Venetsia Tuupovaarassa, mitä ihmettä?

Niinpä, nykyisin television ja internetin aikakaudella kaikki on yllättävän lähellä toisiaan.

Katsoin eilen lupsakkaa ruokaohjelmaa (40 kohdalla alkaa tämän ruuan valmistus), jossa Venetsiassa työtään tekevä kokki teki paistinpannulla ruokaa. Ajattelin, että tuota minä teen huomenna, sillä siinä on yksinkertainen ruoka yksinkertaiselle miehelle.

Tosin kyllä nämä meidän pihan olosuhteetkin lähentelee Venetsian olosuhteita, kun valtavat lumipenkat koittava sulautua maahan.

Siellä sitten kun koitan selviytyä jään päällä olevan järven poikki hepoille päiväheiniä ja vettä viemään, niin se on varmaan aika huvittava näky.

Kaarnaveneitä pitäisi alkaa vuoleksimaan ja puroissa uittelemaan, nyt olisi siihen oiva tilaisuus.


Lagotto Romagnolo Lore taitaa olla jo kalassa.












Minäpä laittauduin kyläkaupalle naudanmaksaa ostamaan, kaupat kun ovat nykyisin joka päivä auki täällä korvessakin.  Ensin hätäännyin, että niinkö kävi, että maksaa ei löydy, mutta elähän mittää, siellähän se Venetsian perinneruuan eliksiiri odotti lihahyllyllä ottajaansa. Eipä olisi sekään nautaeläin voinut arvata, mihin gurmeeruokaan hänen sisäelimensä vielä kulkeutuu.

Sitten vaan öljyä pannulle ja sipulit perään. Lisukkeeksi riisiä kiehumaan. Eihän tämä resepti mennyt aivan Venetsijamaisesti, kun aika vaikea on löytää näin pääsiäispyhien viimeisenä päivänä juomatonta valkoviiniä. No pikkusen sain herutettua yhdestä pullon pohjasta. Sitä kun olisi pitäny loiskauttaa sinne reilusti. No tässä lienee se Tuupovaaralaismuunnoksen yksi syy, miksi makumaailmat hivenen poikkesivat toisistaan. Tästä ruuasta tulikin fegato alla Tuupovaara.

Leikkasin maksan paloista kalvot pois (ne olis kuulemma pitänyt vielä huuhdella ja kuivata, se jäi tekemättä kaikessa kiireessä, ehkä ensi kerralla). Mausteeksi rouskuttelin joukkoon mustapippuria, suolaa ja lopuksi vielä ripaus sokeria hyvin teatraalisesti sormilla heittäen. Sokeri kuulemma korostaa sipulin makua. Juomaksi sopisi varmaan tumma olut, vaikka oletan venetsialaisten purskuttelevan kyseisen ruuan viinillä alas.

Kyllähän tämä Venetsialais- Tuupovaaralainen perinneruoka oli hyvää, vaikka Lore koirani lautasta nuollessaan katsoi minua hämillään, että tämmöstäkö sitä nykyisin tässä maalaistalossa tehdään.

Pittää sannoo, niin kuin eräs mies vaimostaan, että eihän tuo nyt niin kaunis, mutta tarkoituksenmukainen, tämä ehken tarkoituksenmakuinen.

Pitäisihän siinä varmaan olla jotkut heinänkorret ristissä tuossa keskellä, niin näyttäisi houkuttelevammalta.

Mistä onnellisuus syntyy?

Olen minä opettajana miettinyt usein, mistä onnellisuus kehittyy. Voi sanoa, että minä olen ollut elämääni tyytyväinen ja onnellinen. Ai, että onko aina kaikki asiat menneet niin kuin itse olisin halunnut? Siihen voin vastata rehellisesti, että EI OLE.

Turvattu toimeentulo on minulla aina ollut, töitä olen halunnut ja saanut tehdä, siinä samalla ihmissuhdeasioita pohdiskella. Toki rahaa ei ole kasalle kertynyt ja monta kertaa on pitänyt laskut laittaa oikeaan aikajärjestykseen, mutta minä jos kuka olen optimisti ja selviytymisen mestari tiukassa paikassa. Aikoinaan verovirkailija sanoi (90-luvulla) minulle, ettei oikein voisi enää joustaa. Sanoin, että josko katsoisit paljonko olen veroja maksanut vuositasolla, jotta kannattaako lypsävää lehmää tappaa. Virkailija sanoi, että on kyllä kunnioitettava määrä, ei tapeta. Ajat paranivat ja niinhän se on, että aina kun selviää tiukoista paikoista, niin se oikeasti vahvistaa ja luo uskoa, sekä luottamusta selviytyä myös jatkossa.

Monta yötä olen valvonut elämäni varrella ja elämä on tuntunut välillä kaatuvan päälle, mutta aamulla olen käärinyt hihat ja asiat hoitanut hymyssä suin. Noo, välillä työtä on tehty hiukan tiukkailmeisemminkin. Usein päivän askareissa olen huomannut, että ei ne päälle kaatuvat asiat niin elämää vakavampia asioita olleetkaan, kun vain on uskaltanut olla suorapuheinen ja rehellinen. Tosin muistan keskusammattikoulun keskusvaraston katossa riippuvan kyltin, missä luki "ajattele mitä sanot, ettet sano mitä ajattelet". Mitä lie tuo elämänviisaus tarkoittanutkaan?

Olen toki joskus nuorena miehenä seissut järven rannalla ja katsellut anovasti taivaalle. Seuraava päivä on taas saanut ilmaa siipieni alle ja ei muuta kuin tuulta päin. Nämä väsyneemmät hetket sattuivat silloin, kun lapset olivat pieniä ja töitä oli tehtävä paljon. Tuli 90-luvun lama ja sen mukana kaikenlaista. Usein kaiken kiireiden ja taloudellisten haasteiden mukana tulee muitakin ihmisuhdepaineita. Olen kyllä ollut huikea selviytyjä ja aina tiukan paikan tullen olen ollut parhaimmillani, vaikka eihän se mukavalta niinä hetkinä tuntunut.

Nyt eletään monilla työpaikoilla haasteellisia aikoja, kun YT- vainoaa ja ilmapiiri tahtoo kiristyä. Arkena tehtävä työ on tosi tärkeää ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Silloin, kun hoksataan, että työ on tiimityötä ja itse osataan heittäytä siihen hauraan avoimesti mukaan, niin olemme jo lähellä onnistumista. Silloin, kun uskallamme kysyä ja auttaa toisiamme, niin työstä tulee mukavaa. Omalta kohdaltani en muista, että olisi suututtanut lähteä töihin. Voin toki sanoa, että kuumiakin paikkoja 30 vuotta kestäneen opettajan työni aikana on ollut ja välillä tuntunut siltä, että aivot sulaa, mutta niin kuin sanoin rohkeasti täytyy hypätä asiaa hoitamaan. Aina en ole onnistunut, mutta kun lähimmäiset huomaavat, että olet aito ja yrität positiivisesti tehdä sen minkä osaat, niin he tukevat sinua. Jos käperryt kakkitietävänä omaan kuoreesi, niin silloin tukiverkko hajoaa.

Olen sanonut opiskelijoille, että nöyryyttä pitää työssä olla ja aina voi sanoa työkaverille, että voitko näyttää miten tämä tehdään. Monesti se laukaisee lukot ja vanhempi ammattilainen on otettu ja näyttää ylpeänä omaa osaamistaan. Usein ammattilaisetkin ovat aika arkoja esittelemään omia kikkojaan, kun eivät ole aivan varmoja onko ne nyt sellaisia, mitä ilkeäisi esitellä.

Tällä hetkellä työyhteisöni on aivan mahtava. Saamme esittää kehitysehdotuksia toisillemme ja tunnustaa ne asiat, missä kukin apua ja tukea tarvitsee. Työpäivän aikana kollega käy neuvomassa minun opiskelijaa niissä asioissa, mitkä hän osaa parhaiten ja minä taas hänen opiskelijoita niissä asioissa, mitkä ovat minulle parasta osaamisaluettani.

Asiasta toiseen, kävin tänään isäni luona ja hän oli autotallissa katiskaa tekemässä. Siinä hän tuumaili: "katiskaa tässä rakentelen, kun ei ole oikein muutakaan tekemistä".

Katiskan teko tuskin on onnellisuuden tae, mutta kyllä se keventää ainakin yksinäisyyden tunnetta ja aika ei käy niin pitkäksi. Ja tuleehan siitä onnistumisen iloa.
 Parempia katiskoita saa kyllä hakea. Kysyin, että eikös ne ennen olleet isompia, niin Veikko tuumaili, että kyllä ne kalat taitaa sopia tuonne, sillä ne voi olla useammassa kerroksessa ja jos tuo on täynnä, niin kyllä sillä jo syömään pääsee.
 Päivä menee kuulemma yhden katiskan teossa, minulla menis varmaan viikko ja en tiedä olisko se silti tuon näköinen.
Saan kuulemma niitä isomman ahtereen mallisia, jos niitä haikailen.


Mietiskelin, että varmaan aika käy pitkäksi yksikseen arkea viettäessä. Vanha kansa ei ollut väärässä sanoessaan: "Odottavan aika on pitkä". Vein Veikolle lammaskaalikeittoa ja pizzaa. Isäni (89v) kylläkin tuumasi, että ei hänelle tarvitse ruokaa tuoda, vaikka kiittikin kohteliaasti. Hän sanoi, että ruuan teko on hänen ongelmista vähäpätöisempiä. Hän olikin paistanut karjalanpiirakat ja kakun viimeisimpänä taidonnäytteenä sanomisilleen. Toki tiesin, mutta onhan se mukava maistaa muidenkin tekemää ruokaa. Samalla keskusteltiin siitä, että hän on menossa lääkärintarkastukseen ajokortin uusimisen takia. Sanoin, että jos et saa ajokorttia uusittua, niin ostetaan mopoauto. Isäni ei ollut yhtä ilahtunut ajatuksesta...vai mopoauto, jos häneltä evätään kortti, niin hän ostaa mönkijän. Isäni sanoi käyttäneensä autoa katsastuksessa ja sai hylätty leiman. Se kun taitaa olla hiukan virkamieskohtaista ja auton ikään liittyvä asia, tuo katsastusasemalla menestyminen. Isäni muisteli kun hän vei uutta autoa 70-luvulla katsastukseen. Katsastusmies oli pieksänyt uuden auton pohjaa ja isäni siitä muistuttamaan sanoen: "ettekö te huomaa, että tämä on uusi auto, ei kai se voi pohjasta laho olla?". Katsastusmies: "kyllä se on sillä lailla hyvä herra, että jos se ei tätä kestä, niin rouva putoo ja nailonit repee".

Ihmisen elämässä on monta vaihetta, kun vain löytäisi kaikista sen hetken onnellisuuden. Huomaisi vanhana, että nyt saan olla rauhassa ja tehdä ihan niin kuin itse haluan. Nuorena osaisi nauttia siitä, että elämä on vielä auki ja kaikkea mukavan ennalta-arvaamatonta on luvassa. Ruuhka-aikoina osaisi pysähtyä ja nauttia päivistä, jolloin saa keskittyä töihin. Huomaisi, miten tärkeä ihminen onkaan lapsilleen. Osaisi nauttia jokaisesta hetkestä, kun on terve ja oppii vielä uusia asioita. Havainnoisi luonnon moninaisuuden ja oppisi kuuntelemaan lähimmäisiään avoimesti ilman oman elämän mukanaan tuomia ennakkoasenteita. Silloin, kun pystyy kuuntelemaan täysin omien ajatusten vastaista tarinaa ja perusteluja kiihtymättä, pohtien hymy kasvoillaan, että jos tuo kaveri oikeasti on tuota mieltä, niin kuuntelenmpa tarkasti ja mietin miksi hän voi noin ajatella. Ei hän varmaan noin sanoisi, jos ei olisi oikeasti sitä mieltä. Miettien samalla silmiin katsoen, miksi hän on tuota mieltä, olisiko minun omissa asenteissa korjaamista, vai pysyttelenkö vielä entisissä. Kun oppisi kaiken kiireen ja tylsistymisen keskellä vielä hengittämään syvään ollen aivan yksin hiljaisuudessa, kuunnellen sisintään. Joku omahyväinen (minä) voisi sanoa, että olla ns. omissa viisaissa ajatuksissaan.

Onnellisuus? Saavutetaanko se vasta sitten, kun uskaltaa keskittyä siihen mitä jo on, jättäen vähemmälle sen pohdinnan, mitä kaikkea maailmassa olisi mahdollista saavuttaa. Harmittelu siitä, mitä kaikkea on jäänyt kokematta on turhaa, sillä kaikkea ei voi kuitenkaan saavuttaa. Arjen pienet hetket ja tavallinen arki on sitä miksi meidän kuuluu olla olemassa.

Ei ole helppoa olla ihminen itselle ja lähimmäisille.

Pääsiäislammasta

Lammas ei ole minulle tuttu ruuanlaittoon liittyen, muuten lampaat ovat tulleet vähän liiankin tutuiksi.

Ei sinänsä, etteikö niitä olisi mukava silitellä ja halata. Lampaat eivät ole koulutettavissa, kävelevät ihan sinne minne huvittaa. Voisi humoristisesti jopa sanoa, että hyvin suomalaisnaisen esikuva ;) Tykkäävät silityksestä, mutta tekevät ihan niin kuin itse huvittaa ja kävelevät sinne minne vaistot vievät.

En pitänyt siitä, kun osa lampaista ei pysynyt aidassa. Yleensä syksyn tullen ne kävelivät ja ryntäilivät pitkin ja poikin pihaa ja söivät ajankulukseen marjapensaat. Toki ne ovat hyviä maisemanhoitajia, kun edestä niittävät ja perästä lannoittavat. Papanoita joka paikassa. No nyt ei ole lampaita, kuin kattilassa. Tein nimittäin pääsiäisen juhlistamiseksi lammaskaalikeittoa.

Meidän lampaat siirrettiin tyttären poikaystävän vanhempien laitumille. Siellä on kuulemma tossunaamakin (kuvassa iso valkoinen lammas) vielä elossa.

Se vasta jurikka oli, ei väistänyt, hän olikin meidän lammaskatraan pomo. Tossunaama oli minun suosikki, sitä sai halailla ja vanuttaa, silti se seisoi järkähtämättä paikoillaan, kuin Justiina ikään. Akkalassa heillä on hyvä hoito ja siellä arvostetaan myös elämäntyönsä tehneitä eläimiä, he kun saavat nauttia arvokkaasta vanhuudesta omaan tahtiin elellen.

Tuosta tulikin mieleeni, kun eräs tuttava vanhempi mies sanoi: "katsokaa sitten kun minä olen niin vanha, etten voi itse enää päätöksiin vaikuttaa, että ette anna hoitajien neulottaa minulla patalappuja, minä kun haluan kunniallisen vanhuuden".

Palatakseni siihen kaalikeittoon, niin hankin Tohmajärven Akkalassa sijaisevasta Männistön tilamyymälästä lammasta. Sain karitsan lihaa ja voi hyvänen aika miten mureeta se onkin, sulaa aivan suuhun.

Moni pelkää lampaan lihaa, kuvitellen siinä olevan villan makua, mutta en minä ole mitään sellaista huomannut. Toki lihassa pitää olla sen eläimen maku, mitä se on. Voi sanoa, että lähilihasta on nyt kysymys, en tiedä vaikka lie joku noista kuvassa olevista villaystävistä nyt minun kattilassa. Hyvän elämän ovat eläneet, siitä olen varma.

Tuosta tulikin mieleeni tapahtuma joka sattui minulle silloin, kun lapset olivat pieniä. Eräs mies soitti ja kysyi minun keittämää punamultamaalia. Eihän tässä sinänsä mitään erikoista, mutta maksuvälineeksi hän tarjosi lampaita. Todellisuudessa kahta pässiä, joka selvisi minulle myöhemmin. Usemman kerran soitettuaan sanoin, että hyvä on vaihdetaan. Ei aikaakaan, kun minun pihalla seisoi kaksi pikkuista pässiä ja maalarimestari rakentamassa kuormalavoista karsinaa. Aikansa lammaspojat kasvoivat ja alkoivat pökkiä minua, arvelin että kyllä ne oppii, kun vähän koulutan ketä pökitään. No ne kasvoivat ja auta armias, jos käänsit ahtereesi heille. Lopulta heilutin valkoista lippua ja soitin kaverille, että voitko käydä minulta pari pässiä pääsiäispöytääsi. Sanoin lapsille, että ne muuttivat toiseen kotiin. Menimme sitten mummilaan, jossa istahdimme pääsiäispäivälliselle. Mummi "kiekaisi" täysin ennalta arvaamatta, että tässä on sitten se teidän pökö ja päkä. Jostain syystä tyttäreni lautaselta ei tuntunut lammaspaisti hupenevan.

En ole mikään asiantuntija lammaskaalikeiton teon suhteen, mutta näin sen tein ja hyvää tuli.

Irroittelin lampaanlihat luista ja poistin näkyvät rasvat, sekä kalvot. Laitoin pilkkomani lihat kiehumaan ja poistin keittoveden pinnalta vaahdot sitä mukaa kun sitä muodostui. Laitoin suolaa riittävästi ja pilkoin pari sipulia joukkoon. Heijasin vielä kaksi laakerinlehteä ja kymmenen pippuria sinne uiskentelemaan (ei kai tuo haittaa jos luiskahtaa yksitoista mustapippuria ;) Sitten keittelin pari tuntia.

Kävin siinä välissä ostamassa kaalia ja rosmariinia lähikaupasta. Tuosta tulikin mieleeni juttu, missä eräs mies oli huudahtanut tarjoilijalle: "tuo kalja jossain välissä". Hetken mietittyään tarkensi pyyntöään: "tuokkii vuan pullossa".

Kaalin leikkuulaudalle saatuani otin siitä kovan kannon pois. Pilkoin kaalin suikaleiksi. Ei kannata jättää hyvin pitkäksi noita kaalisiivuja, vaan pilkkoa ne melko lyhkäseksi, sillä se helpottaa elämää kauhoessa keittoa suuhun. Kun olin vauhtiin päässyt, niin siivutin myös porkkanat ja murskasin muutaman valkosipulin kynnen, ei muuta kuin kaikki kiehumaan rauhallisesti muhkuilevaan liemeen.

Olin siis ostanut rosmariinia, ihan tuntematon kasvi minulle, mutta laitoin sen keittoon vähäksi aikaa ja nostin pois. Toki arvelen, että se olisi saanut jäädä sinne, mutta päätin toimia näin. Pieni pikantti maku ja tuoksu siitä jäi, se oli tarkoitukseni. Noukin kyllä kokonaiset pippuritkin pois. En nimittäin pitäisi, jos minun autenttinen ruokailutapahtuma häiriintyisi siitä, että rouskuttelisin pippureita ja loppuajan keskittyisin noukkimaan näitä Intian rannikolta löydettyjä mustia palleroita lautasen reunalleni.

Laitoin keittoon pari lihaliemikuutiota, vaikka ei ne varmaan oikeaan perinnekeittoon kuulu. Kuorin vielä muutaman kiinteän perunan ja pilkoin ne pieniksi ja molskautin ne keittoon koko prosessin loppusuoralla. Kun perunat olivat kiehuneet 15 minuuttia, niin ripottelin pinnalle persiljaa.

Sitten jos vielä malttaa antaa keiton levähtää hetken ja kyytipojaksi voitelee maatilan emännän paistamaa voimakkaan luonteikasta ruisleipää, niin voin taata, jotta on hyvvee.

SYÖMÄÄN!







 

Olemme etuoikeutettuja vai olemmeko?

Kun menin illalla puoli kahdeksan aikaan hakemaan jäniksen kerruukonettani (beagle) huvilaltaan, niin tuli sellainen etuoikeutettu olo. Ymmärtänette alla olevaa kuvaa katsoessa mitä tarkoitan, tai ette ymmärrä.

Kaunis on Vaara-Karjalan kuutamo.











Olen vienyt Roopen aina juoksulankaan illaksi, että on vähän vaihtelua. Isäni on tehnyt hienon koirankopin, minkä katolta on mukava kuutamoa seurailla. Hänen oikea koti on aitassa, jonka huoneeseen on tehty pieni lämmitettävä koppi.

Mietin tuota kuvaa ottaessani, että olen minä etuoikeutetussa asemassa, kun saan asua täällä korvessa ja katsella kauniita maisemia. Moni toki on aivan toista mieltä. No, voi tuon tietysti kyseenalaistaakin.

Useampi kaupunkilainen noituu ja haikailee etelään, kun lapioi tien auraajan tekemää lumikinosta töistä tultuaan. Minä taasen pakkasessa raavin aamuisin autoni ikkunoita ja kannan vettä hevosille, luistinrataa muistuttavan pihan poikki.

Kaikesta huolimatta en vaihtaisi tätä elämänmuotoa mihinkään, vaikka aika ristiriitaistahan tämä omalla tavallaan on. On rakentunut sellainen viha-rakkaussuhde tähän talveen. Päivän päätteeksi täytyy pitää leivinuunissa jatkuvaa tulta, kuin Kenedyn haudalla,  rahdaten halkoja liiteristä. Keväät tietysti pitää kaataa puita ja kesät halkoa niitä pinoten vielä useampaan paikkaan. Jos tuolle puulämmitykselle laskisi oikean hinnan kaikkine talkoo juomineen ja siihen käytettyine aikoineen, niin saattaisi olle, että aurinkopanelit ja tuulivoimalakin tulisi halvemmaksi. Puiden kanssa äheltäminen on sitä kauniisti kuvattua arkiliikuntaa. Keväällä tie upottaa siihen malliin, että on niin ja näin, pääseekö läpi. Jännityksen puutteesta ei ainakaan voi elämäänsä syyttää.

Olen toki tainnut joskus sanoa ihan vahvalla äänenpainolla, että jos pärjään rahallisesti eläkkeelle päästyäni, niin en asu Suomessa yhtään talvea. Etelän mailla käyskentelen. Tällaisen päätöksen on tehnyt moni tuttavani. Täytyy miettiä ja sillä päätöksellä ei liene kiire, jos hallituksen ajatuksen suuntaa voi ennakoida. Voi olla, että rollaattori on koulun ulko-oven vieressä ja siitä lähden sitten työpäivään potkimaan valkoinen letti hulmuten. Täytynee järjestäjäsysteemi herätellä uudelleen henkiin, että on joku, joka vahtii opettajaa ja avustelee arjen toiminnoissa. Järjestäjä voi välillä lehtoria muistutella, että mitä sitä nyt oltiinkaan tekemässä.

Työtönnä (työttömänä) uuteen päivään

Eletään aikoja, jolloin perinteinen ammatillinen koulutus ajetaan alas. Työttömiä on syrjäseudulla enemmän, kuin aikoihin, mutta poliittiset päättäjät ovat sitä mieltä, että helpoin tapa on jättää osa ihmisistä työelämän ulkopuolelle ns. oman onnensa nojaan.

Joensuussa asuva eläkepäiviä viettävä trubaduuri, lauluntekijä Jaakko Teppo on mukavasti kuvannut työttömien asioita vuosien varrella.

Aikoinaan sentään yhteiskunta pyrki järjestämään työttömille aktiviteetteja. Minäkin olin jo 23 vuotiaana nuorena opettajana kurssikeskuksessa. Olihan se aikamoinen opettajakorkeakoulu, kun opetin jopa 55 vuotiasta opiskelijaa ruiskumaalariksi. Siitä tulikin mieleen hauska juttu. Tämä vanhempi mies (minä olen jo itse nyt saman ikäinen) keskeytti minun opetuksen jatkuvasti kysellen ivallisesti mitä milloinkin. No vastailin aikani ja sitten tuumasin "tehän olette kuin havukka-ahon ajattelija". Opiskelija kysyi, että miten niin? Minä: "no kun havukka-ahon ajattelijakin pohti, että missä se tuli kykkelehtää, ennen kuin se tikusta ruapastaan". No vähän aikaa sain jakaa suurta viisauttani kenenkään keskeyttämättä. Aika on toinen ja opettajan työ muuttunut fiksummaksi ja on aikaa välillä pohtia opiskelijalähtöisesti, että missä ne kenenkin tulet kykkelehtää.

Nyt jos koskaan läpivalaistaan opettajan toiminta. On opiskelijoille pidettävä tulo-, olo- ja päättökysely ja sitten vielä katsotaan onko ne opiskelijat työllistyneet. Pitäähän sitä vielä kysyä firmoiltakin, että onko se koulutus nyt ollut vaikuttavaa. Paljonko opiskelija ovat olleet firmoissa opiskelemassa ja onko kaikki näytöt varmasti siellä suoritettu. Se kun on nyt ainut hyväksyttävä tapa valtion johdon mielestä hoitaa laadukasta opetusta. Kysellään välillä, että mitä työkaverit, opiskelijat ja esimiehet ovat opetuksen tasosta. Ministeriöt ja opetushallitus vielä kiskoo sähköisestä tietojärjestelmästä jos jonkinlaista tietoa, miten homma on hoidettu. Ei luulisi veroeuron olevan meidän työssä hukassa.

Minä ja kurssikeskus oli aikaansa edellä jo 80-luvulla, kun kysyimme aina kurssin päätteeksi miten homma meni ja mitä kehitysehdotuksia opiskelija esittäisi. Yksi sanallinen palaute jäi mieleeni. Lapussa luki: "isommat lusikat". Olen 30 opettajavuotta miettinyt, että tarkoittiko opiskelija ruokahuoltoa, vai opettajan intoa kaataa tietoa ja korostaa omaa viisauttaan.

Työttömyyskurssit olisi pitänyt säilyttää. Sama koskee TeeKoo tuotteen tyyppisiä tuettuja työpaikkoja. Kaikkien pitäisi saada kokea työn kautta onnistumisen kokemuksia ja sen että on siten kunnioitettu yhteiskunnan jäsen. Muuten ihmiset erakoituvat ja eriarvoistuminen kärjistyy, minkä Jaakko Teppo on myös hyvin kuvannut Ryynäsen kautta.

Minäkin aikoinaan olin kuukauden työttömänä. Menin työvoimatoimistoon ja varasin henkilökohtaisen ajan työvoimaviranomaiselle.  Kun kävelin huoneeseen, niin virkailija kysyi mitä työtä minä olen viimeksi tehnyt. Sanoin, että olin opettajana. Nainen kiekaisi: "no jo on akateemista väkeä alkanut lappaa tähänkin huoneeseen". Olin nimittäin rakennustyöntekijöiden huoneessa. Minä koitin sanoa, että maalari minä olen ja aattelin, että josko kuukauden valmistelisin opettajaopistoon menoa. Virkailija katsoi minua silmiin ja tuumasi: "ok, minä piilotan tämän sinun kortin tänne pinoon, ole rauhassa". Se onkin ollut minun ainut työttömyysjakso. Kävin opettajaopiston ja kolmekymmentä vuotta olen nuoria yhtämittaisesti ohjaillut. Tulevaisuudesta ei voi kukaan olla varma.

Tuntuu tosi pahalta, kun meidän poliittiset päättäjät ovat sopineet, että työelämässä pärjää vain huippuyksilöt.
Verorahoilla hankitaan koneita aina jos mahdollista. Ihmisten työ on tehty liian kalliiksi, joten jos ne vain saadaan koneella tehtyä, niin ihminen jätetään sohvalle. Ei tarvitse työnantajan "saikkua" maksaa ja miettiä tuleeko työntekijä tänä maanantaina tekemään niitä töitä, joita hän on firmansa tehtäväksi järjestänyt. Pitäisi vaan saada jokainen kone maksamaan saman verran veroja valtiolle, mitä työntekijä toisi yhteiskunnan pyörittämiseen. Niitä päätöksiä ei vaan politiikot oikein pysty tekemään, kun heidän rahoittajat on sillä puolella. Sitä on laulettava niitä lauluja, joista sponsorit tykkää.

On siis päätetty, että n. 30 prosenttia ihmisistä jätetään yhteiskunnan ulkopuolelle ns. sossun luukulle. Sossun rahoja on kyllä reippaasti käytetty, mutta jotenkin ihmisten oikeudenmukaisuusajattelu vaatisi sitä, että jokainen tekisi töitä ruokansa ja elämänsä rahoittamisen eteen. Ei tunnu fiksulta, kun köyhyysrajalla toimivat pienyrittäjät maksavat pakollisia eläkemaksuja ja silti ikänsä työttömänä oleva saa saman eläketason olematta työelämässä. Suuri uusi sossun asiakasryhmä on nuoret. Monet työssä alipalkattuna toimivat henkilöt kokevat epäoikeudenmukaisia tuntemuksia siitä, kun nuoret asuvat omillaan ja yhteiskunta maksaa heidän asunnon vuokran ja he vielä kiikuttavat laskut sossuun. Sitten on kuitenkin vara tupakoida ja ryypätä.

Eihän tuo varmaan ole oikea totuus, mutta siltä se kansalaisista näyttää. Jos pystyy humalapäissään rikkomaan silmälasinsa aina uudelleen ja sossu maksaa, niin vähän oudolta tuntuu. Joku kertoi lukeneensa muutama vuosi sitten sanomalehti Karjalaisen jutun, missä toimittaja oli haastatellut lava-auton lavalla siideriä juovia nuoria. Jutun mukaan nuori mies oli sanonut, että yhteiskunta on ihan perseestä. Sossu on ainut joka toimii, sieltä saa aina rahaa, kun tarvii. Aika pahasti särähti korvaan.

En ole politiikko ja en varmaan osaisi muuttaa maailmaa sen paremmaksi, mutta olen silti sitä mieltä, että yhteiskunnan tehtävä on huolehtia heikommista. Niistä, joilla ei terveytensä takia ole omalla työllään mahdollista elättää itseään. Heidät on hoidettava parhaalla mahdollisella tavalla. Ensin on tukittava muut rahareijät ja hoidetaan ne jotka eivät itse oikeasti siihen kykene, siitä kansa on varmasti yhtä mieltä. Ei hyvänen aika vammaisten hyvinvoinnista voi säästää, aivan pöyristyttävä ajatus.

Aikoinaan vanhemmat koittivat kasvattaa lapsiaan helpomman elämän pariin. Eräs isä oli pojalleen sanonut, että kun katselet niitä naisia elämän kumppaniksi, niin katsele sellannen vähän varakkaampi. Se kun on niin, että v...se köyhempikkii, mutta jos varakas v...lee, niin onhan sillä vähän mistä v...kki.

Maaseudun torpat kylmenee talo talolta ja ei ole Almoja ja Hilimoja enää siellä tarpomassa ja mansikkien potkuja väistelemässä, kiitokset tehokkuutta ja suuruutta ihannoivalle politiikalle.

Toisaalta mitä vikaa on olla yksin omissa viisaissa ajatuksissaan. Toki moni 50-60 vuotias mies ottaa vanhoilla päivillään vielä nuoren naisen ja siihen tehdään kaupantekijäisiksi iltatähti, mutta kun muistaa mitä se lapsiperheen arki on, niin ei se ole vanhojen ihmisten juttu.

Maasta se pienikin ponnistaa

Arvostan maaseudun väestön yhtenäisyyttä. Helsingin herrat sai maistaa omista hölmöyksistään, kun traktorit täyttivät pääkaupungin keskustan. Maanviljelijöiden elinkeino on ajettu tukiluukulle sanan täydessä merkityksessä.

Ensin halpuutettiin tuotteen hinta niin alas, ettei se juurikaan kata tuotantokustannuksia. Eu:ssa tehdään päätökset ja siihen on tultu, että on riski tehdä liian pientä. Ei auta kuin laittaa 250 lehmää lypsämään roboteilla ja hoitajat palkattava Ukrainasta. Ei siinä kerkiä lypsyjakkaraa jokaisen alle sovittelemaan ja mukavia mansikille rupattelemaan.

Nyt sitten kompuroi tukimaksatukset, siis se palkka jota maanviljelijälle olisi luvassa. En oikeasti ole seurannut johtuiko moka polittisten puolueiden perinteestä, jossa palkitaan aina joku oikean värisen puoluekirjan omaava jollain viraston johtajuudella, vai Eu:n poukkoilevasta politiikasta.

Hyvin määrätietoisesti on jatkettu Lipposen politiikkaa, missä kaikki ihmiset pyritään pakkaamaan kaupunkien kerrostalokennostoihin. Sinne ne on helpompi syötellä. Maaseutu jätetään sitten susien ja karhujen reservaatiksi, jossa saastuneiden maiden kaupunkiasukkaat voivat käydä nuuhkaisemassa Suomen hoitamattomissa metsissä puhdasta ilmaa ja kuuntelemassa suden ulvontaa.

Jotain rotia kaipaisi kyllä maaseudulla työtä tekevien elinmahdollisuuksien vaalimiseen.

Olisi rehellisempää kertoa, että Suomessa ei sitten elintarvikkeita tehdä, jos niin on päätetty. On todella surullista, että maatalous ajettiin niin nopeasti alas ja siten syrjäseudut ovat autioituneet. Silmiini ja korviini sattui pari musiikkivideota, missä pursuaa kaikesta huolimatta nuorten usko ja toivo maalla pärjäämiseen.

Tässä ensimmäinen ja tässä toinen. On nämä kyllä hienosti tehty.

Kuka yrittää mitäkin

Volvo- Markkanen on kuollut. Rauha hänen muistolleen. Hän oli aikansa legenda. Olen aivan varma, että jos hänen vahvuudet olisi hoksattu ajoissa ja joku olisi saanut häntä suunnattua oikeaan suuntaan, niin tulos olisi voinut olla yhteiskunnan kannalta hyvinkin tuottoisa.

Kuinka monta väärin ymmärrettyä neroa meidän erilaisuutta suvaitsematon yhteiskunta, koululaitos mukaan lukien onkaan tuhonnut?

Nokia oli kuullemma menestyksen kukkuloillaan hoksannut, että massasta poikkeavat ja joskus hivenen rasittavatkin ihmiset ovat firman voimavara. Toki tarvittiin hiljaisia ja nöyriä ihmisiä tekemään kännyköitä liukuhihnatyönä, mutta tärkeää oli kuunnella herkällä korvalla neroja, joilla taasen ei olisi tehnyt mitään hihnalla.

Eräs luennoitsija kertoi, että Nokialle oli palkattu ihmisiä siten, että heitä oli kävelytetty tehtaalla ja kysytty, että mitä sinä haluaisit täällä tehdä, mihin sinun osaaminen sopisi parhaiten. Minusta idea on huikea, noinhan se pitäisi olla. Ensin etsitään parhaat tyypit ja kysytään missä sinä olisit tuottavin ja mikä sinua oikeasti kiinnostaisi.

Monesti palkataan ihmisiä hyvin kapea-alaisiin valmiiksi määrättyihin tehtäviin. Jos työntekijälle ei anneta vapautta päättää asioista, niin ei tule olemaan menestyksen avaimia ainakaan asiakaslähtöisessä ammatissa.

Esimiehillä tulee olla laajakatseisuutta ja kritiikinsietokykyä. Vaarana on, että valta turmelee ja aletaan ottaa nokkiinsa alaisten sanomisista. Toki linjansa on pidettävä, mutta menestykseen vaaditaan kauaskatseisuutta.

Alaistaidot ja siihen kannustaminen olisi menestyksen avain. Silloin, kun työntekijät saavat ja uskaltavat esittää rakentavasti kehitysehdotuksia ja niistä vielä palkitaan, niin käytävä- ja kahvikeskusteluista tulee aivoja kutittavaa hupia. Kun työntekijöiden kesken käydään jatkuvaa keskustelua siitä, miten asiat voitaisiin tehdä paremmin ja tehokkaammin, niin se tuottaa uudenlaisia luovia ratkaisuja.

Pelkona tietysti on että työssä alkaa viihtymään. Työntekijä oli kysellyt erään firman tyhy-käytänteistä, niin johtaja oli tokaissut: "ei tänne viihtymään ole tultu".

Jos kaikki viisaus on yrityksen johdolla, niin sitten tehdään mitä käsketään ja hanskat tippuu, kun työt on tehty, odotellen uusia käskyjä. En uskoisi, että tuo jälkimmäinen systeemi voi olla erityisen tuottavaa.