Päällikkö

Yksityiseltä sektorilta on keskijohto, eli työntekijöiden esimiehet hävinneet melkolailla kokonaan. Työntekijät johtavat siis itse itseään. Suomessa sitä tarvitaan laitoksiin monenmoista dokumentoijaa ja raportoijaa. Ehken valtakunnan polittiikkojen ja päättäjien pitäisi jokaista päätöstä tehdessään miettiä tuleeko tästä jollekin työntekijälle jotain näpyteltävää tai muuta kapinettitarinointia. Jos tulee, niin jättää se päätös tekemättä. Suomen verorahat pitäisi nyt nopeassa tahdissa kanavoida kenttätyöhön. 

Toki jokin päällikön hommissa kiehtoo, mutta ehken yhtä kiehtovaksi pitäisi saada se työ millä raha tehdään yrityksiin. Ei ole helppoa olla päällikkö, vaikka niin tärkeää työtä tekevätkin kaikki päälliköt. Kautta aikain ovat ikävästi naljailleet päälliköille, eikös Heikki Kinnunenkin kauan sitten saarna sketsissään. 

Esimiestyössä kaikki on kestettävä, myös kritiikki. Minäkin kävin aikanaan esimieskoulutuksen, johtajan erikoisammattitutkinnon. Tulipa tuota yli kymmenen vuotta oltua esimieskin, eli jotain asiasta tiedän. Enpä ole hakeutunut enää esimishommiin, vaikka tuon sketsin mukaan minulla olisi ollut mahdollisuuksia.

Olinpa kunnallispolitiikassakin mukana. Siitäpä tulikin mieleen... on sitä ollut kyllä monenmoista näennäistä kansalaisvaikuttamista. Lautakuntia ja monia politiikkojen kahvitteluiltoja on pidetty jos missä kunnan ja kaupungin lautakunnassa. Silti käytännössä päätökset tekee pääosin valmisteleva virkamies. Pitäisi yksinkertaistaa ja karistella pois näitä turhia järjestelmiä. Olin kauan sitten erään lautakunnan kokouksessa, jonne oli kerätty jäähyllä olevat politiikot ympäri maakunnan. Eräs lautakunnan jäsen otti puheenvuoron ja en missään vaiheessa huomannut, miten se liittyi aiheeseen. Siis hän jutusteli niitä näitä, mutta ei sanonut käytännössä mitään. Sitten toinen heräsi ja tuumasi: "yhdyn edelliseen puhujaan, olen samaa mieltä". Minä mietin että miten hän voi olla samaa mieltä, kuin se kenen kanssa hän oli samaa mieltä ei sanonut mitään.

Ruokaa jos minkälaista

Ei ole olemassa roskaruokaa. On toki ylihinnoiteltuja ranskanperunoita paperipussissa ja lihottavaa siemenillä kuorutettua vehnäsämpylää, jonka sisälle on työnnetty juustoviipaleen alle hengetön jauhelihapihvi. Oliko tuo nyt rumasti kuvattu? Olen vaan niin miettinyt, että eikö nyt jokainen hoksaa, että eihän tässä ole mitään järkeä ostaa sen tasoinen "ateria" aivan ylihintaan.

Olen kiinnostunut ruuan teosta ja en silti ole ylimieliseksi muuttunut, vaikka sellaisen kuvan ehkä tuosta aloituksesta saikin. On mukava oppia tekemään entistä monipuolisempaa ruokaa. Silti olen perinteiden orja ja aika heikosti sitä poikkeaa aiemmin totutusta.

Olen pitänyt ruokaan liittyvää FB-ryhmää, josta tulikin hyvin suosittu. Siellä on nyt 410 jäsentä. Päätin perustaa sellaisen ruokaryhmän, missä kukin voi kansainvälisen tasavertaisesti toisia moittimatta esitellä tekemiään ruokia tai leivoksia. Hyvin on toiminut. Arvoina on, että leivotaan ja tehdään ruokaa hymyssä suin. On aivan riittävästi niitä ryhmiä, missä aletaan arvostelemaan toisien ihmisten rakkaudella tekemiään ruokia. Toiset kokevat, että vain he tietävät kuinka täytyy kukin ruoka tehdä. Tässä ruokaryhmässä ei ole sellaista toimintaa.

Toki rakkaudella ja intohimolla varmaan tehdään myös nuo hampurilaisetkin, en sillä. Jotenkin tuossa toiminnassa tuoksuu rahan valta. Ruuan teko on vaan niin helppoa, että itse tehdyn ruuan arvo pitäisi nostaa uuteen nosteeseen. Vielä tärkeämpää olisi saada kaikki perheenjäsenet säännöllisesti iltaisin saman pöydän ääreen juttelemaan hyvän ruuan parissa. Näin kuulosteltaisiin ja nähtäisiin missä mallissa kullakin elämä soljuu eteen päin. Tämä traditio on valitettavasti kariutunut ja siitä maksamme yhteiskunnallisesti kovan hinnan.

Fb-ryhmässä olen myös tutustunut ruokablogeihin. Ryhmään kuuluvan Kroatiassa asustelevan Kalevi Ripatin ruoka-blogi on mukavaa luettavaa.

Alkutalven ajatelmia

Aloittelin kirjoitustani ja niin vaan sähköt meni taasen poikki kaksi kertaa, vaikka ei pitänyt olla mitään syytä. Niin tapahtuu aika usein. Aloittelenpa alusta, kun kaikki kirjoittamani hävisi kuin tuhka tuuleen. Tekisi mieleni syyttää tästäkin hallitusta, mutta en ilkeä.

Syksy on ollut erityisen sateinen. Vilja- ja heinäsato ovat jääneet haaveeksi. Moni korsirehutarjoilija pohtii, että millä sitä lampaansa ja hevosensa tulevana talvena syöttäisi. Puut on homeessa ja eipä tuo jatkuva sade ole ihmisten mielialaakaan niin kohottanut.

Toreilla ja koulujen käytävillä on puhuttanut politiikkojen päätökset. Erikoinen oli Suomen hallituksen päätös ajaa ammatillisen koulutuksen rahoitus alas. Nyt Etelä-Karjalan ammattiopiston esimiehet pohtivat miten toimintoja pyöritetään, kun rahoituspohja häviää alta. Milläpä muulla kuin opiskelijoille suunnatun opettajan työn vähentämisellä. Pohjois-Karjalassa on oltu etupainotteisia, mikä lie ollut hyvä. Toki opettajat ovat saaneet tuntea toiminnassaan ja omankin talouden heikkenemisenä lomautuksineen, sekä tilinauhan lyhentymisenä. No näillä mennään, mitä annetaan.

Mitäs muuta on tapahtunut tai tapahtuu? Sotea survotaan putkeen monen puolueen voimin ja kaikki haluaisivat siitä omansa näköisensä ja se kun ei meinaa ottaa onnistuakseen. Sairaanhoitohenkilökunnan keskuudessakin on alkanut kuulua soraääniä ja osa on päättänyt ottaa aikalisän hyppäämällä itse pois, joskin osa on hyppyytetty pois ainakin omista sisäilmaongelmaisista työtiloistaan. Lapset vähenee syrjäseuduilta ja kaupungintalojen uumenissa pohditaan, mitä noille reuna-alueilla asuville enää annettaisiin. Korjataanko entisiä opinahjoja? Näkisin, että uusien muunneltavien monikäyttötilojen rakentaminen on järkevää. Rakennetaanko enää kouluja ja jos rakennetaan, niin minne? Poliittisten päättäjäthän lopulta sen määräävät. Kannattaa miettiä toimintoja aivan uusin silmin ja pohtia olisiko erilaisia kunnan palveluja ja hoitopaikkoja yhdisteltävissä. Uusia kouluja tehdessä kannattaa miettiä saataisiinko rakennuksesta kyläläisille yhteisöllisiä toimitiloja ja näin käyttöastetta nostettua. Raja-aitojen purkaminen ammattitehtävien välillä ja muutenkin on välttämätöntä. Vanhojen epäkäytännöllisten rakennusten kunnostelu ei ole onnistunut juuri koskaan.

Nykyisin, joskin aina olisi pitänyt ottaa esteettömyys ja erityisryhmien tarpeet paremmin huomioon rakennuksia ja sen toimintoja suunnitellessa. Ollappa nyt päättäjillä ja toimijoilla pitkänäköisyyttä ja innovatiivisuutta. Voisi ajatella, että kun tehdään uusia koulurakennuksia tai yleensä julkisia rakennuksia, niin otettaisiin niihin samoihin tiloihin toimintaa lähellä olevia yrityksiä rahoittamaan hankkeita. Vuokran maksajina he olisivat ainakin hyvin tervetulleita, samalla saataisiin toiminnallisia kaikkia hyödyttäviä synergiaetuja. Kieltäneekö joku laki senkin, ettei ammattikoulutukselle rakennettavista rakennuksista voisi vuokrata uusia tiloja myös esim. henkilöstövuokrausfirmoille, Te-palveluille, kelalle, psykologeille, autokoululle, kuntosaliyrittäjälle jne. Jos laki kieltää sen, niin ei kai noita lakeja ole vaikea muuttaa. Olen ymmärtänyt suuressa maailmassa muutettavan melkein kaikki edellisen presidentin tekemät lait. Eihän se taida niin ennenkuulumatonta olla meidänkään hallituksen toiminnassa, joskin mitä nyt perustuslakivaliokunta aika-ajoin hannaa vastaan.

Joko teillä sirkuttaa

Kyllä sata vuotta sitten eläneet isännät kääntyisivät sankarihaudoissaan, jos tietäisivät että heidän sukulaiset rouskuttelevat nykyisin heinäsirkkoja Suomessa. Ei riitä enää ne kärpäset keitossa tai polkupyörällä ajellessa suussa, sitä kun suu ammollaan ihmettelee jos sattuu lehmän pellolla näkemään. Niin hyvin EU siivosi maanviljelyn pois täältä peräpohjolasta. Olisi ehken pitänyt Väyrynen valita silloin kauan sitten Suomen piämieheksi, mutta nyt ei kannata. Aika meni jo ohi. Meillä olis varmaan edelleen YYA-sopimus. Saataisiin siinä poskisuudelmia vaihtaessa ladoja ja sinkkiämpäreitä vastalahjoiksi. Koulut olisivat valtion kouluja ja kukaan ei puhuisi pahaa naapurimaista. Toimittajat eivät myöskään räpsisi kuvia mistä sattuu. Hyvin meillä tosin Kekkosenkin aikaan oli asiat ei sillä. Sossu ehken toimi hiukan nihkeämmin. Työttömät pääsivät junaratahommiin työllisyystöinä. Väyrysestä oli joitakin lööppejä kauan sitten, kun oli turhautuneena huudahdellen: "ettekö te tunne minua" kokeillut lentoemojen lihapitoisuutta ahtereesta. Nyt sellainen politiikon toiminta ei menisi enää olan kohautuksella läpi.
Nyt ollaan tulevaisuuden koulua uudella reformilla tekemässä. Aika ylhäältä politiikkojen määräämältähän kaikki tuntuu. En ole kauhiasti kuullut, että opettajilta olisi politiikot kyselleet missä mennään. Mitäpä sitä heiltä kysymään, kun heidän osaamista ei oikeastaan olla kauheasti enää katsottu tarvitsevan. Kyllä se työelämä opettaa ja tällä mennään. Rahat pois koululaitoksista ja sitä mukaa tilat puolitetaan. Mitäpä niillä, kun työelämä osaa hoitaa opetuksen. Noh, tässä nyt olisi saattanut kannattaa käydä vaikka opettajien kahvihuoneessa istumassa pari kertaa, niin olisi kuullut miten sata vuotiaalla Suomella tällä hekellä menee. En viitsi avata enempää, jos polittiikkoja olisi kiinnostanut, niin varmaan olisivat käyneet kysymässä. Silloin päätökset olisivat olleet toisenlaiset. Näillä mennään ja koitetaan tehdä parasta, mitä näillä saadaan.
Tänään huomasin erään betoniauton kaupungilla ajelemassa. Hymynkare nousi kasvoilleni, kun katsoin sen pyörivää kuuppaa. Mieleeni muistui Helsingissä vietetty aika, eli se kun menin sinne töihin ammattikoulutodistuksen saatuani. Voi niitä aikoja. Pidin Helsingistä, hyvinkin olisin sinne voinut jäädä elämään. Menimme rapparin apulaiseksi meritullinkadulle. Meille kerrottiin koulussa, että Helsingin työmailla 80-luvun alussa käytetään alkoholia aika runsaasti. Siellä nuorena poikana kastelimme tiiliseiniä, sekä heitimme lapiolla laastia ja sementtiä betonimyllyyn. Rapparit lauloivat mylläri hankkii myllyllänsä ja myllärin eukko... Silloin ei vielä laulajat osanneet ajatella, että joku meistä olisi siitä voinut kiusaantua. Noh, kyllähän se elämä työmailla ei ollut kaikin ajoin julkisuuden kestävää. Rapparinapulaiset välillä paikasivat rappareiden sairaslomia. Olihan se mukava kyllä kelkalla nousta korkealle ja tehdä arvostettuja rapparin töitä kuin oikeat ammattilaiset. Saimme erityistä arvostusta esimiesten taholta, koska me ei koskaan möhlitty em. asioiden johdosta. Minua kysyttiinkin kyseiseen yritykseen Helsingin työmaille työnjohtajaksi monta kertaa. Jäin kuitenkin armeijan jälkeen Itä-Suomeen. Leipää on riittänyt. Voisin jopa sanoa, että valtio antaa ja valtio ottaa. Olen elämääni töissä ja siviilissä ollut aina tyytyväinen. Olisihan sieltä Helsingin ajoilta monta juttua, sillä olivat opettavaisia aikoja. Ei tätäkään nykyaikana sais kertoa, mutta siellä oli eräs mies nimeltä Kontio. Hän kertoi meille aloitteleville kelkkatyöntekijöille, että ensimmäinen homma on oppia kusemaan kelkasta. No me nuoret miehet silmät pyöreänä kuunneltiin tuntosarvet koholla, että mitä ihmettä. Hän jatkoi: "se kun on niin, että kun noustaan tuonne kerrostalon neljänteentoista kerrokseen asti, niin sieltä ei ajella joka kerta alas". Sitten hän kertoi, että kävi hänelle kerran aika erikoinen juttu. Hän oli tehnyt, niin kuin meille opetti ja joku nainen oli katsonut ikkunasta. Ei mennyt kauan, kun poliisiauto kurvasi kerrostalotyömaalle ja siniset miehet viittoilivat hänen ajamaan kelkan alas. Poliisit olivat aloittaneet puhuttelun sanoen: "oletteko pissineet kelkasta?" Kontio: "olen, kun en voi ajella joka kerta alas". Poliisi: "no ymmärretäänhän me se, mutta kun heille ilmoituksen tehnyt rouva oli sanonut, että te olitte "hetkuttanut".

Elämä on luopumista

Syntymämme jälkeen elämä on monin ajoin luopumista. Menetämme läheisiämme ja monesti kaikki ei mene niin kuin haluaisimme. Toivomme läheisillemme vain hyvää ja iltarukouksessa moni katsoo nöyränä ylöspäin suojelusta rakkaille pyytäen.

Myös lemmikkien menettäminen on aina vääjäämätöntä. Tilanne on tunteikas ja tyhjä kun eläinlääkäriltä kävelemme kukin kohdaltamme irtonaisen talutusremmin kanssa kotiin.
Muistoissa kulkee raina, jossa muistuu kaikki ne mukavat yhteisen tunteikkaat hetket. On kuljettu harrastuksissa yhdessä ja lohdutettu toinen toisiamme aikojen saatossa. Aina rakkaat ystävämme ovat tulleet pyyteettömästi luoksemme ja olleet läsnä aidosti mitään pyytämättä. Paljon on yhteisiä elämänkouluja käyty ja koettu. Enemmän meille ihmisille antaen, kuin itselleen anoen. Jokainen päivä on ollut merkityksellinen. Tämä kirjoitus olkoon vävyn Tara nimisen koiran muistolle. Kepeitä multia, niin kuin on tapana sanoa.

Nyt on Roopen otettava tarhan vanhimman rooli ja nuoren jämpti- Huukon vuoro ottaa Taran pesti hirvihaukuilla. Siinä on Roopella ja Huukolla isot haukut täytettävänä. Taralla oli auktoriteettia ja karismaa. Aivan huikean lahjakas ammattilainen hirvimetsällä, todella ansioitunut. Siitä aina voimme olla onnellisia, että jos ja kun  meistä kukin voisi lähteä täältä "saappaat jalassa", tai niin kuin Tara- ystävämme ns. "suoraan kaadolta".

Vihertääkö?

Nyt on tullut facebookin täydeltä presidentillisiä vauvauutisia ja siten pitäisi kaikilla olla hyvä mieli. Joskus onkin, en sillä. En lähtenyt kirjoittamaan lastenhoidosta, mikä Saulille lienee tuttua ja Jennille tulee tutuksi. Onnea Jennille ja Saulille minunkin puolestani. Nostan hattua Saulille, on aivan upea presidentti meillä ja huikeaa, että jaksaa vielä lasten kasvattajaksi. Itse olen ukin virkaa hoidellut jo ennen viisikymppisiä juhlistaessani, joten miksipä ei Sauli isänä pärjäisi uudelleen 70 vuotiaana, jos presidenttinäkin jaksaa olla niin jämynä.

Se miksi aloin kirjoittaa johtuu tulevasta suomalaisesta poliittisesta muutoksesta. Minulla ei ole nykyisin kenenkään jäsenkirjaa, sillä minut ovat pettäneet kokoomus ja keskustakin. Nyt povaan vihreille ennennäkemätöntä menestystä tulevissa eduskuntavaaleissa. Oaj:n jäsenet siirtynevät kokoomuksesta ja keskustasta vihreiden leiriin. Monikaan syrjäseudulla asuva ei haluaisi äänestää ja nähdä vallassa isojen kaupunkien kerrostalojen betonikennostoissa elämänarvonsa saaneiden yliopistokasvattien tulevia kansanedustajia. Ainakaan jos eivät käväise katsomassa, että miten sitä eletään metrolinjojen ulottumattomissa. Mutta mitäpä muuta on tarjolla? Niinkin arvostettu messias saatiin mediassa näyttämään omia ja suvun etuja ajavalta henkilöltä. Osa taasen isojen yritysten ja kaupunkien marioneteiltä. Muutamat oppositiopuolueet ovat toki olleet kaikkien sorrettujen puolella, mutta itse vallassa ollessaan unohtaneet minun kaltaiseni työntekijät. Opettajat lyötiin maihin ja heidän osaaminen ja tarpeellisuus on kyseenalaistettu jo vuosia hallituksen toimesta. Opettajien nuorten eteen tehtyä työtä ei ole arvostettu tai tunnustettu.

Siispä harkitsen itsekin näpäyttäväni nykyisiä ja hiukan aiemmin vallankahvassa tyrineitä puolueita, silläpä mietin, että saattanee olla, että nähdään vielä melko yllätykselliset vaalit. Silti en äänestä sinistäviä tai punertavia puolueita, vaikkakin vasemmistoliiton asenne ja puheet ovat alkaneet kuulostaa hyvinkin fiksuilta valtapuolueiden edustajien suusta tuleviin tarinoihin verrattuna. Joskin, en ole heitä koskaan äänestänyt, joten heilläkin on mahdollisuus osoittaa mitä he toisivat parempaa nuorille ja yhteiskunnalle, mitä nykymeno on tuonut.

Moni nuorempi ihminen on tuonut esille, että heitä on vedätetty ja vanhojen puolueiden tukijoukot ovat ahmineet etuja kaksin käsin ja heille ei ole jäämässä kovin hyvä perintö... mitä se sitten tarkoittaneekaan.

Muovin kärryyttäjät

Mikäänhän ei ole ärsyttävämpää, kuin yksikertaisuus ja tyhmyys. Se ilmenee monin osin sellaisena käyttäytymisenä, missä ei ole mitään järkeä. Yksi ilmenemismuoto on muovin polttaminen asuntoaluella. Voitteko jotenkin selittää miksi sitä tehdään? Siinä sitä altistetaan naapurit myrkyllisille kaasuille. Kysymys kuuluukin, miten ajattelu kehittyy ihmisen mielessä ja miten joku päättää poltella roskia jatkuvasti omassa pihassaan? Siinä sitten naapurin lapset ja aikuiset koittaa saada pihalla ulkoillessaan raitista ilmaa hirvittävässä muovin kitskussa. Ei siis mitään järkeä. Mistä kumpuaa se ajattelu, missä ei oteta muita huomioon?

Asiasta toiseen, itsekin jo alan vanhentua ja ei tarvitse menettää muistiaan kuin parikymmentä vuotta niin olen vanhus/seniori, vai miksi sitä elintoimintojen hapertumistilaa nykyisin pitäisi kutsua. On oikeastaan aika naurettavaa, kun ikääntyvä ei voi hyväksyä vanhenemisen tuomaa heikkenemistään. Koitetaan esittää nuorta ja olla niin dynaaminen. Ei kuulemma saa sanoa edes vanhaksi tai vanhukseksi. Ikä on vaan numeroita, just. Kyllä se nyt vaan vaikuttaa toimintaan ja elintoiminnot pikkuhiljaa alkaa mennä pois pelistä.

Vanhenemisessa on se etu, että alkaa muuttua uudelleen lapseksi. Niinpä, olihan se lapsuus hienoa aikaa, kun ei tarvinnut ja osannut miettiä muiden tunteita. Siinä vaan tohelti ja muut koittivat hoitaa ja paimentaa, ettei nyt sattuis mitään. Vanhuksena on aivan sama, jos oikein olen ymmärtänyt. Saa sanoa mitä huvittaa ja ei tarvitse muiden tunteista ja asioista välittää. Lopulta joku hoitaa ja taluttaa ja samalla meneteteään itsemääräämisoikeus. Haittaako, pitäs vaan elellä onnellisena kaikkina elämän aikakausina ja hetkinä odottamatta jotain parempaa tulevaksi?

Vanhus ei ole synonyymi herttaiselle elämänviisautta täynnä olevalle vielä elolliselle ihmiselle. Vanheneminen ei poista niitä katkeruuksia ja vääryyksiä, mitä kukin on elämänsä aikana kokenut. Se ei muuta elämäänsä kyllästynyttä sen innostuneemmaksi, eikä pirullista ihmistä sen paremmin toisia huomioivaksi ja käyttäytyvämmäksi. Jos moraali on ollut notkuva tai narsismi on vaivannut aiemmin, niin ei se mihinkään haihdu poskien rutistuessa.

Olenkin joskus miettinyt, että siellähän me kaikki sitten aikanaan ollaan hoitajien arjessa, jos elinpäiviä riittää. Vanhusten hoitajilta vaaditaan melkoista pitkämielisyyttä, kun mekin ajallaan sitten kyseenalaistetaan kaikkea. Joskin monet sanovat, että vielä sitä vanhusten kanssa pärjäisi, mutta ne kohtuuttomia vaativat kelsiturkkiset omaiset ovat oma lukunsa.

Katsoen mihin se riittää

En vaan tiedä, olenko minä ihan ulkona tästä urheilukeskustelusta. En nimittäin ymmärrä ollenkaan, miksi verorahoin pitäisi rahoittaa kansainvälistä kilpaurheilua. Vuosittain budjetoida miljoonia euroja siihen, että hyppääkö joku pitemmälle kuin joku toinen tai lentääkö jollakin keppi muutaman metrin pitemmmälle. Urheilu on ihan jees ja voin sitä katsoa televisiosta, mutta miten se olisi valtion kansalaisten hyvinvoinnin kannalta niin tärkeää, että sitä pitäisi jokaisen meistä rahoittaa palkastamme nipistetyistä rahoista.

Olisi aika mahtava veto todeta, että Suomen valtio ei rahoita enää kansainvälistä kilpaurheilua. Ne ajat, jolloin suomalaiset- ja itäsaksalaiset urheilijat olivat yleisurheilussa maailman parhaita on ohi. Miksi olimme aikoinaan niin ylivoimaisia? Sen voi jokainen selvittää itse ja tutkijat omalta osaltaan.

Haluaisimmeko olla tuossa moraalisessa maailmassa mukana? Pitäisi oikeasti ilman perinteen tuomaa painolastia pohtia, mihin vähenneet verorahat käytetään. Onko fiksua lähettää kaikkiin kilpailuihin osallistujat ja kattava johtajajoukko odottamaan yhtä mitalia, jota ei enää oikein tahdo saada. Miksi pitäisi saada? Kilpailkoot ne jotka pitävät sitä niin tärkeänä. Perustakoot valtiollisia laboratorioita ja lääketehtaita niin kuin parhaaksi katsovat. Ei siellä ole pienillä mailla jakoa. Toki katsomossa on aina tilaa hännystelijoille ja taputtajille, en sillä.

Aina perustellaan sillä, että pitää lapsilla ja nuorilla olla esikuvia. Kysymys kuuluukin, millaisia esikuvia?

Hyvän palvelun päivä

Tänään huollatin auton ja noudin kilpa-aseeni sepältä. Auton huollon valmistumista ootellessa kävin korjaamon lähellä sijaitsevassa ISKU nimisessä huonekaluliikkeessä. Vettä tihuutti taivaalta ja minä harpoin sinne aikaani kuluttamaan. Katselin ulkokalusteita. Näin kuinka myyjänä oleva nainen askelsi reippain askelin minua palvelemaan. Sanoin kyllä hänelle heti rehellisesti, että autoni on tuolla huollossa ja en ole käynyt aikoihin huonekaluliikkeessä, niin aattelin katsoa millaisia huonekaluja niissä myydään. En siis ole ostamassa mitään. Ei hän siitä närkästynyt. Hän osasi myös venäjänkieltä, mutta minulle hän hyvin sujuvasti esitteli suomeksi ulkokalusteiden omiaisuuksia, erilaisia kulmasohvia, petauspatjoja ja lopulta tyynyjä. Kaikki oli niitä joita epäilin joskus tulevaisuudessa ostavani. Myyjä oli oikein ammattitaitoinen ja miellyttävä. Huomasin kyllä ulos kävellessäni, että hän oli myynyt minulle Tempur tyynyn. Niin sitä pitää. Viesti piipahti puhelimeeni ja kävin auton hullosta "pientä" korvausta vastaan. Hyvä palvelu sielläkin oli.

Läksin huristelemaan autollani Savonlinnaa kohti. Siellähän ne kaikki tänään tuppaa käymään Putinia myöten. Siinä kuutostietä ajellessa huomasin, että televisiokuvaajat olivat ohjelmaa tekemässä ja kyselemässä tietyön johtajalta, että miksi tien pinnoitus valmistuu niin hitaasti ja päivällä työ ei maista.

Hammaslahden kohdalla maha mourahteli, niin ajattelin piipahtaa Turtiaisen kioskilla vanhoja muistelemassa. Perheemme asui aikoinaan Pyhäselän kunnassa ja tämä legendaarinen kioski yrittäjineen tuli tutuksi. Sieltä sai ja saa vieläkin iäkkään miehen tekemää perinteistä hiivattomaan juureen tehtyä ruisleipää. Entäs ne possut, mahoton miten munkki voi olla hyvvää. Tilasin grillin puolelta Jarmolta lihapiirakan ja väliin laitettiin lenkin puolikas. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että nämä lihapiirakatkin oli itse valmistamia. Aivan huikeita, eipä se maistuvammaksi voisi tulla. Siinä sitä muisteltiin entistä ja ihmeteltiin nykyistä maailman menoa. Kahvia tarjottiin, olipa lupsakka tunnelma. Olen aiemminkin tästä Turtiaisen kioskista teille kertonut, sillä palvelu siellä on aina ollut ihmisläheinen ja auttavainen. Erään kerran loppui meiltä polttopuut ja olisin halunnut lämmittää saunan, niin vain Sunnuntaina ostin saunapuut kioskista. Enpä juuri ole sellaista tuotetta löytänyt, mitä sieltä ei olisi saanut ostettua. Tillistä rautanauloihin olen sieltä hankkinut. Sattuihan siellä joskus aika hauska sattumuskin, minkä voitte lukea aiemmasta kirjoituksesta.

Kun olin syönyt ja parantanut maailmaa, niin päätin piipahtaa myös Tikkalan asemarakennusta katsomassa jota kunnostelimme aikoinaan. Siellä asuimme muutaman vuoden. Meillä oli silloin kukko ja kanoja. Tyttärestä kehkeytyi varsinainen kukon kesyttäjä. Kukko sylissä hän käveli pihalla, mutta sitten tuli naapurin sehveri ja teki selvää meidän kanalaumasta. No olihan meillä pari pässiäkin siellä, kun eräs maalin ostaja harrasti vaihdantataloutta. Kerran ajoi pihaan eräs maalinostaja ja sanoi, että minä olen se mies joka haki itse avoimena olevasta talosta maaliastiat ja laittoi ne maalirahat kumikenkään. Elettiin vauhdikkaita aikoja, nykyisin sanotaan ruuhkavuosia.

Olen minä miettinyt

Olen tyttäreni ja vävyn luomien kolmen lapsen ukki. Lapset ovat kyllä aivan huikeita. Käytiin Joensuun Noljakassa, jossa on Sinkkola. Sinkkola on aivan paras idea ja keksintö. Kaupunkiin on luotu maaseutu. Kauniissa pihapiirissä on possuja, vasikoita, vuohia, lampaita ja monia muita eläimiä. Tässä mukavassa pysähtymispaikassa järjestetään myös teatteriesityksiä.





Minulle tuli valtava nälkä siellä sinkkolassa, en tiedä johtuiko se possujen katsomisesta, vai mistä. Maha mourahteli kauheasti. Menimme minun esityksestä nopeinta reittiä Nojakassa sijaitsevaan K-markettiin ja siellä Hesburgeriin. Ei ollut onnistunut valinta. En haluaisi olla ilkeä, mutta ruoka oli huono. Aiemmin olen Hesburgerissa syönyt pekonihapurilaisen ja se on ollut erityisen hyvä. Rapea ja fressi. Nyt se oli kaikin puolin löysä. Ei hyvä. Päätin että se oli viimeinen kerta, kun vien ketään hampurilaisravintolaan. On tuo formaatti kyllä aivan posketon. Mitään sanomaton sämpyläpihvi ja ranskalaiset 400% katteella... no tämä oli vain minun päässä tehty arvio ja mielipide ilman tutkimustietoa. Toki jonossa seisoi jos monenlaista pitkillä irtoripsillä olevaa älypuhelimen tuijottajaa isien tai ukkinen kanssa, tai ilman niitä irtoripsiä.

On sitä tehty jotain hyödyllistäkin. Tyttäreni oli leikkimökin kunnostus- ja sisustusekspertti. Olipa oikeasti mukava pötkötellä sohvalla ja katsoa, kun Aino piirtää. Välillä kävi lagotto Mitro-koira siliteltävänä vieressä.



Tässä on sattunut muutakin erikoista. Olen kova poika kirjoittamaan ja niinpä huomasin sanoituskilpailun. Ei sillä, että minä mitään ymmärtäisin laulujen sanoituksista.  Arvostan kyllä paljon laulujen tekijöitä. Tuli sellainen aika, jolloin kirjottelin noita laulujen sanoja pohtien miten ne ehken menevät. En tosin tiennyt montako riimiä pitäs olla ja miten musiikki pitäisi ottaa huomioon.

Minun sanoitus valittiinkin yllätyksekseni säveltäjä Petri Hirvosen pianon välittömään läheisyyteen ja siitä tehtiin laulu. 216 sanoitusta oli lähetetty Petrille ja hän valkkasi 36 sävellettäväksi (hän sanoi, että valitsi sanoitukset joista hän koki tunteisiin vetoavaa sanomaa). 12 kappaletta valitaan Outokummun salissa 29.7.2017 klo 18.00 pidettävään loppukilpailuun. Itse en valitettavasti pääse paikalle, kun olen SM-kilpailuissa ampumassa samana päivänä... jos suinkin kerkiän, menen paikalle. Jos sinä lukija olet maisemissa, niin mene äänestämään sillä yleisö äänestää voittajan. Laittakaa minulle Whats Apilla video siitä minun sanoittaman kappaleen esityksestä. Muista ottaa kynä mukaan, nyt pelataan perinteisesti.

Mitä huikean taitava laulaja, mestaritason säveltäjä ja sitten minä... amatööri sanoittaja saivatkaan aikaan. Joka kerta kun kuuntelen tuota laulua, niin ainakin minun hoikkien käsivarsien "värekarvat" nousevat pystyyn.
 

Verenimijät

Nyt en puhu politiikoista, vaan ihmisten kiusallisista kesään kuuluvista seuralaisista. Linnuista ne on hyviä ja itikoista minä taasen olen erityisen maistuva, en sillä. Tärkeitä ne ovat ekosysteemille, vaikka moni meistä miettii että luoja on ne pelkästään meidän kiusaksi luonut. Onhan vanha kansakin sanonut: "kristityn ilman ristiä, ei herra anna olla". Olen ymmärtänyt, että tuo lausahdus on tullut ymmärryksestä, että aina jotain harmia tahtoo ihmisen elämässä olla. Jos tulee tunne, että nyt on kaikki hyvin, niin odotappa vaan...

Minulla on ollut sellainen jopa erikoinen taito muuttaa seuraavan päivän tapahtumia pelkällä sanomisella. Kun sanon vaikka että auto on toiminut tosi hyvin, niin kyllä se seuraavana päivänä särkyy. Jos ääneen mainitsen ettei iskias ole pitkään aikaan minua vaivannut, niin seuraavana päivänä se kyllä itsestään muistuttaa. Tämä kuulostaa vitsiltä ja niin minäkin toivoisin sen olevan, mutta kun se on totta. On täytynyt oikein vältellä ottamasta asioita ns. puheeksi tämän ylimaallisen taidon takia.

Tämän pakinan kirjoittaminen lähti siitä, kun menin eilen Ilomantsin S-markettiin ostelemaan jotain pientä purtavaa ja kulauteltavaa juhannusviikonlopuksi. On erikoinen kauppa. Jos olisin päivälehtien toimittaja voisin laittaa lööpin: "verenimijöiden kauppa!" tai "vaaniiko ruokakaupassa todellinen vaara?" Ajattelin siellä huitoessani, että on tämä Ilomantsi outo paikka. En nimittäin muualla ole tänä kesänä Kiteetä lukuun ottamatta juurikaan itikoita nähnyt. Kotona olen saanut olla näiltä Culicidae nimisiltä sääskeiltä rauhassa tänä kesänä. Wikipediassa kerrottiin, että kaikki hyttyset ovat sääskejä, mutta kaikki sääsket eivät ole hyttysiä. No saman tyyppisiä vertauksia ja sanontoja on tehty monista asioista. Ne on niin tuhmia, etten niitä tähän kirjoita. Olin kertomassa, että tuolla Ilomantsin S-marketissa oli itikoita niin pirusti ja tarkemmin kuin mietin, niinhän siellä on ollut muinakin kesinä. En kyllä muissa marketeissa ole vastaavaa tavannut. Kyllä siinä tekee ostokset mielellään nopeasti, kun itikat imeksivät otsaan ja kaulaan jatkuvasti. Tuo vaaralauseke ajatus tuli tuosta pogostan tautia levittävästä itikasta. Sindbis-niminen virus leviää itikan piston mukana aiheuttaen päänsärkyä ja niveloireita. Ei kuitenkaan kannata sotkea juhannuksen jälkeistä päänsärkyä ja niveloireita tähän. Jos polvet on ruvella ja kengänkärjet naarmuilla, niin niveloireille löytyy mekaaninen selitys. Jos suussa on paha maku, niin se saattaa johtua krapulakeijusta. Se kuulemma vie kaikki rahat yöllä tililtä ja paskantaa vielä suuhun lähtiessään. Keijun levinnäisyys on koko Suomessa melkolailla yhtä suurta.

Kaikesta pelottelusta huolimatta oikein mukavaa juhannusta ja muistakaa käydä pissillä ennen veneeseen nousua. Paras pukea kelluntaliivit päälle jo kotona ennen autoruuhkaan ryntäämistä. Varman päälle pelatessa, voisi olla hyvä laittaa vielä pyöräilykypärä ja polvisuojat, sekä korvatulpat.

On maailma mallillaan

Pääministeri Sipilä oli jälleen päässyt lehteen ja nettiin. Kehuivat Juhan bisnestaitoja erityisesti verorahojen käyttöön liittyen. Jaahas, jaahas. mitäs tästä pitäisi ajatella? Tämä nyt ei sinänsä mitenkään poikkea vakiintuneista käytännöistä. Se vain mietityttää, että miten niin lempeillä silmillä leppoisan arasti katsellen sitä osataankin tehdä laskelmoitua bisnestä ja kansalaisia kohtaan kovia päätöksiä. Verorahoista on siis ollut hyötyä. Harmittaahan se jos verorahoja menisi koulutukseen ja vanhusten hoitoon, sillä olisi niillä näköjään yritystoiminnassakin käyttöä. Saattaa olla, että alkaa kiinnostaa näitä bisnesmiehiä nämä terveydenhoitoon liittyvät yritykset, kunhan saadaan sote säännöt läpi.

Olen toiminut opettajan virassa yli kolmekymmentä vuotta. Tänä vuonna ensimmäisen kerran urani aikana koin pakkoloman Sipilän johtaman hallituksen toimien johdosta. Taidan äänestää ensi kerralla vasemmistoliittoa, ei tämä nyt paljon huonommin voi ainakaan mennä. On aika pientä näiden viimeaikaisten uutisten valossa, jos joku aiempi puheenjohtaja väsyi virvokkeista jalkapallo-ottelussa. Vihreitä äänestäsin, elleivät olisi pääosin Helsingin keskustan kirkasotsaisia yliopiston kasvatteja, jotka ovat täysin vieraantuneet maaseudella asuvien arjesta. Tosin he taitavat kuolla nälkään, kun kohta he eivät voi syödä mitään tutkimuksen tuodessa entistä tarkempaa tietoa kasvien sielunelämästä. Keskusta sinänsä voisi olla, mutta maatalous ja koulutus on ajettu heidän valtakaudella alas. Entäs polittiikkojen moraali? Ei käy. Kaoottiset samakoita laukovat perussuomalaiset on aivan pois suljettu ajatus. Kokoomus on jäänyt optioväen ja rikkaiden puolueeksi ja vieläkin hiertää moni maakunnallinen asia heidän osalta. Eikä ne Kataisen kaupat valtionyhtiöiden osalta kestä minun silmin päivänvaloa. Sdp on tuuliviiri, joka on värittynyt vanhoilla liiton miehillä ja jäi se vaaliväittely mieleen missä Rinne oli valmis tekemään koulutusleikkaukset. Toki nyt oppositiossa ollessaan ovat koittaneet häivyttää oman hallituspuolueensa ajat. Eli ei paljon ole vaihtoehtoa minulle.

Vai että Halla-Ahosta  puoluejohtaja. Aivan linjassaanhan tuo näyttää olevan tämän maailman menon kanssa. Onhan jo nähty omaa totuutta tviittaileva Trump, Britannian Eu-ero jne. Samalla suunnalla ollaan, ei suomalaiset näytä sen kummempia olevan. Saatetaan tulevaisuudessa nähdä vielä oudompia aikoja. Suomi poistunee Eu:sta lähivuosina perussuomalaisten masinoimana ja sitten Niinistön jälkeen valitaan joku sammakoita sosiaalisessa mediassa viljelevä populisti presidentiksi. Pitäisiköhän kansanäänestykset kieltää lailla? Ne näyttävät tuhoavan maapallon ja ihmisten rauhaisan yhteiselon.

Tätä kirjoitellessa kuuntelen avoimen ikkunan kautta kesäisestä luonnosta kuuluvaa linnunlaulua. Tietokoneesta kuuluu You Tuben kautta Kaseva- yhtyeen tuotantoa. Sen ajan kappaleet on jotenkin niin aitoja ja niissä on tunnelmaa. Toki siihen kokemukseen tuo oman sävynsä oma nuoruus, joka ajoittui noiden kappaleiden esittämisen aikoihin.

Muistoja

Kuuntelen tätä kirjoittaessa radio-ohjelmaa onnen sävel. Muistot tulvivat mieleeni, kun radiosta alkoi soimaan kuuntelijan toivoma Erkki Junkkarisen kappale ruusuja hopeamaljassa.

On hienoa, miten musiikki, tuoksut ja näkymät voivat tuoda niin voimakkaita muistoja mieleen. Eräänä aamuna kävelin ulkona ja kevään tuoksut, sekä lämpö toi Rymd- mehun maun suuhuni, tai ainakin muistin sillä hetkellä sen keinotekoisen tuoksun ja miltä se maistui. Toki se raina jossa korostuvat iloiset vanhempien ilmeet ja punainen pyöreä lasikannu, josta äitini tarjoili mehua omakotitalomme rannassa kulkee muistojeni kuvina mielessäni.

Erkki Junkkarinen oli erittäin suosittu silloin kun minä elin lapsuutta ja surutonta nuoruusaikaa. Siitä ajasta jäi mieleen vapaus ja huolettomuus. Toki silloin touhuttiin ulkona ja aika kului nopeasti luonnon ihmeitä tutkiessa. Pelattiin pesäpalloa ja kymmentä tikkua laudalla. Kalassa käytiin ahkerasti. No sitten toki naapurin pojan kanssa lähdettiin "kalaan". Taisin jo joskus kertoakin, kun isäni seuraavana päivänä kysyi: "tuliko sitä kalaa?" Minä koitin kiemurella, että ainahan sitä jotain. Isäni tuumi pilke silmäkulmassa: "minä vaan sillä, kun se sinun virveli unohtui tuohon kuistille".

Erkki Junkkarista soitin levysoittimessa, kun vanhempi väki tanssi meidän olohuoneessa, siellä pyörähteli tehtaan johtajat ja lääkärit, sekä duunarit sulassa sovussa. Plyysisohvalla oli mukava juhlia jäiden lähtöä ja nostaa kristallilasit lasipöydältä kilistäen jäiden lähdön kunniaksi tai jostain muusta syystä. Siihen oli tapana tarjota vierastupakat ja röyhytellä 70-luvun nousukauden tapaan. Se oli sitä Kekkosen valtakautta. Urholla oli kansan ja Neuvostoliiton johtajien vankkumaton tuki. Muistan lapsena kuinka hän kävi mahtipontisen arvokkain askelin vihkimässä ystävänsä Armi Ratian Marimekko tehtaan ja nähtiinpä hänet myös Itä-Suomessa järjestetyssä maatalousnäyttelyssä. Muistan tuostakin tapahtumasta, kun sain sieltä sellaisen koiran, jota päästä heiluttaessa se jäi nyökyttelemään pitemmäksi aikaan ja sellaisen muovisen kävelykepin, joka tööttäsi, kun sen tökkäsi maahan. Ei minusta oikein tullut koskaan tuon koiran tyyppistä nyökytelijää, vaikka se lienee viisainta opetella tässä ja tulevassa yhteiskunnassa.

Muistoja jää siis mitä ihmellisempiä elämän varrelta. Tuntuu, että minut on siunattu mukavilla asioilla, tai sitten olen osannut kullata muistot mitä parhaimmalla tavalla. Kekkosesta jäi toki reissuistaan juttuja elämään, jotka ei välttämättä olleet aivan sanatarkasti niin, kuin ne kerrottiin. Noista edellä mainituista matkoista kerrotaan, ettei Urho olisi oikein aiemmin tehdyn aikataulun mukaisesti halunnut lähteä edustussaunalta pois ja siinä suuttumuksessaan haukkunut adjutanttinsa perin pohjin. He kyllä olivat ehken siihen tottuneet, niin oli saattanut käydä joskus muiloinkin. Kelleppä ei joskus niin olisi käynyt, että oletettua saapumisaikaa on joutunut siirtämään.

Näin kesän korvalla saa katiskalla kalaa paljon, jos osaa viedä katiskat oikeaan paikkaan. Jäät lähtivät tänä vuonna todella myöhään, joten kutukalat löytyivät syvänteen reunalta, jos on uskominen 90-vuotiaaseen isääni. Miksi ei olisi, sillä rannalta ei kaloja tullut ja "elähän mittää", kun nostin keskelle järveä viemääni katiskaa, niin kalaa oli enemmän kuin riittävästi. Olen tehnyt ahvenkukkoa, kalakeittoa ja paistanut haukifilettä jne. Olen innostunut myös leipomaan juureen tehtyä ruisleipää. Leivinuunissa paistan, niin kuin ennen vanhaan. Tästäkin tulee muistoja. Minun lapsuudessa paistettiin kerran viikossa leipää. Setäni vaimo Alma leipoi ja antoi minun tehdä oman pienen leivän. Se oli parasta. Nyt kun on aikaa, niin alkavat nämä vanhan autenttiset muistot ja maut tuntua tavoittelemisen arvoisilta. Olen nyt maksanut takaisin niistä kokemistani mukavista ja lasta arvostavista muistoista ja vienyt yli 90-vuotiaille Almalle ja Väinölle ahvenkeittoa, paistamaani ruisleipää ja piirakoita, sekä kuhunkin vuodenaikaan sopivia ruokia lähes viikottain.

Mammonan perässä juokseminen ja yhteiskunnan rattaissa pyöriminen entistä viuhemmin on nuorempien juttu. Olen jättänyt kaikki yhdistystoimintaan liittyvät tehtävät, vaikka toki rahastonhoitajan, sihteerin ja puheenjohtajan hommia olisi hyvin tarjolla.  Ahvenkeittoa suuhun lusikoidessa ja toisella kädellä voilla voideltua leipää haukatessa muistuu mieleen se maalaiselämän tunnelma lapsuuden rintamamiestalossa. Mietin, että tunnelmasta ei puutu enää kuin navetalta haettu lehmänmaito ja maitolaiturille jätetystä juustopallosta vetäisty siivu leivän päälle.

Tuosta ajasta alkaa päässäni soimaan sen ajan putkiradiossa soivat kappaleet. Niitä on muutama, jotka ovat jääneet eniten mieleen, vaikka toki niitä on pitempään pohtiessa paljonkin. Kuuntelin runsaasti musiikkia, vaikka muutakin tekemistä varmaan oli. Kelanauhurille piti nauhoittaa serkulle Kisua ja sen aikuisia hittejä, kun hänellä oli muita nuoren miehen kiireitä.

Mitä ihmettä tapahtuu?

Olen tullut siihen tulokseen, että yleisöäänestykset eivät tuota mitään hyvää.

Miettikää, että sillä systeemillä maailman mahtavimmat valtiot ovat saaneet presidenteikseen tähän aikaan sopivimmat televisio-ohjelmien sketsihahmot, joskin monesti päämiehiksi on valittu myös B-luokan näyttelijöitä.

Tällä nyt mennään, se on hyväksyttävä, vaikka tunne on pöyristynyt. Monissa maissa on tullut jytkyjä tai aivan jotain outoa.

Silti aina voidaan sanoa, että sellainen tulos, kuin on kansa. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Katsoin erästä suosittua musiikkiohjelmaa ja aina parhaat jäi toiseksi, en ymmärrä. Parhaiten pärjää, jos on kansaan vetoava, en uskalla edes kertoa, millainen vetoaa parhaiten. No ei ainakaan sellainen, mikä olisi paras, itsevarma ja muita taitavampi. Kansa äänestää, jos on jotain mitä voi tukea ja empatisoida.

Mikäpä minä olen ketään neuvomaan, kunkin formaatin parhaat voittavat. Sen ajan vaikuttamiseen tai suuntautumiseen parhaiten soveltuvat. Näin sen varmaan kuuluu olla.

Olen kyllä tullut siihen tulokseen, että ehdottomasti kansalaisvaikuttamista tulee vähentää, jos kansa tyhmenee tätä vauhtia ja entistä enemmän äänestää mielenosoitusmielialalla, niin sanoitusti fiilispohjalta.

Huonoja ennusteita

Ei saisi olla pahan ilman lintu, eikä siten ennustella huonoja aikoja. Nordea-pankin pääanalyytikko Jan von Gerich povaa Suomelle huonoa taloudellista tulevaisuutta, jopa hyvinvointivaltion loppua.

Ei tarvitse olla kovin suuri ekonomisti päästäkseen päätelmissä tähän samaan tulokseen. Hoitoa tarvitsevien ja luukuilla jonottavien määrä kasvaa koko ajan ja soten nieluun menee suurin osa verorahoista. Niille vähille työtä tekeville on vuosi vuodelta vähemmän varaa maksaa palkkaa tai eläkettä.

Tämä on jo nyt johtanut siihen, että suomalaisten elintaso on entistä enemmän rakennettu velkarahan varaan. Pitemmässä juoksussa tämä ei ole mahdollista, se on kuin housuihin laskisi, lämmittää vähän aikaa, mutta sitten tulee kylmä. Nyt jo varoitellaan, että suomalaiset kotitaloudet velkaantuvat hurjaa vauhtia. Visa vinkuu ja velkamäärää kasvatetaan. Nyt olisi korkea aika jokaisen muuttaa kurssia. Täytyy elää tulojensa mukaan.

Ei minullakaan ole viisasten kiveä ja kristallipalloa. Se on varmaa, että ihmisiä pitäisi saada töihin ja työstä maksaa palkkaa. Jos ihmisillä ei ole tilillä rahaa, niin aika vaikea sitä on ostaa kaupoista mitään tai tilata yrittäjiltä palveluja. Näin yhteiskunta näivettyy ja talous taantuu. Nyt kaupat ovat pärjänneet sillä, kun ihmiset ovat sumeilematta käyttäneet visaa ja lainarahaa ostoihinsa. Kaikki on tuudittautuneet siihen, että lainojen korot ei nouse. Ne vaan varmasti joskus nousevat ja sitten alkaa pudotuspeli, jos ei herätä todellisuuteen ajoissa. Se on vähän sama kuin yhteislähtöhiihdoissa, että kannattaa parannella asemia ajoissa. Jos on pahalla takamatkalla, niin kyydistä tippuu vauhdin kiihtyessä, siis korkomenojen kasvaessa.

Vanhan kansan sanonnat pitävät edelleen kutinsa. Usein kuultu sanonta: "ei ne suuret tulot, vaan pienet menot" on edelleen varteenotettava neuvo. Tässä vaan kerittiin oppia hiukan liian hyvälle ja ei ole osattu laskeutua sille tasolle, missä oikeasti ollaan. Politiikot ovat koittaneet suitsia menoja, mutta se on hankalaa. Nyt päättäjinä on rahan valta ja se toki näkyy. Olisi ehken fiksua lisätä tuloja tavan kansalle ja erityisesti vähätuloisille, sillä ne menisivät suoraan kulutukseen. Se palvelisi kaikkia. Suurituloisten ja rikkaiden omaisuuden, sekä rahamäärän kasvattaminen menee pääosin ulkomaille ja pyörii pörsseissä.

Eläkkeisiin olisi järkevää laittaa 3000€/kk katto ja siitä saadut varat siirtää todella pieniin eläkkeisiin. Nämä rahat liikkuttaisivat siten yhteiskunnan pyöriä parhaiten.

Eräs mies meni työvoimatoimistoon ja yllätys, yllätys... virkailija esitti hänelle työpaikkaa. Työtön mies: "herrannen aika, jos minä menen töihin, niin milloin minä sitten kerkiän hankkimaan?"

Onneksi kohta on kevät ja ilmat lämpenevät.

Tähänkö on tultu?

Eipä olisi uskonut, että vielä pitää elämänsä aikana pohtia sodan mahdollisuutta. Puolustusministeri puhuu jo sodan ajan joukkojen koosta. Ei tämä nyt hyvältä näytä.

Onko kyse Suomen sisäpolitiikasta, vai aiempien maanpuolustusasioista päättämässä olleiden kukkahattutätien ja -setien sinisilmäisestä toiminnasta? Tällä viittaan sitä, että presidentti Tarja Halonen oli vaatimassa jalkaväkimiinojen poistamista ja välillä Suomella oli puolustusministerinä Elisabeth Rehn ja sitten ruotsalaisen kansanpuolueen miehiä. En ollut aivan vakuuttunut, miten uskottavaa kuvaa he antoivat meidän maanpuolustuksesta. Välillä toivoi, etteivät isompien harteikkaiden naapurivaltioiden puolustusminiterit aivaistaisi heidän yhteisessä tapaamisessa.

Puolustusmenoista piti koko ajan tinkiä ja pommit poistaa maailmasta. Varuskunnatkin jouti monesta paikasta lakkauttaa. Ampumaradat täytyi monilta kyliltä sulkea jne, jne.

En tiedä mitä pitäisi ajatella, mutta jo vuosia ovat Suomen vastaavat tahot tehneet eri tyyppisiä valmisteluja. Ruotsin kanssa yhteiset aseet? Ministeri tosin tuumasi, etteivät ruotsalaiset ehken välttämättä tule niitä käyttämään meidän hyödyksi. Vähän outoa? Ruotsalaisetko ojentelisivat rajalla niitä aseita mälli huulessa hiusverkkoaan ja ponnaria kohennellen? Brittien kanssa käydään keskusteluja, olisiko yhteisiä intressejä puolustusasioissa. Kirjeitä on lähetetty kotiin jo aiemmin, missä hommissa kukin toimii sodan aikana. Päättäjät tietävät varmaan enemmän, kuin minä.

En vain ymmärrä, miten tyhmä tämä ihmispopulaatio mahtaa olla, kun toisiaan koko ajan tappavat ympäri maailmaa. Milloin sota on hyödyttänyt ketään? Miten voi olla, että ollaan vieläkin tässä jamassa, että soditaan ja mahtaillaan. Luodaan pelkoa ja isoimmat sortavat pienempiään.

Toivoa sopii, että valtioiden päämiehet löytäisivät jonkin yhteisen ymmärryksen ja maailma siten rauhoittuisi.

Uskoo ken tahtoo

Maassamme on jälleen yhdet vaalit lähellä. Kohta taas kuullaan, miten hallituspuolueen politiikot saavat Suomen tilanteen näyttämään valoisalta, tai ainakin siihen suuntaan menevältä. Heillä on myös tukijoukot, jotka ovat päivät pitkät miettineet, miten pienetkin positiiviset talousnäkymät saataisiin näyttämään hallituksen toimista johtuvaksi. Negatiiviset asiat taas johtuvat aivan muista asioista, kuten esim. maailman tilanteesta.

Oppositiopuolueet taasen koittavat härskisti lupailla mitä nyt ikinä ilkeävät. Eniten hymyilyttää aiemmin hallituksessa olleen puolueen nykyinen koulutusmyönteisyys, vaikka itse jossain aiempien vaalien haastattelussa kertoi koulutuksen säästöjen pakollisuudesta.

Onhan se härskiä kansalaisten aliarviointia. Harmittaa, miksi tähän on tultu. Maailmalla alkaa olla jo enemmän sääntö, kuin poikkeus, että vaaleissa olevat politiikot saavat valehdella ihan niin paljon kuin haluavat.

Itse olen opetusalan hommissa ollut yli kolmekymmentä vuotta, siksi kiinnostaakin se miten koulutussäästöihin liittyviä asioita vaaleissa käsitellään ja lupaillaan. Edellisissä vaaleissa kokoomuksen ja keskustan puheenjohtaja lupasivat valokuvissa, että koulutuksesta ei leikata. No, he kyllä sitten leikkasivat tai sanoisiko jopa, että veivät leivän useamman opettajien ruokapöydästä.

Siispä olenkin itse alkanut paistaa leipää, niin on leipä pöydässä vielä riittänyt.

Sitten kun possut kasvattaa suvena tallin takana ja jos löytää jonkun kesäurakan, niin pystyy talven yli olemaan töissä pienenevillä ansiotasoilla.



On muuten tuo leivän leipominen rentouttavaa touhua. Täytyy varottaa, sillä siihen saattaa hurahtaa, niin kuin minä. Olen paistanut nyt viitenä viikonloppuna peräkkäin juureen tehtyä ruisleipää ja onhan sitä vaaleaa leipääkin tullut leivinuunissa paistettua.

Aikoinaan naurahtelin Unkarissa, kun opettajat sanoivat olevan niin huonot palkat, että on pakko tehdä kahta työtä, nyt samaan tilanteeseen on pudonnut moni opettaja Suomessa.
 
Näillä valtavilla säästöillä erotettiin-, lomautettiin-, osa-aikaistettiin opettajia, ja lakkautettiin opiskelupaikkoja. Opiskelijoiden opetukseen käytettävät viikkotuntimäärät pienenivät ja sitä kautta opettajien ansiotaso tippui merkittävästi.

Olisi yhteiskuntarauhan kannalta ollut fiksua edetä rauhallisemmin ja miettiä miten ammatillinen koulutus auttaa syrjäytymisen ehkäisemisessä. Nuoret kaipaavat aikuisia, jotka asettavat rajoja, sekä ihmistä jolla olisi aikaa olla heidän elämästä kiinnostunut. Opettajilla olisi ollut erinomainen mahdollisuus tehdä tätä kasvatustyötä, mutta nyt on menty aivan päinvastaiseen suuntaan työajan vähentyessä ja opetusryhmien kasvaessa. Yhteiskuntamme oirehtii ja perheiden tilanne ei kaikin osin ole hyvällä mallilla. Se heijastuu kouluihin entistä enemmän. Tulevaisuudessa ammattikoulutuksen rahoituksesta suurempi osuus tulee siitä työllistyykö opiskelija koulutuksen jälkeen. Se kuulostaa työelämän ja hallituksen kannalta tosi hyvältä, mutta onko vaarana, että koulut alkavat valita opiskelijat sen mukaan. Ei kai kukaan halua, että Suomessa eriarvoistuminen jatkuu kiihtyvämmällä vauhdilla, kun se jo nyt on revennyt kestämättömän rajamaille. 

Vihreät ovat hoksanneet, että nyt on hyvä aika haalia opettajakunta omaan puolueeseen. Minulla on sellainen käsitys, että opettajat ovat aiemmin piirtäneet äänestyslappuihin kokoomuksen ja keskustan puolueeseen kuuluvien ehdokkaiden numeroita. Nyt oikeasti Ville Niinistö on puhunut opettajien korviin sopivilla äänenpainoilla. Vasemmisto on peesannut vihreitä ja ollut koulutuksen asialla. Olen enemmän kuin varma, että opettajien äänet vaeltavat nyt eri puolueisiin kuin ennen. Uskoisin, että hallituspuolueet yrittävät tehdä vielä "peliliikkeitä", ainakin ennen eduskuntavaaleja vetäen pöytälaatikosta sinne jemmatut rahat ja viimehetkellä jakavat niitä sopiviin kohteisiin häivyttääkseen aiemmat kansalaisia kuohuttavat tekonsa. Näin heillä olisi jokin mahdollisuus saada ihmisiä äänestämään heidän puoluetta. Itä-Suomessa ei olla vieläkään unohdettu varuskunnan lakkauttamisessa mukana olleita tahoja. Siinä päätöksessä kun ei ollut mitään järkeä.

Raha se on joka ratkaisee ja maailmaa pyörittää, näinhän se menee.  Harmi sinänsä, ettei siinä aina kaikin ajoin ihmisyys juohdu mieleen. Arvokysymyksiähän nämä ovat. Sanotaan, että valta turmelee, se valitettavasti pitää paikkansa. Sitä kun ei muista lehmä vasikkana oloaan.

Pääministeri Juha Sipilä on joutunut melkoisten kohujen keskelle, no se on varmaan osin suunnitelmallista lokaamista muista puolueista, mutta ehken myös Juhan politiikkapelin sinisilmäisyyttä. Hän kyllä varmasti koittaa saada Suomea nopeasti tuottavaksi yritysjohtajan keinoin. Uskon, että jopa onnistuu. Tämä on toki johtanut siihen, että Suomi-firmaa saneerataan pikavauhtia ja se tuottaa monelle kansalaiselle inhimillisiä kärsimyksiä. Siinä ei ole tunteilulle sijaa, niin kuin ei firmojenkaan päätöksenteossa. Aikoinaan eräs yrityskonsullti tuumasi tylysti, kun kyseltiin, miten turvaamme heikompien aseman: "paskat tippuu rattailta". Niinpä, tätäkö haluamme?
Ei siinä kerkiä ihan kaikinajoin lakeja tarkastuttamaan perustuslakeja ajatellen, kun laitetaan toimeksi. Eduskuntakin jarruttaa, niin on parempi tehdä järjestelmät sellaiseksi, ettei joka asiasta tarvitse käännellä ja väännellä eduskunnan istunnoissa. Valta keskitetään yksille, niin saadaan päätöksiä nopeasti.

Kaikella toiminnalla on toki puolensa, tiedä häntä mikä olisi yhteiskunnan kannalta parasta.

Suomessa on aika paljon kahvikeskusteluissa vilahdellut nämä Suomen ja Venäjän suhteet. Suomi kun on ollut amerikkaan päin kallellaan presidenttien Kekkosen ja  Koiviston jälkeen. Putin on alkanut laittaa Venäjän maarajoja mieleisekseen, niin Suomikin yrittää ryhdistäytyä. Moni ihmettelikin Presidentti Halosen ja aiempien puolustusministerien kaunista globaalista kukkaisajattelua sopuisan turvallisesta maailmasta, sekä aseidenriisunnan onnistumisesta.

Siinä sitä nyt sitten ollaan. Olipa joku jo väläyttänyt, että ainut mahdollisuus on liittoutua Venäjän kanssa. Se hiukan herätti vastakaikua suuntaan jos toiseen. Nyt neuvotellaan Britannian ja Ruotsin kanssa sotilaallisesta yhteistyöstä, kun tuosta USA:n suunnasta ei nyt taida tietää kukaan. Presidentti Urho Kaleva Kekkonen aikoinaan teki omat valintansa ja se varmaan vaati useamman vodkaryypyn naapurimaan päämiesten kanssa. Hyvinhän Suomi kyllä pärjäsi taloudellisesti niihin aikoihin näillä presidentin henkilökohtaisilla suhteilla. Urkista on monta kaskua tehty, tässä yksi niistä. Kekkonen ja Brezhnev olivat saunomassa kultarannassa. He olivat käyneet kylvyssä jo monta kertaa ja siinä kuistilla sikaria poltellessa oli Leonid sanonut, että käydäänkö vielä ottamassa yhdet löylyt? Urho oli tuumannut, että hänelle kyllä jo riittää, nyt ei jaksa enempää, mutta mene sinä ystäväni. Neuvostoliiton mahtimies meni saunaan ja kun hän oli nousemassa lauteille, niin Urhon vinttikoira oli pyörähtänyt samassa ovenavauksessa sisälle lipaisten kielellään Brezhneviä pakarasta. Leonid ei katsonut taakseen, vaan tuumasi vienosti hymyillen: "tulithan sinäkin Urkki".

Sillä ei ole väliä mitä puhutaan, kunhan puhutaan

Aika hurjaltahan tuo tämän päivän maailma näyttää. Politiikassa olevat ihmiset ovat menettäneet uskottavuuttaan ja yhteiskunnalliselle pelikentälle on siten liukunut liike-elämässä tai mediassa kuuluisaksi tulleita henkilöitä.

Osa on kerinnyt rikastuakin ennen politiikkaan siirtymistä. Olen tullut siihen tulokseen, että taitaa se politiikassa toimiminenkin olla oma ammattitaitonsa. On tosi harmillista, että media ja populismi ovat saaneet niin suuren vallan siitä, kuka pärjää vaaleissa. Ei ole väliä minkä takia olet esillä eri medioissa, vaan kuinka usein ja näkyvästi. Näillä näkymin näyttäisi siltä, että seuraava Suomen presidentti saattaa olla Matti Nykänen tai Vesa Keskinen. Hjallis Harkimo on varmaan myös vedonlyöntitilastoissa korkealla.

Tämän kanssa nyt vain on elettävä. Valtioiden päämiehet ovat jatkuvasti otsikoissa ja tämä juuri virkavalansa vannonut yhdysvaltain presidentti ei ole ollut erityisen arvostetussa valokeilassa. Viihdeohjelma putous käsitteli kyseistä teemaa ja ristiriitaisuutta omassa sketsissään.

Tosi harmillinen ja pelottava on tämä kehityskulku. Populistit pitävät yhteisiä kansainvälisiä tilaisuuksia ja maailma on ennalta arvaamaton.

Pelkona on, että suurten valtioiden päämiehet tekevät lehmänkauppoja sopien pienten valtioiden asiat ja polkevat sinä sivussa ylimielisesti heidän itsenäistä toimivaltaansa.

Liike-elämästä tulevat ministerit ja presidentit eivät oikein jaksa selvitellä ja tehdä pohjatyötä, kompromisseista puhumattakaan. Heillä on tapana mennä suoraan asiaan ja toimintaan, he eivät ole tottuneet saamaan rosvonappulaa ja palaamaan lähtöruutuun. Heille tulee yllätyksenä, miten puuduttavaa on viedä asioita eteenpäin, kun kaikkien puolueiden tulisi saada kunnia uudistuksista. Aina jonkun on vastustettava ja mustamaalattava, se kuuluu opposition päätyöhön. Toki hallituspuoluidenkin on välillä vastustettava kumppaneitaan ja möläyteltävä yhtä ja toista, ettei heitä ihan lampaiksi kutsuttaisi äänestäjien keskuudessa. Ei oo heleppoo yhteisten asioiden hoitaminen, kun ei saisi sukulaisten asioita samalla edistää. Keltä se on pois, jos joku Intia antaa satamiljoonaa jollekin yritykselle, jossa sattuu olemaan pääministerin sukulaisomistusta.

Saattaa se Sipiläkin tuumata, että paska homma, mutta tulipahan ryhdyttyä.

Kehä alkaa umpeutua

Pieni lapsi aistii silmillään, sormillaan ja suullaan. Lapsena ei ole liikaa ajatusta sotkevia pohdintoja, sillä kaikki on uutta. On aikaa ja kiinnostusta tutkia perhosen toukkia, sekä miltä tuntuu pissiä paimenpojalle.

Lapsena on aika rentoa, kun voi luottaa siihen, että joku vähän vahtii ja auttaa jos tulee hätä.

Kun kaikki ruuhka-ajat on melskattu ja lasten kasvukivut eletty, niin itsellä alkaa olla samat kiinnostuksen kohteet, kuin lapsella. Eikä siinä mitään pahaa ole. Hiukan vaan hirvittää auttaako meitä sitten joku, kun on hätä. No aika näyttää, miten siun sote kohtelee.

Tämä tarina sai alkunsa siitä, kun olen innostunut leivän paistosta. Olen aina ollut leipäihmisiä ja se on ollut suuri osa minun nautintoaineita. En oikein voisi kuvitella elämää ilman leipää. Nautin suunnattomasti aidosta voimakkaanmakuisesta ruisleivästä. Setäni vaimo paistoi viikottain lapsuudessani leipää ja itse sain olla mukana. Minun annettiin taputella pieni oma leipä, mutta oli niin tuskaista odottaa sen paistumista. Olisi heti halunnut päästä maistamaan. Heinävaarassa kävin kylässä aikoinaan eräässä maalaistalossa ja kahvin kanssa syötiin emännän paistamaa ruisleipää, se on ollut ehken parhaita leipään liittyviä makumuistoja.

Nyt olen kahden päivän aikana innostunut kokeilemaan leivän paistoa. En nyt ruisleipää tohtinut tehdä ja paistaa. Se teko näyttää niin vaikealta. Tiedän kyllä, että vielä minä kokeilen ja teen sitäkin. Ajattelin aloittaa vaalean leivän leipomisella. Teinkin eilen ensimmäiset hiivaleivät. Netistä lueskelin ja videoita you tubesta katselin. Kyllä se onnistui, hyvää oli. Sen olen ymmärtänyt, että taikinan lämpötilalla on suuri merkitys leivän onnistumisen kannalta.

Tein sen verran ison leivän, niin paistoaikaa piti jatkaa. Pohjaa koputtelemalla kuulemma tietää onko leipä paistunut tarpeeksi. Pitää kuulua kopina.

Tuo kopinaan liityvä ohje on yhtä tarkka kuin se neuvo, että hajoitusilmaruiskuun ohennetun maalin tulee "liplattaa" kepillä sekoittaessa. Näin olen opettanut omia maalariksi opiskelevia opetuslapsiani.





Lapsuudesta jäi useita leipämuistoja. Kiteellä oli koulumatkani varrella Kiteen Leipä Oy:n leipomo. Kirpeänä pakkasaamuna leipomolta kantautui pieneen nenääni vastustamaton leivän tuoksu. Joskus isäni toi kyseistä nykyisin Jannen Leipä Ky:n nimellä valmistamaa ohraleipää kotiin. Isäni paistoi muikkuja ja siankylkeä valurautapannulla. Voi sitä makuelämystä, kun isän kanssa yhdessä saimme nappailla haarukalla em. tirripaistia pannulta suuhun ja haukata vielä hiukan lämmintä ohraleipää päälle. Siitä jäi ikuinen muistijälki minun aivojen vasempaan aivolohkoon.

Nyt kokeilen, josko saisin tehtyä ohraleipää, mikä olisi lapsuudesta muistamani leivän tapaista. Leivinuuni on lämpiämässä ja leipätaikina kohoamassa.

Kävin ostamassa Kiteeläisiä ohrajauhoja joensuulaisesta vanhan kulman puodista.






Nyt voin kertoa, ettei tällä kertaa kokeilun tulokset, eli leivät menneet minun makunautintojen top kymppiin. Leivästä tuli hiukan muruista, eli se ns. lässähti. Kyllä sitä täytyy siirtyä taikinajuureen ja pitemmän kaavan resepteihin. Löysinkin netistä hyvän blogi-sivuston ja ohjeistuksen. Uskonpa, että viikon päästä minä saan sipaista voita kuohkean ja lämpimän leivän päälle

Näin vanhetessaan alkaa kehä sulkeutua siten, että samat lapsuudesta tutut asiat alkavat kiinnostaa. Joutaa luontoa tutkimaan ja makuja suussaan tunnustelemaan. Nautii rauhasta ja pienistä asioista.

Olin aikoinaan poikaa hiihdättämässä kilpailuissa, mutta poikaani kiinnosti enemmän lumipaakut ja hän tökki niitä sauvallaan matkan varrella. Toki koitin houkutella häntä etenemään supsikkaasti. En oikein raaskinut hoputtaa, kun tiesin, että voi olla paljon tähellisempää ja mukavampaa tutkia rauhassa luonnon ihmeitä.

Nuoruus hiekkamontussa

Olen harrastanut metsästysammuntaa vaihtelevalla menestyksellä 13 vuotiaasta asti. Kilpailuissa on ollut oma viehätyksensä, vaikka toiminta on kuihtunut ja taitaa käydä kuten metronomin tikityksessä, että häviää kohta kuulumattomiin. Ampumaratoja on suljettu kiihtyvällä vauhdilla ja nyt on jo tilanne, että pitää ajaa 50-100 kilometriä, että löytää radan, missä voi ampua 100m matkalta juoksevaan hirveen. Radat on suljettu meluun ja lyijysaasteeseen vedoten, aivan toisarvoisia syitä. Suomessa on vain jotenkin päässyt vallalle ajatus, että aseiden käyttö tulee kriminalisoida ja kerätä tussarit kansalta pois. Minua on kyllä ampujanakin kilpailuissa häirinnyt se, että vielä nykyisin siellä saa ampua ilman äänenvaimenninta. Eikö näihin uusiin metsästysampumasääntöihin olisi jo voinut tai ainakin melko nopeasti voisi laittaa pykälän, että kilpailuissa saisi ampua vain aseella, jossa on äänenvaimennin. Tämä vähentäisi vastakkainasettelua ampumaradan lähellä asuvien ja ampujien välillä. Tämä sääntö on kylläkin jo kymmenen vuotta myöhässä, kun ei oikein löydy niitä ratoja, joiden lähettyvillä asuisi joku.

Minäkin vein 5,7 eli 222 lintuluodikon asesepälle, että laittaa siihen äänenvaimentimen. Ajattelin, josko sillä koittaisi kilvoitella ensi kesänä hirviammunnoissakin, kun se sääntöjen mukaan on mahdollista. Siinä ei rekyyli enää ole kiusana, joskin aika vähäistä se on ollut hirvikiväärilläkään, kun käytettiin kevyitä luoteja ja äänenvaimenninta. Tulevana kesänä saisi hirvikilpailuissa käyttää jopa reunasytytyspanoksiin perustuvaa asetta. Luotiaseen kaliimperi on vapautettu Suomen metsästäjäliiton 100 metrin luotilajeissa kaikissa sarjoissa. Aseena saa käyttää metsästyslaissa metsästyskäyttöön hyväksyttyä ruutiasetta. Liipasimen tulee kestää reunasytytteisessä aseessa 500 g ja keskisytytteisessä vähintään 1000 g laukaisuvastus. Se yleensä kokeillaan siihen tarkoitukseen rakennetulla punnuksella ennen kilpailupaikalle menoa asetarkastuksessa. Siistiä, minusta se oli hyvä uudistus.

Viime kesänä ammuin harjoituksissa elämäni parhaat kierrokset hirvitauluun. Usemman kerran yli 190 pistettä. Ei sitten kestänyt päreet tai "kuntohuippu" ei sattunut SM-kilpailuihin. Olin 22 sijalla sekä hirvi, että luodikko M50 sarjassa 86 pisteellä.  Ei nyt ihan häpeä, mutta huonoimmat sarjat koko kesän aikana ammuin SM-kilpailuissa.

Harjoituksissa paukuttelin hymyssäsuin rennosti pääosin 96-99 pisteen sarjoja hirvessä. Alla olevaan kuvan tauluun ammuin sadalta metriltä neljä laukausta lonkkatuelta ja kuusi juoksevaan hirveen ns. vapaalta kädeltä. No parempi, että edes harjoituksissa tulee tulosta.



Oikeasti sitä rupeaa puristamaan tukkia hiukan erilailla arvokilpailuissa. Kun on lukupanokset edessä ja tietää, että mahdollisuudet olisi vaikka mihin, niin jostain syystä alkaa tulla virheitä. Kävi niin kuin nuorten leijonille, ettei oikein saanut tuloskuntoa näkyviin. Nykyisin ei ole oikeastaan kilpailuja, missä hermojaan kovettaisi, joskin en oikein saa itseäni lähtemään kilpailuihin vaikka olisikin. Aikoinaan kävin joka viikko kilpailuissa ja minua pidettiin oikein hyvähermoisena. Haluaisin joskus kokea vielä tuon tunteen, missä itseluottamus on terästä tiedostaen, ettei muilla ole mahdollisuutta pärjätä minua vastaan tässä kilpailussa. No se on haave, joka on saattanut jo minulta karata. Katsotaan, vieläkö saisin itseni innostettua ensi kesänä menestysjahtiin. Enää ei oikein viitsi itseään kiusata. Minusta on tullut liian mukavuudenhaluinen, joten suurin menestymisen este katsookin minua peilistä.

Mukava muistella vanhoja aikoja, kun metsästysammuntalaji oli hyvin suosittu ja arvostettu. Kiteellä pidettiin SM-katsastuksia ja pitäjänmestaruuskilpailuja. Hiekkamontussa oli kymmeniä autoja ja tulostaso oli kova. Isä Veikko, Sorjonen Heimo ja Karvisen Aulis olivat jossain vaiheessa ylivoimaisia ja tasaisia keskenään. Isäni oli uusinnoissa tosi guru. Sitten tuli Musikan Tapani, Jokisen Ilkka ja taisinhan minä itsekin lopulta olla ns. kantona kaskessa. Toki kovin Pohjois-Karjalaisista luodikkolajissa on ollut Jyrki Varis ja hänellä näyttää ikä vaan parantavan menestystä ja tuloksia. Tuli sitten kovia SM-tason tekijöitä, kuten Sallisen Juha ja Suomalaisen Minna. Nämä huippuampujat löytyvät vieläkin tuloslistojen kärjestä. Peltisillä läpysköillä aikoinaan näytettiin osumat ja palkinnot olivat tasokkaita. SM-kilpailuihin päästäkseen piti oikeasti kilvoitella, nyt riittää kun vain joku lähtisi ja maksaisi itse osallistumismaksut. Silloin hyvänä aikana liitto maksoi osallistumismaksut ja jopa ruokarahaakin. Muistan lämmöllä senaikuisia Pohjois-Karjalan metsästäjäliiton pomoja kuten esim. F.J Heikkaa ja Reijo Hiltusta. Heillä oli karismaa. Olihan siihen aikaan se yhteisö tiiviimpi muutenkin, kun SM-kilpailuissa joukkue majoittui teltta-alueella. Kalakeittoa yhdessä syötiin ja tarinoita kerrottiin. Heimo Rautava kertoi nuotiolla, ettei tuo vanhuus nyt kaikinajoin niin hauskaa ole. Hän oli odottanut haulikon kanssa kiekkoa valmiusasennossa ammuttajan koputtaessa olkapäälle ja supattaen korvaan: "kiekko meni jo". Taisihan siellä välillä laulu ja nauru raikua, mutta mukavia muistoja niistä ajoista on jäänyt. Nyt ammutaan elektronisiin tauluihin hiukan tehottomilla aseilla ja kilpailijamäärät ovat pienemmät. Toki tulostaso suomenmestaruuskilpailuissa on mitalistien osalta yhtä kova, jos ei hiukan kovempikin kuin ennen.