Aika hurjaltahan tuo tämän päivän maailma näyttää. Politiikassa olevat ihmiset ovat menettäneet uskottavuuttaan ja yhteiskunnalliselle pelikentälle on siten liukunut liike-elämässä tai mediassa kuuluisaksi tulleita henkilöitä.
Osa on kerinnyt rikastuakin ennen politiikkaan siirtymistä. Olen tullut siihen tulokseen, että taitaa se politiikassa toimiminenkin olla oma ammattitaitonsa. On tosi harmillista, että media ja populismi ovat saaneet niin suuren vallan siitä, kuka pärjää vaaleissa. Ei ole väliä minkä takia olet esillä eri medioissa, vaan kuinka usein ja näkyvästi. Näillä näkymin näyttäisi siltä, että seuraava Suomen presidentti saattaa olla Matti Nykänen tai Vesa Keskinen. Hjallis Harkimo on varmaan myös vedonlyöntitilastoissa korkealla.
Tämän kanssa nyt vain on elettävä. Valtioiden päämiehet ovat jatkuvasti otsikoissa ja tämä juuri virkavalansa vannonut yhdysvaltain presidentti ei ole ollut erityisen arvostetussa valokeilassa. Viihdeohjelma putous käsitteli kyseistä teemaa ja ristiriitaisuutta omassa sketsissään.
Tosi harmillinen ja pelottava on tämä kehityskulku. Populistit pitävät yhteisiä kansainvälisiä tilaisuuksia ja maailma on ennalta arvaamaton.
Pelkona on, että suurten valtioiden päämiehet tekevät lehmänkauppoja sopien pienten valtioiden asiat ja polkevat sinä sivussa ylimielisesti heidän itsenäistä toimivaltaansa.
Liike-elämästä tulevat ministerit ja presidentit eivät oikein jaksa selvitellä ja tehdä pohjatyötä, kompromisseista puhumattakaan. Heillä on tapana mennä suoraan asiaan ja toimintaan, he eivät ole tottuneet saamaan rosvonappulaa ja palaamaan lähtöruutuun. Heille tulee yllätyksenä, miten puuduttavaa on viedä asioita eteenpäin, kun kaikkien puolueiden tulisi saada kunnia uudistuksista. Aina jonkun on vastustettava ja mustamaalattava, se kuuluu opposition päätyöhön. Toki hallituspuoluidenkin on välillä vastustettava kumppaneitaan ja möläyteltävä yhtä ja toista, ettei heitä ihan lampaiksi kutsuttaisi äänestäjien keskuudessa. Ei oo heleppoo yhteisten asioiden hoitaminen, kun ei saisi sukulaisten asioita samalla edistää. Keltä se on pois, jos joku Intia antaa satamiljoonaa jollekin yritykselle, jossa sattuu olemaan pääministerin sukulaisomistusta.
Saattaa se Sipiläkin tuumata, että paska homma, mutta tulipahan ryhdyttyä.
sunnuntai 22. tammikuuta 2017
torstai 5. tammikuuta 2017
Kehä alkaa umpeutua
Pieni lapsi aistii silmillään, sormillaan ja suullaan. Lapsena ei ole liikaa ajatusta sotkevia pohdintoja, sillä kaikki on uutta. On aikaa ja kiinnostusta tutkia perhosen toukkia, sekä miltä tuntuu pissiä paimenpojalle.
Lapsena on aika rentoa, kun voi luottaa siihen, että joku vähän vahtii ja auttaa jos tulee hätä.
Kun kaikki ruuhka-ajat on melskattu ja lasten kasvukivut eletty, niin itsellä alkaa olla samat kiinnostuksen kohteet, kuin lapsella. Eikä siinä mitään pahaa ole. Hiukan vaan hirvittää auttaako meitä sitten joku, kun on hätä. No aika näyttää, miten siun sote kohtelee.
Tämä tarina sai alkunsa siitä, kun olen innostunut leivän paistosta. Olen aina ollut leipäihmisiä ja se on ollut suuri osa minun nautintoaineita. En oikein voisi kuvitella elämää ilman leipää. Nautin suunnattomasti aidosta voimakkaanmakuisesta ruisleivästä. Setäni vaimo paistoi viikottain lapsuudessani leipää ja itse sain olla mukana. Minun annettiin taputella pieni oma leipä, mutta oli niin tuskaista odottaa sen paistumista. Olisi heti halunnut päästä maistamaan. Heinävaarassa kävin kylässä aikoinaan eräässä maalaistalossa ja kahvin kanssa syötiin emännän paistamaa ruisleipää, se on ollut ehken parhaita leipään liittyviä makumuistoja.
Nyt olen kahden päivän aikana innostunut kokeilemaan leivän paistoa. En nyt ruisleipää tohtinut tehdä ja paistaa. Se teko näyttää niin vaikealta. Tiedän kyllä, että vielä minä kokeilen ja teen sitäkin. Ajattelin aloittaa vaalean leivän leipomisella. Teinkin eilen ensimmäiset hiivaleivät. Netistä lueskelin ja videoita you tubesta katselin. Kyllä se onnistui, hyvää oli. Sen olen ymmärtänyt, että taikinan lämpötilalla on suuri merkitys leivän onnistumisen kannalta.
Tein sen verran ison leivän, niin paistoaikaa piti jatkaa. Pohjaa koputtelemalla kuulemma tietää onko leipä paistunut tarpeeksi. Pitää kuulua kopina.
Tuo kopinaan liityvä ohje on yhtä tarkka kuin se neuvo, että hajoitusilmaruiskuun ohennetun maalin tulee "liplattaa" kepillä sekoittaessa. Näin olen opettanut omia maalariksi opiskelevia opetuslapsiani.
Lapsuudesta jäi useita leipämuistoja. Kiteellä oli koulumatkani varrella Kiteen Leipä Oy:n leipomo. Kirpeänä pakkasaamuna leipomolta kantautui pieneen nenääni vastustamaton leivän tuoksu. Joskus isäni toi kyseistä nykyisin Jannen Leipä Ky:n nimellä valmistamaa ohraleipää kotiin. Isäni paistoi muikkuja ja siankylkeä valurautapannulla. Voi sitä makuelämystä, kun isän kanssa yhdessä saimme nappailla haarukalla em. tirripaistia pannulta suuhun ja haukata vielä hiukan lämmintä ohraleipää päälle. Siitä jäi ikuinen muistijälki minun aivojen vasempaan aivolohkoon.
Nyt kokeilen, josko saisin tehtyä ohraleipää, mikä olisi lapsuudesta muistamani leivän tapaista. Leivinuuni on lämpiämässä ja leipätaikina kohoamassa.
Kävin ostamassa Kiteeläisiä ohrajauhoja joensuulaisesta vanhan kulman puodista.
Nyt voin kertoa, ettei tällä kertaa kokeilun tulokset, eli leivät menneet minun makunautintojen top kymppiin. Leivästä tuli hiukan muruista, eli se ns. lässähti. Kyllä sitä täytyy siirtyä taikinajuureen ja pitemmän kaavan resepteihin. Löysinkin netistä hyvän blogi-sivuston ja ohjeistuksen. Uskonpa, että viikon päästä minä saan sipaista voita kuohkean ja lämpimän leivän päälle
Näin vanhetessaan alkaa kehä sulkeutua siten, että samat lapsuudesta tutut asiat alkavat kiinnostaa. Joutaa luontoa tutkimaan ja makuja suussaan tunnustelemaan. Nautii rauhasta ja pienistä asioista.
Olin aikoinaan poikaa hiihdättämässä kilpailuissa, mutta poikaani kiinnosti enemmän lumipaakut ja hän tökki niitä sauvallaan matkan varrella. Toki koitin houkutella häntä etenemään supsikkaasti. En oikein raaskinut hoputtaa, kun tiesin, että voi olla paljon tähellisempää ja mukavampaa tutkia rauhassa luonnon ihmeitä.
Lapsena on aika rentoa, kun voi luottaa siihen, että joku vähän vahtii ja auttaa jos tulee hätä.
Kun kaikki ruuhka-ajat on melskattu ja lasten kasvukivut eletty, niin itsellä alkaa olla samat kiinnostuksen kohteet, kuin lapsella. Eikä siinä mitään pahaa ole. Hiukan vaan hirvittää auttaako meitä sitten joku, kun on hätä. No aika näyttää, miten siun sote kohtelee.
Tämä tarina sai alkunsa siitä, kun olen innostunut leivän paistosta. Olen aina ollut leipäihmisiä ja se on ollut suuri osa minun nautintoaineita. En oikein voisi kuvitella elämää ilman leipää. Nautin suunnattomasti aidosta voimakkaanmakuisesta ruisleivästä. Setäni vaimo paistoi viikottain lapsuudessani leipää ja itse sain olla mukana. Minun annettiin taputella pieni oma leipä, mutta oli niin tuskaista odottaa sen paistumista. Olisi heti halunnut päästä maistamaan. Heinävaarassa kävin kylässä aikoinaan eräässä maalaistalossa ja kahvin kanssa syötiin emännän paistamaa ruisleipää, se on ollut ehken parhaita leipään liittyviä makumuistoja.
Nyt olen kahden päivän aikana innostunut kokeilemaan leivän paistoa. En nyt ruisleipää tohtinut tehdä ja paistaa. Se teko näyttää niin vaikealta. Tiedän kyllä, että vielä minä kokeilen ja teen sitäkin. Ajattelin aloittaa vaalean leivän leipomisella. Teinkin eilen ensimmäiset hiivaleivät. Netistä lueskelin ja videoita you tubesta katselin. Kyllä se onnistui, hyvää oli. Sen olen ymmärtänyt, että taikinan lämpötilalla on suuri merkitys leivän onnistumisen kannalta.
Tein sen verran ison leivän, niin paistoaikaa piti jatkaa. Pohjaa koputtelemalla kuulemma tietää onko leipä paistunut tarpeeksi. Pitää kuulua kopina.
Tuo kopinaan liityvä ohje on yhtä tarkka kuin se neuvo, että hajoitusilmaruiskuun ohennetun maalin tulee "liplattaa" kepillä sekoittaessa. Näin olen opettanut omia maalariksi opiskelevia opetuslapsiani.
Lapsuudesta jäi useita leipämuistoja. Kiteellä oli koulumatkani varrella Kiteen Leipä Oy:n leipomo. Kirpeänä pakkasaamuna leipomolta kantautui pieneen nenääni vastustamaton leivän tuoksu. Joskus isäni toi kyseistä nykyisin Jannen Leipä Ky:n nimellä valmistamaa ohraleipää kotiin. Isäni paistoi muikkuja ja siankylkeä valurautapannulla. Voi sitä makuelämystä, kun isän kanssa yhdessä saimme nappailla haarukalla em. tirripaistia pannulta suuhun ja haukata vielä hiukan lämmintä ohraleipää päälle. Siitä jäi ikuinen muistijälki minun aivojen vasempaan aivolohkoon.
Nyt kokeilen, josko saisin tehtyä ohraleipää, mikä olisi lapsuudesta muistamani leivän tapaista. Leivinuuni on lämpiämässä ja leipätaikina kohoamassa.
Kävin ostamassa Kiteeläisiä ohrajauhoja joensuulaisesta vanhan kulman puodista.
Nyt voin kertoa, ettei tällä kertaa kokeilun tulokset, eli leivät menneet minun makunautintojen top kymppiin. Leivästä tuli hiukan muruista, eli se ns. lässähti. Kyllä sitä täytyy siirtyä taikinajuureen ja pitemmän kaavan resepteihin. Löysinkin netistä hyvän blogi-sivuston ja ohjeistuksen. Uskonpa, että viikon päästä minä saan sipaista voita kuohkean ja lämpimän leivän päälle
Näin vanhetessaan alkaa kehä sulkeutua siten, että samat lapsuudesta tutut asiat alkavat kiinnostaa. Joutaa luontoa tutkimaan ja makuja suussaan tunnustelemaan. Nautii rauhasta ja pienistä asioista.
Olin aikoinaan poikaa hiihdättämässä kilpailuissa, mutta poikaani kiinnosti enemmän lumipaakut ja hän tökki niitä sauvallaan matkan varrella. Toki koitin houkutella häntä etenemään supsikkaasti. En oikein raaskinut hoputtaa, kun tiesin, että voi olla paljon tähellisempää ja mukavampaa tutkia rauhassa luonnon ihmeitä.
tiistai 3. tammikuuta 2017
Nuoruus hiekkamontussa
Olen harrastanut metsästysammuntaa vaihtelevalla menestyksellä 13 vuotiaasta asti. Kilpailuissa on ollut oma viehätyksensä, vaikka toiminta on kuihtunut ja taitaa käydä kuten metronomin tikityksessä, että häviää kohta kuulumattomiin. Ampumaratoja on suljettu kiihtyvällä vauhdilla ja nyt on jo tilanne, että pitää ajaa 50-100 kilometriä, että löytää radan, missä voi ampua 100m matkalta juoksevaan hirveen. Radat on suljettu meluun ja lyijysaasteeseen vedoten, aivan toisarvoisia syitä. Suomessa on vain jotenkin päässyt vallalle ajatus, että aseiden käyttö tulee kriminalisoida ja kerätä tussarit kansalta pois. Minua on kyllä ampujanakin kilpailuissa häirinnyt se, että vielä nykyisin siellä saa ampua ilman äänenvaimenninta. Eikö näihin uusiin metsästysampumasääntöihin olisi jo voinut tai ainakin melko nopeasti voisi laittaa pykälän, että kilpailuissa saisi ampua vain aseella, jossa on äänenvaimennin. Tämä vähentäisi vastakkainasettelua ampumaradan lähellä asuvien ja ampujien välillä. Tämä sääntö on kylläkin jo kymmenen vuotta myöhässä, kun ei oikein löydy niitä ratoja, joiden lähettyvillä asuisi joku.
Minäkin vein 5,7 eli 222 lintuluodikon asesepälle, että laittaa siihen äänenvaimentimen. Ajattelin, josko sillä koittaisi kilvoitella ensi kesänä hirviammunnoissakin, kun se sääntöjen mukaan on mahdollista. Siinä ei rekyyli enää ole kiusana, joskin aika vähäistä se on ollut hirvikiväärilläkään, kun käytettiin kevyitä luoteja ja äänenvaimenninta. Tulevana kesänä saisi hirvikilpailuissa käyttää jopa reunasytytyspanoksiin perustuvaa asetta. Luotiaseen kaliimperi on vapautettu Suomen metsästäjäliiton 100 metrin luotilajeissa kaikissa sarjoissa. Aseena saa käyttää metsästyslaissa metsästyskäyttöön hyväksyttyä ruutiasetta. Liipasimen tulee kestää reunasytytteisessä aseessa 500 g ja keskisytytteisessä vähintään 1000 g laukaisuvastus. Se yleensä kokeillaan siihen tarkoitukseen rakennetulla punnuksella ennen kilpailupaikalle menoa asetarkastuksessa. Siistiä, minusta se oli hyvä uudistus.
Viime kesänä ammuin harjoituksissa elämäni parhaat kierrokset hirvitauluun. Usemman kerran yli 190 pistettä. Ei sitten kestänyt päreet tai "kuntohuippu" ei sattunut SM-kilpailuihin. Olin 22 sijalla sekä hirvi, että luodikko M50 sarjassa 86 pisteellä. Ei nyt ihan häpeä, mutta huonoimmat sarjat koko kesän aikana ammuin SM-kilpailuissa.
Harjoituksissa paukuttelin hymyssäsuin rennosti pääosin 96-99 pisteen sarjoja hirvessä. Alla olevaan kuvan tauluun ammuin sadalta metriltä neljä laukausta lonkkatuelta ja kuusi juoksevaan hirveen ns. vapaalta kädeltä. No parempi, että edes harjoituksissa tulee tulosta.
Oikeasti sitä rupeaa puristamaan tukkia hiukan erilailla arvokilpailuissa. Kun on lukupanokset edessä ja tietää, että mahdollisuudet olisi vaikka mihin, niin jostain syystä alkaa tulla virheitä. Kävi niin kuin nuorten leijonille, ettei oikein saanut tuloskuntoa näkyviin. Nykyisin ei ole oikeastaan kilpailuja, missä hermojaan kovettaisi, joskin en oikein saa itseäni lähtemään kilpailuihin vaikka olisikin. Aikoinaan kävin joka viikko kilpailuissa ja minua pidettiin oikein hyvähermoisena. Haluaisin joskus kokea vielä tuon tunteen, missä itseluottamus on terästä tiedostaen, ettei muilla ole mahdollisuutta pärjätä minua vastaan tässä kilpailussa. No se on haave, joka on saattanut jo minulta karata. Katsotaan, vieläkö saisin itseni innostettua ensi kesänä menestysjahtiin. Enää ei oikein viitsi itseään kiusata. Minusta on tullut liian mukavuudenhaluinen, joten suurin menestymisen este katsookin minua peilistä.
Mukava muistella vanhoja aikoja, kun metsästysammuntalaji oli hyvin suosittu ja arvostettu. Kiteellä pidettiin SM-katsastuksia ja pitäjänmestaruuskilpailuja. Hiekkamontussa oli kymmeniä autoja ja tulostaso oli kova. Isä Veikko, Sorjonen Heimo ja Karvisen Aulis olivat jossain vaiheessa ylivoimaisia ja tasaisia keskenään. Isäni oli uusinnoissa tosi guru. Sitten tuli Musikan Tapani, Jokisen Ilkka ja taisinhan minä itsekin lopulta olla ns. kantona kaskessa. Toki kovin Pohjois-Karjalaisista luodikkolajissa on ollut Jyrki Varis ja hänellä näyttää ikä vaan parantavan menestystä ja tuloksia. Tuli sitten kovia SM-tason tekijöitä, kuten Sallisen Juha ja Suomalaisen Minna. Nämä huippuampujat löytyvät vieläkin tuloslistojen kärjestä. Peltisillä läpysköillä aikoinaan näytettiin osumat ja palkinnot olivat tasokkaita. SM-kilpailuihin päästäkseen piti oikeasti kilvoitella, nyt riittää kun vain joku lähtisi ja maksaisi itse osallistumismaksut. Silloin hyvänä aikana liitto maksoi osallistumismaksut ja jopa ruokarahaakin. Muistan lämmöllä senaikuisia Pohjois-Karjalan metsästäjäliiton pomoja kuten esim. F.J Heikkaa ja Reijo Hiltusta. Heillä oli karismaa. Olihan siihen aikaan se yhteisö tiiviimpi muutenkin, kun SM-kilpailuissa joukkue majoittui teltta-alueella. Kalakeittoa yhdessä syötiin ja tarinoita kerrottiin. Heimo Rautava kertoi nuotiolla, ettei tuo vanhuus nyt kaikinajoin niin hauskaa ole. Hän oli odottanut haulikon kanssa kiekkoa valmiusasennossa ammuttajan koputtaessa olkapäälle ja supattaen korvaan: "kiekko meni jo". Taisihan siellä välillä laulu ja nauru raikua, mutta mukavia muistoja niistä ajoista on jäänyt. Nyt ammutaan elektronisiin tauluihin hiukan tehottomilla aseilla ja kilpailijamäärät ovat pienemmät. Toki tulostaso suomenmestaruuskilpailuissa on mitalistien osalta yhtä kova, jos ei hiukan kovempikin kuin ennen.
Minäkin vein 5,7 eli 222 lintuluodikon asesepälle, että laittaa siihen äänenvaimentimen. Ajattelin, josko sillä koittaisi kilvoitella ensi kesänä hirviammunnoissakin, kun se sääntöjen mukaan on mahdollista. Siinä ei rekyyli enää ole kiusana, joskin aika vähäistä se on ollut hirvikiväärilläkään, kun käytettiin kevyitä luoteja ja äänenvaimenninta. Tulevana kesänä saisi hirvikilpailuissa käyttää jopa reunasytytyspanoksiin perustuvaa asetta. Luotiaseen kaliimperi on vapautettu Suomen metsästäjäliiton 100 metrin luotilajeissa kaikissa sarjoissa. Aseena saa käyttää metsästyslaissa metsästyskäyttöön hyväksyttyä ruutiasetta. Liipasimen tulee kestää reunasytytteisessä aseessa 500 g ja keskisytytteisessä vähintään 1000 g laukaisuvastus. Se yleensä kokeillaan siihen tarkoitukseen rakennetulla punnuksella ennen kilpailupaikalle menoa asetarkastuksessa. Siistiä, minusta se oli hyvä uudistus.
Viime kesänä ammuin harjoituksissa elämäni parhaat kierrokset hirvitauluun. Usemman kerran yli 190 pistettä. Ei sitten kestänyt päreet tai "kuntohuippu" ei sattunut SM-kilpailuihin. Olin 22 sijalla sekä hirvi, että luodikko M50 sarjassa 86 pisteellä. Ei nyt ihan häpeä, mutta huonoimmat sarjat koko kesän aikana ammuin SM-kilpailuissa.
Harjoituksissa paukuttelin hymyssäsuin rennosti pääosin 96-99 pisteen sarjoja hirvessä. Alla olevaan kuvan tauluun ammuin sadalta metriltä neljä laukausta lonkkatuelta ja kuusi juoksevaan hirveen ns. vapaalta kädeltä. No parempi, että edes harjoituksissa tulee tulosta.
Oikeasti sitä rupeaa puristamaan tukkia hiukan erilailla arvokilpailuissa. Kun on lukupanokset edessä ja tietää, että mahdollisuudet olisi vaikka mihin, niin jostain syystä alkaa tulla virheitä. Kävi niin kuin nuorten leijonille, ettei oikein saanut tuloskuntoa näkyviin. Nykyisin ei ole oikeastaan kilpailuja, missä hermojaan kovettaisi, joskin en oikein saa itseäni lähtemään kilpailuihin vaikka olisikin. Aikoinaan kävin joka viikko kilpailuissa ja minua pidettiin oikein hyvähermoisena. Haluaisin joskus kokea vielä tuon tunteen, missä itseluottamus on terästä tiedostaen, ettei muilla ole mahdollisuutta pärjätä minua vastaan tässä kilpailussa. No se on haave, joka on saattanut jo minulta karata. Katsotaan, vieläkö saisin itseni innostettua ensi kesänä menestysjahtiin. Enää ei oikein viitsi itseään kiusata. Minusta on tullut liian mukavuudenhaluinen, joten suurin menestymisen este katsookin minua peilistä.
Mukava muistella vanhoja aikoja, kun metsästysammuntalaji oli hyvin suosittu ja arvostettu. Kiteellä pidettiin SM-katsastuksia ja pitäjänmestaruuskilpailuja. Hiekkamontussa oli kymmeniä autoja ja tulostaso oli kova. Isä Veikko, Sorjonen Heimo ja Karvisen Aulis olivat jossain vaiheessa ylivoimaisia ja tasaisia keskenään. Isäni oli uusinnoissa tosi guru. Sitten tuli Musikan Tapani, Jokisen Ilkka ja taisinhan minä itsekin lopulta olla ns. kantona kaskessa. Toki kovin Pohjois-Karjalaisista luodikkolajissa on ollut Jyrki Varis ja hänellä näyttää ikä vaan parantavan menestystä ja tuloksia. Tuli sitten kovia SM-tason tekijöitä, kuten Sallisen Juha ja Suomalaisen Minna. Nämä huippuampujat löytyvät vieläkin tuloslistojen kärjestä. Peltisillä läpysköillä aikoinaan näytettiin osumat ja palkinnot olivat tasokkaita. SM-kilpailuihin päästäkseen piti oikeasti kilvoitella, nyt riittää kun vain joku lähtisi ja maksaisi itse osallistumismaksut. Silloin hyvänä aikana liitto maksoi osallistumismaksut ja jopa ruokarahaakin. Muistan lämmöllä senaikuisia Pohjois-Karjalan metsästäjäliiton pomoja kuten esim. F.J Heikkaa ja Reijo Hiltusta. Heillä oli karismaa. Olihan siihen aikaan se yhteisö tiiviimpi muutenkin, kun SM-kilpailuissa joukkue majoittui teltta-alueella. Kalakeittoa yhdessä syötiin ja tarinoita kerrottiin. Heimo Rautava kertoi nuotiolla, ettei tuo vanhuus nyt kaikinajoin niin hauskaa ole. Hän oli odottanut haulikon kanssa kiekkoa valmiusasennossa ammuttajan koputtaessa olkapäälle ja supattaen korvaan: "kiekko meni jo". Taisihan siellä välillä laulu ja nauru raikua, mutta mukavia muistoja niistä ajoista on jäänyt. Nyt ammutaan elektronisiin tauluihin hiukan tehottomilla aseilla ja kilpailijamäärät ovat pienemmät. Toki tulostaso suomenmestaruuskilpailuissa on mitalistien osalta yhtä kova, jos ei hiukan kovempikin kuin ennen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)