olisi tukistanutkin. Tiedättehän, että meillä täällä päiväkodissa työtä tekevillä on ilmoitusvelvollisuus.

Voi hyvänen aika, en voi muuta sanoa. Tähänkö on tultu. Voisipa ilkeästi sanoa, että siinä sitä on isot kirjat pilanneet hyvän työimmeisen. Ennen sanottiin, että se joka kuritta elää se kunniatta kuolee ja se jos mikä pitää aina paikkansa. Toki jokainen meistä normaalin kasvatuksen saaneista ymmärtää, ettei lasta ravistella ja tukkapäästä retuuteta pitkin huoneita, mutta kai nyt maalaisjärkeä saa lasten kasvatuksessa käyttää.

Minun poika aikoinaan provosoi päiväkodin hoitajia, mutta siihen aikaan uskallettiin asiaan puuttua ihan paikan päällä, soittelematta vanhemmille. Kun menin hakemaan poikaa hoidosta, niin hoitaja ilkikurisesti naurahtaen sanoi, että Ollilta sitä pestiin suu saippualla.  Olli oli vähän puhunut rumia. Hoitajalla oli maalaisjärki kohdallaan ja sanktiohan siitä pojalle napsahti. Olli kertoi kotona naurahdellen, että häneltä pestiin suu saippualla, oli jostain syystä vähentynyt kiinnostus kiroiluun. Siitäkö lie johtunut, että pappiskouluun meni. Olisiko tuossa jo rikoksen tunnusmerkit? Päiväkodista jäi todella mukavat muistot ja se oli lapsia rakastava paikka. Kun lapset meni päiväkotiin ja kouluun, niin sanoin, että meidän lapsille saa pitää kuria, en tule siitä moittimaan.

Jos tähän mennään, että pitää päiväkotien henkilökuntaa peläten välttää ojentamasta lasta, niin tulevaisuus ei ole Suomessa jären hyvä. Ennen piti itse käydä koivuvitsa, jos ei sana kuulunut. Se oli minusta aivan maalaisjärkeen kuuluvaa, ei meistä nyt erityisen häiriintyneitä silti tullut. Ei vanhemmat hakanneet tai muutenkaan kaltoin kohdelleet. He vain opettivat, että jos teet väärin, tai et noudata sääntöjä, niin siitä tulee sanktio. Nyt selitellään ja ymmärretään. Siinäpähän ymmärrätte, kun nämä selityksellä kasvatetut ja aina puhumalla kaiken saaneet ovat teidän ohjattavana työpaikoilla.

Tähän sopii hyvin tosi tarina, missä itse olin osallisena. Naapurin vadelmapensas oli rantaan menevän polun varressa ja ne vadelmat oli tosi houkuttelevia. No sitten houkutus voitti ja nappasin vadelman siitä pensaasta, mutta naapuri huomasi sen ikkunasta. Hän soitti äidilleni, että teidän poika varasti vadelman heidän pensaasta. Äiti nappasi minua kädestä ja mentiin naapuriin aika vauhdilla, eikä minun jalat kaikin ajoin tavoittaneet maata. Liekkö äitini puristanut kädestä, en sitä nyt muista, mutta ihan omin sanoin pyysin anteeksi naapurin sedältä. En ole varastanut mitään keltään koko elämäni aikana. Tosin äidilleni olisi tullut pahoinpitelysyyte nykyisillä lakipykälillä, kun hän sillä lailla kohteli lastaan. Minä pidin tuota kasvatusmetodia erinomaisena ja empiiriset tutkimukset osoittavat että se oli erittäin toimiva.

Epäonnistumisesta voin kertoa toisen tosi tarinan. Eräässä kylässä oli varakas perhe, jonka vanhemmat eivät kerinneet panostamaan lasten kasvatukseen, kun heidän aika meni varallisuuden kartuttamiseen ja kulissien kiillottamiseen. Poika oli sitten keksinyt keinon järjestää jännitystä tylsään yksinäiseen elämäänsä varastamalla karkkia lähikaupasta. Kauppias oli aikansa katsonut sormien läpi tuota poikien näpistelyä, mutta sitten oli kauppiaan omaatuntoa alkanut soimata, että tekeekö hän kasvatuksellisesti oikein hyväksyttyään tuon. Rahallisesti se ei kaada kauppaa, mutta ei se nyt jären järkevältä tunnu, jos antaa lapsien varastaa kaupasta kenenkään siihen puuttumatta. Hän ryhdistäytyi soittamalla myös varakkaan perheen pojan isälle.

Isä kaahasikin seuraavana päivänä isolla uudenkarhealla audilla kyläkaupan pihaan, poika mukanaan ja käveli kelsiturkin helmat heilahdellen kauppiaan eteen sanoen: "on se aika pikkumaista kytätä ja soitella siitä, jos lapset nyt muutamalla eurolla karkkia ottavat. Siihenkö se sinun kauppa kaatuu? Minä sanon kaikki tilini irti tästä kaupasta ja meidän perhe ei tule ostamaan näin pikkumaiselta kauppiaalta enää mitään".

Miten arvelette kummanko lapsen oikean ja väärän taju kehittyi paremmin?

En voi oikeasti käsittää, miten lainlaatioiden ja säädösten tekijöiden maalaisjärki on niin hämärtynyt, että tähän on tultu. Virkaihmisillä pitäsi olla näkemystä missä raja kulkee ja osata tulkita lakeja ja säädöksiä maalaisjärjellä.

Luulisi, että tässä yhteiskunnan taloudellisessa tilanteessa olisi sosiaalialan ihmisillä ihan oikeitakin töitä ja riittävästi ongelmaperheitäkin, ettei tarvitsisi hyvin kasvatustyönsä tekevien vanhempia puhutella.

Kouluissakin on kuulemma tultu siihen, ettei opettajat uskalla ottaa paikkaansa, vaan koittavat luikerrella siten, ettei vaan joudu syytetyksi.

Siinä vaiheessa, kun lapset alkavat olla pomoja kodeissa ja vanhemmat joutuvat pienten tyrannien pompoteltaviksi yhteiskunnan määräämänä, niin peli alkaa olla menetetty.


lauantai 16. huhtikuuta 2016

Mihin ovat hävinneet entisajan kasvatusmetodit?

Eri puolella Suomea on ollut erilaisia kasvatusmetodeita. Minun lapsuudessa oli myös erilaiset kasvatustavat, kuin nykyisin. Johtuneeko siitä, että nyt ei uskalleta ajatella omilla aivoilla ja käyttää maalaisjärkeä, vaan aina pitää olla joku tutkimus ennen kuin voi toimia. Nyt pelätään, että ihmiset menevät rikki. Lapsia ja nuoria kasvatetaan ja ohjataan silkkihansikkain, pumpulissa kuljetellen. Ettei nyt vaan tehtäisi karhunpalvelusta. Työ- ja arkielämässä meitä ei sitten kuitenkaan paapota, niin saattaisi olla ihan hyvä, että lapsen kasvatuksesta asti tuotaisiin elämän realiteetteja esille.

Kerroin eräässä tilaisuudessa, että Itä-Suomessa oli aikoinaan se tapa, että narrattiin lapsia tahallaan ja opetettiin siten heidät ymmärtämään, yrittääkö joku huijata heitä. Näin he ajan kanssa ehken välillä nolostumisenkin kautta oppivat, mihin juttuihin voi luottaa. Nyt ei uskalleta ketään haastaa tässä asiassa, kun se koettaisiin varmaan kiusaamiseksi. Kiteellä oli tapana kasvattaa vertauskuvin ja hiukan provosoiden, joku voisi sanoa jopa suurennellen. Olenkin sanonut, että Itä-Suomalaisten puheesta pitää ottaa ensin puolet pois ja sitten koittaa saada selville siitä jäljelle jäävästä osasta, mitä on jätetty kuulijan vastuulle. No, kuulijani ymmärsi, että me valehdellaan, eihän tämä nyt sitä tarkoittanut ollenkaan. Kuvaamallani tavalla vaan haastetaan ja luotetaan kuulijaan itse löytämään se totuus. No joskus on tullut vähän takkiin ja olen huomannut, että joissain päin suomea ei tällaiseen ole totuttu. Erään kerran jostain rannikolta tullut opiskelija sanoi kolmannen vuoden keväällä, kun kysyin miten olemme onnistuneet opetuksessa: "no ihan hyvä koulutus, mutta se on vähän tuottanut ongelmia, kun hän ei ole vieläkään oppinut, mitkä opettajan puheista on vitsiä ja mikä sellaista, mikä pitäisi ottaa todesta".  No se pysäytti ja tulin siihen tulokseeen, että murre ja huuorintaju ovat erilaisia eri puolilla Suomea, joskin liian myöhään tämän opiskelijan kohdalla. Niinpä olen henkilökohtaistanut tämän huumorinkin opettajan työssä. Aika tylsää olisi, jos ei tarvitsisi itse pinnistellä kuunnellessaan ja tehdä johtopäätöksiä.

Tästä voisin kertoa yhden esimerkin. Isäni oli huomannut, että nyt poika on tullut siihen ikään, että saattaisi olla fiksua kertoa miesten näkökulmaan liittyviä asioita. Isäni aloitti: "sellainenkin aika oli aikoinaan, että naiset eivät pitäneet lavatansseissa lainkaan pikkuhousuja hameen alla". Minä kysyin ihmeissään: "miksi eivät pitäneet, mitä järkeä siinä oli?". Isäni jatkoi: "no, vaikka rakentaisit maailman hienoimman linnunpöntön, tehden siihen mahonkiseinät ja kuparikaton ja vaikka pintakäsittelisit sen kalleimmilla aineilla, niin sinne ei mene yhtään lintua". Isäni piti pienen tauon silmiini katsoen jatkaen opetustaan sanoen: "Mutta jos poraat siihen reijän, niin se kuhisee lintuja".

On oikeastaan harmi, että on menty siihen, että kaikki pitää olla niin neutraalia ja särmätöntä. Opettajat eivät uskalla olla persoonallisia ja sanoa mielipidettään tai haastaa opiskelijoitaan. Sitä kun pitää nykyisin miellyttää kaikkia ja välttää erottumasta joukosta. Se vaan ei onnistu, jos tehdään työ niin kuin pitää ja heittäydytään tekemään työ menestyksekkäästi. Toki aina samaa mieltä olemalla ja tekemällä riskittömästi saavutetaan keskivertoa onnistumista. Se on vähän niin kuin nykyinen teollisuuskeittiön ruoka. Kaikille sopivaa, mutta ei siitä paljon muistijälkiä jää jälkipolville kerrottaviksi.

Olen itse sitä mieltä, että palvelussa pitää olla kiinnostavuutta ja elämän makua. Sillä ei voiteta mitään, jos ei uskalleta ottaa riskejä. Täytyy vaan hyväksyä, että kun toiselle kumartaa, niin toiselle pyllistää. Ei kaikkia voi miellyttää.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Kuka tässä on rikollinen ja kenellä on vastuu?

Luottamus nettikauppaan on minun osalta kokenut kovan kolauksen. Toivottavasti selvisin aika vähällä opetuksella, mutta silti uusi taivaskanavalla tapahtuva shoppailu on muuttunut pelottavaksi harrastukseksi.

Toki olen oppinut, että korttia voi suojata monin tavoin, esim rajaamalla ostosaluetta. Jos pysyttelee vielä perinteisemmällä linjalla ottamatta siihen luottokorttia, niin saattaa selvitä pienemmällä riskillä. Nykyisin kaikki varaukset netissä tehdään luottokortilla,  niin sitten elämä rajoittuisi aika paljon.

Sain luottokorttilaskun, missä oli PLAYSTATIONNETWORK: sta ostetuista hankinnoista tullutta laskua 200€, mitkä minun tulisi laskun lähettäjän mukaan maksaa. Katsoin laskua silmät pyöreänä, että mitä ihmettä. Eihän minun talossa ole koko laitetta ja ihmisiä, jotka sitä käyttäisivät.

Soitin pankille ja ihmettelin asiaa. He kuolettivat korttini ja sanoivat, että pitää tehdä rikosilmoitus ja reklamaatio laskusta.

Töihin ajellessa mietin, että miksi minun pitää tehdä rikosilmoitus? Kuka tässä on rikollinen? Miksi minun pitää tätä asiaa selvittää?

Pitääkö minun tehdä rikosilmoitus laskun lähettäjästä, eli pankista, kun se laskuttaa minua hyödykkeistä, mistä minulla ei ole mitään tietoa ja joita en ole hankkinut? Mistä minun pitää tehdä rikosilmoitus? Eikös pankin pitäisi jättää laskuttamatta nämä virheelliset merkinnät ja tehdä itse rikosilmoitus, jos rikollinen on päässyt heidän pankkikortin tietoihin käsiksi ja ostellut ilman lupaa tietokonepelejä? Miten kortin haltija onkin se, joka käyttää aikaansa selvitelläkseen tätä asiaa tehden rikosilmoituksen ja maksamalla uuden pankkikortin lähetyskuluja.

No minä kuitenkin arvelin, että minun rahat on aika vaatimattomat, mediassakin paljon esillä olleen pankin rahavaroihin verrattuna. Siis ei muuta kuin rikosilmoitusta tekemään. Ensin olin luuri korvalla liian pitkään jo pankin asiakaspalvelua odotellessa ja jonotuksesta johtuvaa harmittelua kuuntelemassa, sitten odottelin kahteen otteeseen poliisin päivystykseen soittaessa. Molemmilla kerroilla poliisipäivystyksen automaatti lopetti puhelun sanoen, että nyt on tullut häiriö puhelinsysteemiin, soitteleppa joskus toisten uudelleen.

Tästäpä muistui juttu, kun minä menin erän vakuutusyhtiön saunailtaan ja jätin autoni parkiin. Aamulla menin katsomaan autoani, niin siitä oli lyöty sivuikkuna sisään ja rikottu muovinen keskikonsoli radiota repiessä. No se oli lohduton näky ja vahinkojen määrä kohtuuton, kun se radio ei edes toiminut. No vakuutusyhtiön piikkiin se kovalla rahalla laitettiin kuntoon. Tuli sillekin saunaillalle hintaa, vakuutusyhtiöstä päin katsottuna. Soitin poliisille ja sieltä vastasi yksituumaisen oloinen mies. Selitin hänelle tuohtuneena, mitä oli sattunut. Kun olin vuodatukseni lopettanut poliisimies tuumasi tylyyn rauhalliseen ammattimaiseen tyyliin: "onko siitä muuta pölllitty?" Minä vastasin hämilläni: "en minä huomannut, ettekö te tule katsomaan?". Poliisi: "ei me keritä jokaista autoa katsomaan, näitä on niin pirusti ja on meillä muutakin tekemistä, käykää hakemassa tämä rikosilmoitus vakuutusyhtiölle, kun kerkiätte". Olin pöyristynyt, että kun minä kerrankin luulin saavani oikeutta, niin olan kohautuksella se kuitattiin. Toki myöhemmin mietin, että ei kai poliisi oikeasti kerkiä näitä "vahingontekeviä" jahtaamaan.

Aika vaikeaksi on tämä nykyinen asioidenhoito mennyt. Ei se nyt ihme ole, jos vanhukset ovat ihmeissään tästä elämänmenosta, kun nuoremmatkin on ihan huulipyöreänä loppuun säästettyjä virkamiehiä etsiskellessä, vai sanoisiko sittenkin automaattien käskyjen mukaan ruutuja ja numeroita näppäillessä.

Tähän voisi joku viisas sanoa, että voihan sen rikosilmoituksen tehdä netisssä. Toki olisin voinut tehdä, jos olisin tiennyt mistä minä olen rikosilmoitusta tekemässä. Onko tämä nyt vahingonteko vai anastettu omaisuus, kun minulta ei ole mitään varastettu? Pankilta on ehken viety minun pankkikortin tiedot, joskin pankki toki on sitä mieltä, että jokainen kortin haltija on itse vastuussa kortistaan.

No antaa olla, teen rikosilmoituksen, kunhan saan poliisin kiinni. Kyllä he ovat silloin minua jututtamassa, kun en ole pyytänyt, mutta arvaappa, jos oikein yrittää, niin ei sitten millään. Entäs, jos ajaisin reippaammin ja kun poliisi haristelisi kämmentään autoni edessä ohjatessa minua tiensivuun aukaisisin ikkunan kysyen: "sopisiko, että tekisin nyt sen rikosilmoituksen". Saattaisi tuolle 200€ vahingolle tulla suuremmat kulut sen toteen näyttämisestä. Nyt jo olen miettinyt, että jos tässä pitää päivätolkulla juosta asian perässä, niin helpompi on maksaa lasku ja antaa olla. Tosin sekin olisi moraalisesti väärin. On sitä kyllä luettu iltapäivälehdistä monta niin järjetöntä, mutta täysin moraalisesti oikeaa oikeudenkäyntiä, joissa oikeassa ollut on hävinnyt ns. taloudellisesti vahvemmalleen.


lauantai 2. huhtikuuta 2016

Retromuistoja

Jahhah, on muutaman päivän vapaa (pääsiäisen pyhinä), voi kun on niin lepposta. Kissa pötköttää näppäimistön vieressä ja talo on aivan hiljainen. Olen onnellinen mies. Kaikessa hiljaisuudessa laitoin you tubesta soimaan Sammy Babitsinin menestyskappaleen ja siihen vielä jatkoksi 70-80 luvun ehken kaikkien aikojen paras kappale (en yhtään kotiinpäin vetänyt). Tuota kappaletta ensimmäisen kerran kuunnellessani olin erikoismaalarikoulutuksessa Valkeakoskella. Todella mukavia muistoja. Ei painaneet huolet..."koitin elää vain kuin ihminen...". Vapauden tunne oli koskettava, se jotenkin kuvastuu tuossa kappaleessa. Valkeakosken E-liikkeessä oli muuten huikean hyvää ruisreikäleipää, senkin muistan. Toki en voi olla muistamatta sitä "rahan hajua", mikä laskeutui maan tasalle matalapaineen aikaan.

Aina kun kuulen Sammy Babitzinin laulavan, niin samalla tulee mieleeni kaikkien suomalaisten ihaileman Jarno Saarisen kohtalokas päivä. Sammya ja Jarnoa yhdistää se, että lähtivät menestyksen huipulla melko lailla samoihin aikoihin. Sammyn poismeno rajussa auto-onnettomuudessa järkytti kaikkia suomalaisia, syksyn sävelen voittokappaleen sanat olivat enteelliset.

Vappu ja lämpimät ilmat lähestyvät ja nuorten miesten hormoonit alkavat hyrräämään siihen malliin, että liikenteessäkin halutaan näyttää, että kuka se on Rovanperä ja kuka Räikkönen. Jokaisen kannattaa kuitenkin kysyä itseltään, onko se sen arvoista. Seuraavan kappaleen myötä toivotan kaikille lukijoille turvallista matkaa.

Vapusta tulee mieleen Retu-kengät ja rymd mehu, jopoa unohtamatta. Niistä kuvastuu sodan jälkeisen nuorison vapautuminen. Tytöt antoivat vappuna kukkamekon helman hulmuta jopolla kirmatessaan, vaikka olisi lunta satanut ja ei muuta kuin tansseihin.

Seitsemänkymmentäluvulla alkoivat vaurastua myös tavalliset ahkerat työläiset. Tehtaita perustettiin ja lähiöitä rakennettiin. Armi Ratia perusti Kiteelle tehtaan, jonka presidentti Urho Kekkonen kävi vihkimässä. Olin itse paikan päällä, joskin hyvin pienenä poikana. Olin minä Presidentti Kekkosta katsomassa Kiteellä järjestetyssä maatalousnäyttelyssäkin. No nyt ehkä ymmärsitte väärin, hän oli siis kunniavieraana.

Minun isäni oli Hankkijan sähköasentaja, joka teki urakalla töitä, siksipä meille rakennettiin uusi täystiilitalo järvenrantaan. Isäni osti valkoisen uuden farmari autonkin (Toyota Grown vm. -70), jolla oli kätevä kuljettaa sähkötarvikkeita työmaille. Ihmisillä alkoi olla varaa myös sisustamiseen. Vanhempani hankkivat plyysisen sohvakaluston ja lasipöydän. Heti kohta naapurilla oli samanlaiset, mutta korkeammalla selkänojalla, no se tietysti harmitti. Pientä elintasokilpailua oli siis ilmassa. Toki kristallikruunulla piti näyttää myös aseman paranemista. Lasipöydälle aseteltiin keltainen Aimo Okkolinin kristallivaasi ja lattialle hankittiin vihreä karvalankamatto. Hyväpä siinä oli kylässä kävijälle vierastupakat tarjota, niin kuin siihen aikaan hyvinä tapoina pidettiin. Isäni osti stereot, kun ne tulivat kauppoihin, minulle jäi mieleen kappale Hiiri Gonzales. Omilla rahoillani ostin Irwin Goodmanin ja Rauli Badding Somerjoen levyn. Irwin oli koko kansan rakastama "renttu", joka puki sanoiksi sodan ajan työläisten elämäntyylin ja Rauli taas toi lauluillaan esille aikuistuvien nuorten toivoa ja tuntoja. Toki moni pääsi ensimmäisille ulkomaanmatkoillekin esim. Shótsiin. Televisiosta seurattiin Arvi Lindin uskottavaa kuvausta Vietnamin sodasta. Kotibileitä pidettiin yleisesti, joissa saattoi joku istua lasipöydän läpikin, jos sattui olemaan reippaammat kemut. Lakatulla lankkulattialla tanssittiin levysoittimesta soitettujen kappaleiden tahtiin. JVC:n levysoittimessa pyöri mm. Olavi Virran ja Erkki Junkkarisen vinyylilevyt ja sen hetkisiä tähtiä kuten esim. Jukka Raitanen ja Merja Rantamäki.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Aprillia!

Aprillipäivä on hauska perinne. Silloin kaikki median edustajat koittavat erottua, mitä hauskimmilla vedätyksillä. Pohjois-Karjalassa vaikuttava sanomalehti Karjalainen on ansioitunut siinä, että se on saanut ihmiset liikkeelle. Muistan, kun pieniä rahoja sai vaihtaa torilla suurempaan ja asuntomessutalo vajosi jokeen.

Jos olisin toimittaja, niin mitä minä kirjottaisin aprillipilaksi?

Suomi ja Venäjä päätti päivittää ja allekirjoittaa uuden YYA- sopimuksen. Venäjän presidentti on painottanut tekstissään ystävyyden vahvistamista ja vaatinut käytännön toimintaa ohjaavan artiklan kohtaan mainintaa "Suomalaisten ja Venäläisten ihmisten toistensa kohdatessa tulee aina halata ja pussata molemmille poskille". Niinistö ei ole ilman myönnytyksiä hyväksynyt tätä lauseketta, vedoten kristillisiin arvoihin miesten kohtaamiseen viitaten. Putin vaatii tiukasta neuvotteluasetelmasta huolimatta, että jos päädytään siihen, että Venäjän- ja Suomalaisten ihmisten kohdatessa ei  tarvitse pussata molemmille poskille, niin alusmaiden asukkaiden tulee ainakin kääntää toinenkin poski isommalleen. Ne joilla on tapa ja tarve ajella lentokoneilla toisen ilmatilassa, pitää se naapurimaan hyväksyä, mutta jos Venäjän puolelle joku lennähtää, niin täytyy hyväksyä se, että ilmalaivaan tulee reikiä siinä määrin, että sen ilmassa pysyvyys saattaa heikentyä. Jos tätä törkeän rajaloukkauksen estämiseen liittyvää itsenäisen maan puolustuksen normaalia sotilaallista toimintaa  julkisesti paheksutaan ystävän omissa tiedotusvälineissä, niin Suomen tulee ymmärtää, että maitotuotteiden vienti Venäjälle loppuu.

No tuo nyt oli täyttä lekendaa ja kaikki sen olisi lehdestä lukiessaan hoksanneet, sehän näiden aprillipilojen tarkoitus onkin.

Lemmikeistä voisi kirjoittaa...

Hallitus on huolestunut kantakaupunkilaisten elämänlaadun heikentymisestä. Hallitus on toki tehnyt kaikkensa, että maalaiset saadaan pakattua kerrostaloihin mahdollisimman tiiviisti, mutta nämä entiset tonkkakuhilaat ovat tuoneet myös lemmikit mukanaan. Tähän ei puoluejohtajat olleet varautuneet, sillä he eivät ole maalla viime vuosina käyneet. Nyt onkin ministeriössä mietitty, että pitäisikö ministerit määrätä maalaiselämäjaksolle, jolloin he muutaman päivän ajan joutuisivat selviytymään kehäkolmosen ulkopuolella. Hallitus onkin tehnyt lakiesityksen, missä kielletään kaikki kakkivat lemmikit kaupunkialueilta. Jos laki menee eduskunnassa läpi, niin tulevaisuudessa ei tarvitse pelätä astuvansa mustassa pikkukengässä koiran tai kissan kakkaan. Kyllä sitä jos on kaksisataatuhatta lainaa saanut, niin ei siinä enää viitsi kissojen takia talonsa terasseja pestä, loppuu se ikävä kollikissan kusen haju ulkoportaille astuessa. 

Mitä vanhusten hoidosta voisi kirjoittaa?

Suomen hallitus on päättänyt, että ikääntyvien ihmisten elämää helpotetaan ja heidän elämäntyötä arvostetaan. Ne jotka ovat olleet sodassa (esim. 1926 syntyneet), mutta heille ei myönnetty mitään valtion avustusta saavat ilmaisen kuntoutuksen ja heidän elinolosuhteita korjataan valtion varoin. Jos nämä isänmaata koko elämällään puolustaneet ihmiset hoitavat vielä omaa aviopuolisoaan kotonaan, niin heidän avuksi lähetetään verovaroin kodinhoitaja silloin, kun on tarvetta. Kun nämä sodan aikana toimineet joutuvat laitoshoitoon, niin heitä ei hyväksikäytetä hoitolaitosten omistajien rikastumistarkoituksessa. Sosiaalihuolto valjastetaan ainoastaan niiden elämän takaamiseksi, jotka eivät oikeasti kykene itsestään huolehtimaan ja normaalit työhön kykenevät ohjataan hankkimaan leipänsä työhön liittyvistä askareista. Politiikot hoitavat nöyrästi asioita tavallisen ihmisen parhaaksi, korostamatta rahan valtaa ja isojen automaatioon perustuvien yritysten etuja.

EI TOSISSAAN, APRILLII!