Projekteja ja niitä näitä

Eipä ole aiemmin käynyt ja taas kävi. Hävitin aivopieruni, alias pakinani. Arvaatte kuinka paljon harmittaa, kun kirjoittelee omia viisaita ajatuksia tunnin ja sitten hävittää epähuomiossa koko jutun. Olin liittämässä kuvaa ja sinne hävisi koko tarina. No ei siinä varmasti hyvä hävinnyt en minä sillä, mutta kyllä pääkopassa keitti. Ensin arvelin että olkoon, en kirjoita enää mitään. Sitten päätin, että kirjoitan elämäni parhaan jutun... no en varmaan kirjoita, mutta kirjoittelen mitä mieleen juolahtaa. Talo on tyhjä ja ei ole mitään tähellistä tekemistä, kuin kirjoitella näitä höpö, höpö juttuja. Kerkisin tuossa pahimman v... sen aikana leikata jo possun niskaa ja paukutella sitä perinteisellä kädet mustuttavalla metallisella lihanuijalla ja marinoida kaslerit grillauskuntoon. Ne tulee olemaan hyviä, kun yksin syö.

Niin, kirjoitin jutun kauppaketjujen hinnoittelusta ja kilpailuasetelmista. Tarinoin joensuulaisten mielipiteistä isosta mahtavasta PKO:sta, sen ylivallasta ja toisaalta Pohjois-Karjalaisia työllistävästä vaikutuksesta. Pohdiskelin myös kauppaketjujen korttien tasavertaisuudesta ja käytännöllisyydestä. Olkoon, en niihin palaa kuin ihmetellen, miten Lidl pystyy myymään laadukasta appelsiinituoremehua 35 centillä litran, kun taas K-kauppa myy sitä meidän kylällä 99 centillä/litra.

Pohditaan vaikka eri projekteja. Itä-Suomen tunnetuin projekti lie ollut se Pohjois-Karjalan projekti. Siinähän isolla äänellä leimattiin voi ja rasvaiset ruuat pahimmaksi syyksi ihmisten ennenaikaisille kuolemille. Margariinia olisi pitänyt syödä ja sitä maitotankin huuhdevettä hörpätä päälle. Tuo oli isäni luonnehdinta siitä hailakkaasta vaalensinisessä purkissa olevasta rasvattomasta maidosta.

Nyt olen kummissani kuunnellut ajankohtaisohjelmia, missä kerrotaankin, ettei voilla ollut mitään tekemistä sydänsairauksien kehittymisessä. Mihin sitä nyt uskoo? Uskoa saa mihin haluaa, en minä sillä. Syödäkin saa mistä tykkää, onneksi sitä ei ole vielä griminalisoitu. Ei se varmaan kaukana ollut Pohjois-Karjalan projektin aikaan. Näillä projekteilla tahtoo olla sellainen taipumus, että tulos on määritelty jo ennen kuin ensimmäiset projektimunkit on pitkän pöydän ääressä rahoittajien kanssa syöty. Jostain syystä projektien loppuraportti myötäilee hyvinkin paljon niitä olettamuksia, minkä takia projekti alunperin perustettiin todistamaan jokin asia sellaiseksi kuin ajateltiin. En silti toki kyseenalaista näitä tutkijoiden ja projektipäälliköiden aikaansaamia tuloksia.

Kävipä YLE:n kuvaaja ohjaajan kanssa mm. isääni ja minua kuvaamassa, sekä jututtamassa asian tiimoilta. En minä muista tuosta projektista paljoakaan. Toki paljon hyväähän se sai aikaan, kun ihmiset alkoivat pohtia omia elintottumuksiaan. Silloinhan oli tapana tarjota vierastupakat ja röyhytellä niitä kahvin jälkeen olohuoneessa kaikkien lasten pyöriessä ympärillä. Tirri- tai karjalanpaistia tehtiin ja suolaa piti olla, että suupieliä kirvelsi. Ainut salaatti oli puolukka ja punaista maitoa hörpättiin päälle. Ruisleivän kylkeen sipaistiin voita ja eihän sen parempaa makuelämystä ollutkaan. Nyt tutkijat sanovat, että jouluruuatkin ovat vain pula-ajan pöperöitä. No niinhän ne varmaan ovatkin, mutta mitä muuta sitä suomessa on tavallinen palkansaaja koskaan suuhunsa laittanut, tai aikaa elänyt. Harvoinpa minäkään lapsena hummereita ja suhia olen pirtinpöydän ääressä mausteliemiin tikuilla uitellut.

On vaan alkanut pikkuhiljaa hiipiä ajatus, että liekkö geeneissä koko ihmisen iän salaisuus. Pitäisikö sittenkin se letkautus paikkanasa missä sanottiin, että ihmisen ikä on jo syntyessään leimattu taivaan kirjoihin.

Ehkä se on niin, että ei se pitkä ikä, vaan sen laatu.

Katsokaa se YLE:n dokumentti jos kiinnostaa isäni ohjeistama karjalanpaistin teko "ei siihen voi vettä laittaa, muutenhan siitä tulloo soppa".

Älä tule paha kakka, tule hyvä kakka

Niinpä, jos mitä on huovattu ja soudettu, niin näitä jäteasioita. Milloin mitäkin pitää lajitella ja olisiko sittenkään pitänyt. Milloin puhakselle kelpaa nämä milloin ei nämä. Välillä jäte on sekajätettä, sitten loppujätettä ja lopulta näitä jätteitä ei olekaan. On vain poltettavaa jätettä. Aina kun jätteen kuljetusfirma vaihtuu, niin ei muuta kuin uudet astiat ja uudet tekstit, sekä ohjeistukset. No saahan siinä myytyä tietysti aina uudet astiat ym. alkaa vähän nyppiä tämä poukkoilu. Sitten pusseja lonitaan ja koitetaan kansalaisia saada oppimaan nämä jatkuvasti muuttuvat ohjeistukset. Nyt näyttäisi olevan tuottoisinta Itä-Suomessa kuskata poltettavaa jätettä Varkauteen, muu ei enää jätefirmoja kiinnosta. Muut jätteet hoitakoon kukin itse, se on tämän ajan henki.

Tulee vaan mieleen, miksi sitä poltettavaa jätettä pitäisi täältä maalta minnekään roudata, on kai se osattu aina itsekin polttaa.

Oli se tämä jätelakikin aika hulluuden huippu, missä määrättiin haja-asutusalueiden omakotitalojen liittyä jäteviemäriverkkoon tai rakentaa imeytyskentät ja asentaa jätesäiliöt. Olen aina halunnut uskoa, että päättäjillä olisi tietoa ja jos ei ole, niin kysyisivät niiltä joilla on. On toki haastavaa, jos on koko ikänsä ollut politiikassa ja ei ole kehäkolmosen alueelta juuri poistunut. Omakotitalossa asuminen saattaa monelle olla hyvinkin vierasta. On oikein hyvä määräillä Helsingin keskustan toimistosta, kuinka luonto pelastetaan. Onpa päättäjät itsekin saattaneet olla nuorempana köytettynä riimulla milloin mihinkin näissä luonnon pelastusoperaatioissa.

Ihan kuule meidänkin piti liittyä Tuupovaaran korpeen asti verorahoin rakennettuun viemäriverkostoon. Toki meidän kolme hevosta ja kolmekymmentä lammasta kakki pellolle, mutta meidän kahden ihmisen vessakäynnin tuotokset eivät lain mukaan voineet mennä saman pellon laidassa olevaan likakaivoon. Niille piti hankkia pumppaamot ja vehkeet. Sitten kun varmaan joku oli suunnittelemassa hölmöläis-kirjan jatko-osaa, niin hallitus teki lievennyksiä lakiin. Tulipahan tehtyä nämä entisen lain mukaan ja nyt voin niin eko- miehenä kakkia pönttöön ja maailma pelastuu.

Luonnosta puheen ollen, susi asiaan en viitsi hyvin syvälle mennä, siitä kun ei tule kuin pahaa mieltä ja epäsopua. On vain hiukan huvittavaa, jos keskisuomen alapuolella kuullaan liikkuvan karhu tai susi, niin vaaratiedote kulkee koko suomessa ja kohta on karhuryhmä tappamassa sitä. Täällä niitä liikkuu pihoissa ja kylillä jatkuvasti, eikä niistä ole kukaan juuri moksiskaan. Oli niin lepposta kuunnella eräänä aamuna radiosta, kun eräs mökin rouva tuumi syksyllä, että tuo karhu tulloo joka uamu tuohon navetan nurkalle. Mie huuvvan sille, että mäne nalle syömään marjoja sinne mehtään. Karhu kuulemma nousee kuuntelemaan ja sitten rauhoissaan lähtee kävelemään pois päin. Toki on vaarana, jos nämä pedoksi nimetyt luonnon valtiaat tottuvat liikaa ihmisiin ja laumat kasvavat susien osalta, niin silloin alkaa olla ihmisillä vaikeuksia pitää kotieläimiä.

Onhan jäteasiat Suomessa olleet hyvällä mallilla, en sillä. Eihän se 70-luvun tyyli ollut oikein järkevä, missä maalaistalojen kivirauniolle kaatoivat kaiken pois heitettävän ja lopulta ne paloivat. Yritykset kaivoivat kuopan ja sinne kipattiin kaivinkoneen kauhalla kaikki jätteet, joista piti päästä eroon halvalla. Tehtaat kaatoivat maalit ja liuottimet maihin tai polttivat ne hiljaisin äänin omassa lämpölaitoksessa. Piilottelivat meriin pommit ja myrkyt. Hylättyihin kaivoihin kaatoivat lääkkeet ym. Onneksi kuitenkin ollaan nyt tarkkoja asian suhteen, pitäisi vaan saada pysyvyyttä jätefirmojen ohjeistuksiin ja laadittua koko Suomen kattava systeemi siten, ettei joka ikisellä firmalla olisi omaa toinen toistaan tuottavampaa järjestelmää.
 

Herramme kaalimaassa on monenlaisia päitä

Siirryin autolla työkohteesta toiseen ja niinpä ajoin myös Joensuun keskustan läpi. Henki meinasi irtaantua ruumiistani, mutta onneksi iästäni huolimatta minut on varustettu melko hyvällä reagointikyvyllä. Minä katsoin rauhassa, ettei oikealta tule ketään ja niinpä aioin siirtyä firman autolla risteyksestä eteenpäin. Onneksi hoksasin, että kaikki ei ole oikein ja tein äkkijarrutuksen. Samalla ajamani auton keulan ohi viuhahti, reilua ylinopeutta oleva auto. Kuljettaja ei katsonut edes minuun päin, eikä aikonutkaan hipaista keskipoljinta, vaan painoi oikean puoleista melko syvälle. Outoa. Mitä ajattelee ihminen, joka ajaa hurjaa vauhtia risteysten yli vaarantamalla toisten ihmisten hengen ilman, että aikoisikaan noudattaa liikennesääntöjä? Kuljettaja oli varmaankin vähän yli 20 vuotias mies.

On aivan varma, jos en olisi huomannut sekunnin sadasosissa autoa, joka tuli pysähtymättä vasemmalta, niin minulle suunniteltaisiin hautajaisia. Hän olisi survoutunut kuljettajan puoleisesta ovesta sisään. Aika arvoituksellista ja yllätyksellistä on tämä elämä, yksi hetki voi muuttaa kaiken. Toivoisi vaan, ettei kukaan ajattelemattomuuttaan ja piittaamattomuuttaan tekisi mitään korvaamattoman tuhoisaa toisille.

On toki ihmisiä, joilla ei ole kykyä ajatella asioita niin pitkälle, että mitä minun tämänhetkisestä toiminnasta voisi seurata muille. Ymmärrän senkin, että liikenteessä sattuu havaintovirheitä ja vahinkoja sattuu. Minullekin on sattunut itseaiheutettuja läheltä piti tilanteita, mutta tällaisia törkeitä piittaamattomuuksia on vaikea antaa anteeksi.

Tänään ajelin kotiin ja ambulanssi ajoi ohitseni pillit päällä. Oli jälleen kauhean liukas keli. En tiedä, jotenkin alkaa tuntua, että tuo liikennöinti on yhtä venäläistä rulettia. Miksi se voikaan olla tuollaista? Ensin pitää pelätä tien huonokuntoisuuden takia ja sitten noita kaahareita.

Nyt on toki auto huikean hienoja ajaa ja mukavuus vastaa ykkösluokassa matkustamista. Toista se oli ennen. Minun ensimmäinen auto oli kuplawolski. Sillä ajelin opettajan hommiin ensimmäisenä vuonna. Saattoihan ne vanhemmat lehtorit katsella, että mikä nuori raggari se ajelee kuplalla, jossa on siniset vauhtiraidat ja pakoputki sivuttain melua tuottamassa. Eihän se lähtenyt kovalla pakkasella käyntiin ja mikään muu siinä ei kiihtynyt, kuin kuljettaja. Kuskin jalka jäätyi lattiaan kiinni, että meni useampi tunti sulatellessa siihen tuntoa. No onneksi oli vielä nuori ja oli jalan lämmittäjä omasta takaa. Pakkasella tämän saksalaisen kansan auton ohjaus jäykistyi niin, ettei meinannut heikompi mies saada sitä risteyksessä kääntymään. Aika kultaa muistot ja nyt tuntuu, että sellainen auto pitäisi saada kesäautoksi. Siinä oli tärkeää, että etuikkunat oli raollaan, niin ei huurtunut tuulilasi. Takana olevaan jalkatilaan ei auttanut jättää kenkiä, sillä siellä suli pohjat irti. Veljen taunuksessa taas oli niin löysä ohjaus, että oranssi kansanletukka tuppasi heijaamaan vaikka olis tehnyt mitä. Ei se Toyota Coronan ohjaus ollut sen kummempi. Tuoksui ne vanhat auto kuitenkin oikealle autolle, sitä esanssia olen jäänyt kaipaamaan. Nyt näihin uusiin menopeleihin valmistajat laittavat kaikki kemikaalit ja hajusteet, ettei ne enää tuoksu autolle.

Minun isällä oli useampikin auto aina kerralla, ne kun sen aikuiset autot eivät olleet erityisen kestäviä. Yksi ajossa ja kaksi remontissa. Yksinkertaisia ne olivat, siis autot. Niitä osasi korjata kätevä mies mennen tullen. Toki menneniäkin käytettiin, kun koeajolle lähdettiin.

Isäni omisti myös rättisitikan, pidin siitä autosta. Siinä oli tunnelmaa, kun sillä keinutteli. Se kulki oikein hyvässä myötäisessä ja jyrkässä alamäessä satasta. Kylmempi se ei ollut sisältä, kuin ulkoakaan. Lapsiystävälliset ovetkin, sillä jos sormet jäivät väliin, niin ei sitä juuri huomannut.

Sitten isälläni oli Morris marina. Aikoinaan ihmettelin, miksi englantilaiset autot ovat niin vähän ajettuja, no eihän niillä paljon kukaan kerinnyt ajaa, kun ne seisoivat pääosin korjaamolla.

Itse ostin joskus pöyhkeän opelin, kaunis kuin mikä. Sitten kun kolmannen kerran seisoin tienposkessa kolmenkymmenen asteen pakkasessa, niin päähäni iski ajatus kuin salama kirkkaalta taivaalta, että eiköhän tämä merkki ollut tässä. Vielä soitteli joku autosta kiinnostunut perään, että kun teidän auto on myynnissä liikkeessä, niin onko se kunnossa? Minä siihen, että kyllä se varmasti on kunnossa. Soittaja kyseli, että miten voitte olla siitä niin varma? Mie vuan sillä, että kun se on seisonut jatkuvasti korjaamolla ja siihen on vaihdettu melkein kaikki osat uusiin.

Sitten meillä oli italialaisten kansan auto. Eipä siitä nyt paljon kerrottavaa jäänyt, kuin näille pakinapalstoille. Siinä renasi sähkövehkeet jo uutena liikkeestä kotiin ajettaessa. Ensimmäiseen katsastukseen vietäessä huomasin, että jarrua painettaessa vilkku ei toiminut, mutta muut valot paloivat kirkkaammin. Kysyin katsastusmieheltä: "oliko siinä mitä vikkaa?". Katsastusmies: "noo, harvoinhan minä oon näitä fiijattiloita nyt jären viattomina nähny". Kysyin, että kirjasiko katsastusmies viat rekisteriotteeseen. Katsastusmies jatkoi: "en mie kehtoo niitä sinne merkata, muuten ottaat siulta laput pois. Se kun on näihen fiijattiloihen kanssa, että jos ne tännään korjuutat, niin ei ne ennee ens viikolla toimi. Korjuuta, kun kerkiit".

Ankkurisavea

Olen 54 vuoden kokemuksella miettinyt minuun käytettyjä ja nykyisten nuorten kasvatusmenetelmiä ja keinoja.

Minun lapsuudessa kusetus ja nöyryytys oli se yleisin keino ohjata ihmistä välttämään elämän liukkaat louhikot.

Nykyisin lapset pidetään pumpulissa, ettei tulisi traumoja. Iskuja kukaan ei voi välttää, siksi olisi omalla tavalla hyvä, että tulisi osumia. Ei liian kovia.

Lasten tulisi saada rakentaa ja tapella, hakea omaa asemaa. Tehdä töitä niska limassa. Isäni on sanonut, että ruumiillinen työ ei ketään tapa. Hän oli sitä mieltä, että työn teko on aina mukavaa.

Nyt hän on 90 vuotta ja harmittaa, kun ei kykene  hoitamaan kuin omakotitalon hommat. Työntää lumet, lämmittää talon haloilla ja käy autolla kaupassa. Väliajalla paistaa kukot ja karjalanpaistit. Talviverkoilla ei enää ehkä voi käydä.

Minun lapsuudessa ei lapsia paljon keritty vahtimaan ja siten minä juoksin pitkin mehtiä ja opin ajattelemaan, sekä olemaan itsekseni. Ei minua kiusattu. Välttimäen (apukoulu) pojat joskus koittivat pelotella, mutta se kuului siihen aikaan. Se oli vähän niin, että jos olit kylän keskustan porukassa, niin et joutunut kiusatuksi.

No minä nyt satuin asumaan keskustassa. Ei minuun paljon tainnut yleisivistys tarttua, jota en kerro kehuakseni. Voisi toki olla, että minunkin lapset istuisivat ABC:llä lippalakki päässä koittaen kääntää katseet suomen ongelmista muihin asioihin. No näin ei ole käynyt, mutta monet siellä istuvat. Joskin jos olen ABC:n asiakaskuntaa katsonut oikein, niin keski-ikäisiä suurin osa. En nyt aivan tiedä kuinka viisasta sitä bonusta on sieltä hakea, jos tavara on huomattavasti kalliimpaa.

Minä aikoinaan otin työpaikalta matkarahat käteen, ettei minun kävelystä saatu niin tarkkaa karttaa. Nyt kerättäneen bonusta jollekkin tilille onnellisena. Jos on onnellinen, niin sitä pitää tehdä.

Niin, otsikko on ankkurisavea... siitä ei ole puhuttu sanaakaan. Niin sitä hairahtuu.

Kuuntelin radioa ja siellä oli ohjelma, missä laivalla ollut henkilö kertoi ammattiin kehittymisestä. Hän sanoi, että hän pesi vessanpönttöjä, pesi astioita, laittoi hytit kuntoon jne.

Olipa kertoja sanonut, että saisiko hän paistaa silakat, sillä hän on siinä hyvä ja kotona on opetettu. Keittiövastaava oli sanonut, että käyppä poika ensin koulut, ennen kuin tulet silakoita paistamaan.

Niinpä hän oli palannut lähtöruutuun. Hän oli siihen tyytyväinen. Ei siinä mittään.

Hän kertoi, että laiva oli samalla hotelli ja vankila. Siellä oli kaikki, mutta sieltä ei päässyt pois.

Hienoja tarinoita... no vielä meinas unohtua se otsikon juttu.

Tämä ensimmäisellä merimatkalla oleva nuori mies joutui laivan mukana valtavaan myrskyyn. Poika oli oksentanut jo vihreät sappinesteen aikaa sitten ja lopulta huojunut kokeneemman merimiehen puheille. Onko jotain lääkettä tähän kammottavaan meritautiin? Ensin oli kerrottu, että rohtoa ei ole. Lopulta oli keittiövastaava sanonut, että onhan siihen lääke. Käyppä pyytämässä akkurisavea, sitä kun otat kaksi ruokalusikallista, niin asia on ok.

Uusi nuori merimies uskoi vanhempaa ammattilaista ja kysyi, saisinko kaksi lusikallista ankkurisaea. Nyt sattui fiksumpi mies työvuoroon sanoen, että en minä viitsi sinua kusettaa. Se on sellainen vedätys, ei siihen mikään auta.

Kaikissa ammateissa on ehken ollut sama tyyli, muistan uusia maalareita juoksutetun ostamassa liisterisaksia.

Vanhetessa viisastuu

Olisiko tuokin kansanviisaus päivityksen tarpeessa?

Tuo pohdinta on ajankohtaista, kun tänään on suurmiesten syntymäpäivä... Sibeliuksen ja minun.

En tiedä miten säveltäjä vanhetessaan viisastuu, mutta varmaan ammatissaan kehittyy tai on kehittynyt. Olen huomannut yllättäin olevani useamman vuoden yli viidenkymmenen. Vasta parin vuoden aikana olen pohtinut, että oikeastikko eläkkeeseen on vain kymmenisen vuotta. Siinäkö se aika hurahti ja yht´äkkiä huomaan olevani loppusuoralla. Pittää sannoo, niin kuin iäkäs isäni: se tuo ihmisen elämä menee nopeasti. Ensin on vastamäkeä. Aherretaan ja suoritetaan hartiavoimin töitä ja hoidetaan kotia kaikessa kiireessä tuonne 50 vuoteen asti, ettei kerkiä taakseen tai kelloon katsoa. Isäni luonnehti sitä vastamäeksi. Sitten tulee myötämäki ja sitten se aika vasta kuluukin joutuisasti. Alan ymmärtää mitä hän tarkoitti.

Onneksi on noita 100 vuotiaita tervaskantoja jotka tuovat uskoa tulevaisuuteen. Oli hauska katsoa itsenäisyyspäivänä presidentinlinnassa tehtyä haastattelua, missä yli sata vuotta vanha mies kertoi, että hän aamusella kävi sovittamassa viulun kantta paikalleen. Mies valmisti viuluja. Miettikää, aivan huikeaa. Hän jutteli napakkana, näyttämättä edes vanhukselta. Siinä meillä tavoitetta.

Olen kyllä seurannut lähipiirissäni iäkkäitä ihmisiä, jotka seuraavat aikaansa ja matkustelevat maailmalla. Käyttävät tietokoneita mennen tullen ja elävät tätä päivää. Toki eriytymistä tuntuu yli 80 vuotiaidenkin keskuudessa olevan, jos nuortenkin. Osa on jäänyt kehityksen kyydistä ja osa ei. Syitä on monia. Tärkein on kiinnostus, sekä motivaatio opetella uutta ja mikä tärkeintä, olla kiinnostunut maailmasta. Digiloikkaa nyt suositellaan kaikille, mutta jos mikä olisi tärkeää, niin ihmisten välinen kaikenlainen kanssakäyminen.

Vanhukset kuvataan usein kärttyisiksi ja elämäänsä kyllästyneiksi ihmisiksi. Toivottavasti itsestä ei tule sellaista. Moni nuorikin on pohtinut samaa asiaa, miksi keski-ikäiset käyttäytyvät huonosti. Joku on jopa sanonut, ettei ilkeä mennä katsomaan viisikymppisten juhlimista, ne kun vetää niin överiksi.

Siksikö käyttäydytään ja esitetään, kun on päästy siihen asemaan, että enää ei tarvitse tehdä mitään muiden pillin mukaan. Voi siis olla oma huonosti käyttäytyvä ja ylimielisen pöyhkeä itsensä. Voi näyttää oikeasti huonon yleissivistyksen ja esittää silti parempaa, kuin onkaan.

Itse arvostan hyvin käyttäytyviä ja toisia kunnioittavia elämän kokemusta omaavia ihmisiä. Arvostan myös nuoria, jotka ottavat toiset ihmiset huomioon.

Etuoikeutettu olo

Oikein rauhaisaa itsenäisyyspäivää teille kaikille.

Heti alussa varoitan, että tässä kirjoituksessa julkaisen sodan julmuudet kokeneen sotaveteraanin kertoman lyhyen tarinan, jonka kuulin tänään. Se saattaa järkyttää, tai oikeastaan ei saata, vaan järkyttää meitä kaikkia.

Oli mukava käydä tapaamassa sukulaisia ja toivottamassa hyvää itsenäisyyspäivää. On hyvin kohteliasta ja kansalaisvelvollisuus käydä sodan kokeneiden iäkkäiden ihmisten luona näin tärkeänä juhlapäivänä. Nämä herrasmiehet ja naiset ovat tehneet sen mistä me nyt saamme nauttia, itsenäisestä kauniista Suomen maastamme.

On etuoikeutettu olo katsellessa itsenäisen Suomen luontoa.














Istuin isäni Veikon 90v, setäni Väinön 93v ja sedän vaimon Alman 91v kanssa juttelemassa edellisen sodan päättymisen vaiheista. Kukin sodan kokenut kertoi omia muistojaan. Jutuissa pisti korvaan mm. isäni tarina, missä häneltä evättiin rintamatunnus, vaikka myöhemmin palvelukseen astunut nuorempi ikäluokka sen kuitenkin sai. Hänkin oli varmistamassa Turussa saksalaisten rauhallista poistumista maasta. Hän ampui ja tarkisti rintamalle menevien aseiden tarkkuuden, kun oli parhaita tarkka-ampujia. Epätarkat aseet laitettiin syrjään. Hän menestyikin myöhemmin kilpa-ampujana. Useampi vuosi isältänikin meni parasta nuoruutta sotatoimien mukana ja sen jälkeisessä varusmiespalvelussa. Isäni onkin ironisesti tuumannut, että hänellä tuo armeija kestikin hiukan pitempään, kuin tavallisesti. Hän vähän ihmetteli, miksi heidät määrättiin sodan päätteeksi vielä armeijaan. Olipa jokin virkanainen kysynyt rintamatunnusta hakiessa, että oliko teillä ihan sotilaan vaatteet päällä. Isäni koki sen loukkauksena. Keskusteluissa vilahteli nimiä, jotka on nimetty sotaveteraaneiksi, jotka kuitenkaan eivät sotarintamalla koskaan varsinaisesti käyneet. Tässäkään asiassa oikeus ja tasavertaisuus ei ole voittanut. Liekkö tämä nyt sitä, mistä eräs ulkomaalainen vihjasi, että riippuu aivan suomalaisesta virkamiehestä, kuinka hän lakeja ja asetuksia lukee ja sitten niiden pohjalta päättää kansalaisten asioista. Isäni tuumasi katkerana kahvia keitellessään, että eräs idempää ollut mies oli tuumannut: "Suomen lakki paska lakki, minä kakki siihen lakki". No tuo kuulosti pahalta. Ei kai ne lait nyt aivan noin huonoja meidän maassa liene. Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä.

Setäni vaimo on kovasti arvostamani nainen. Hän on tehnyt työtä aivan valtavasti maalaistalon emäntänä, itseään korostamatta ja säästämättä. Hän oli ollut siirtämässä eläimiä sotoimialueelta nykyisen Suomen puolelle useampaan otteeseen. Hän ei koskaan hakenut rintamatunnusta, vaikka olisi ehken ollut siihen sääntöjen mukaan oikeutettu.

Väinö kertoi olleensa lähettinä sodassa. Kun sota oli loppumassa, niin suomalaisilla sotilailla oli jo tosi kiire, sillä naapurimaan sotilaat olivat jo vallanneet ne maa-alueet, jossa sotilaamme sillä hetkellä olivat. Ei auttanut, kuin koittaa keritä viedä omia niin paljon lautoilla joen yli kuin mahdollista. Setäni kertoi, että heidän lautta oli viimeinen mikä pääsi yli ehjänä, seuraava jo upotettiin naapurimaan massiivisen tykistötulen johdosta.

Sotaveteraani muisteli pahimpia kokemuksiaan silmien samalla kostuessa. Hän kertoi nuoresta Suomen sotilaasta, joka havoittui pahasti ja kaikki olivat mahdottoman edessä. Ei ollut mitään mahdollisuutta saada kuljetettua sotilasta pois alueelta. Sotilas pyysi omilta sotilasveljiltä eutanasiaa. Sotilaskaverit sanoivat, sitä emme voi tehdä, se on mahdotonta. Sotilaat jättivät ladatun aseen haavoittuneen sotilaan ohimolle ja jatkoivat matkaa. Jonkin ajan kuluttua kuului kajahdus. Kertoja sanoi, että se oli hänen karmaisevin muisto sodan kauhuista. Toinen oli se, kun he kuulivat tutun kylän miehen jääneen rannalle itkemään, kun ei kerinnyt lautan kyytiin. Sotilaat koittivat lähteä häntä hakemaan, mutta tilanne oli tullut mahdottomaksi. Hänestä ei sen jälkeen ole kukaan kuullut.

Nämä sodan kauhuista kertovat tositarinat sotainvalidin kertomana omassa pyörätuolissaan vievät sanattomaksi. Siksi toivon päättäjille ja muille ihmisille ymmärrystä toisiaan kohtaan, sekä sitä kautta rauhaa. Eletään sovussa ilman turhaa vastakkain asettelua.

Pitäkäämme näistä sodat kokeneista ihmisistä huolta ja annetaan heille turvaa.

Kaikenlaista

On se hyvä, että perinteitä pidetään kunniassa, vaikka tuota ilomantsintietä ajellessa tulee välillä toisiin ajatuksiin.

Mistä tällainen pohdinta lähti liikkeelle?

No... ajelin tässä aamuna muutamana töihin ja se oli siinä ja siinä kieli keskellä suuta ajellessa, että pääsin ehjänä perille. Tietä ei oltu aurattu alkupäästä lainkaan ja ajelin tuonne Heinävaaraan asti ihan jäisillä urilla. Sitten kun pääsin ihmisten "ilimoille", niin tie tasoittui kummasti. Olen miettinyt mistä tämä perinne juontaa juurensa?

Aina siitä asti kuin muistan, niin Heinävaaran K-kaupan jälkeen tien kunto on huonontunut aivan totaalisesti Joensuusta Ilomantsiin päin ajettaessa. Noo ymmärrän tietysti, että politiikkojen tavat opettaa meitä maalaisia ovat monet. Lipposen ajoista asti on yritetty ohjata syrjäseudulla asuvat maalikyliin. Onhan se helepompaa hoitaa ihmisten asioita ja siun sote toimii  paremmin lähietäisyydeltä. Sinne vaan keskitetään kaikki sairaalan mäelle ja ihmiset sen ympärille. Tehdään korkeita taloja ja sinne kerrostalokennostoihin rakennetaan keittiönpöydän kokoisia yksiöitä. Siellä sitä asuu onnellinen ihminen.

Me vähäosaiset, jotka omin päätöksin ajelemme kauemmaksi, niin sinneppä ajelemme ihan omalla vastuulla. Harmi vaan virkamiesten kannalta, että pitää kolarin sattuessa muutaman tunnin sisällä yrittää saada ambulanssi paikalle. No paloautomiehet yleensä kerkiää sahailemaan ihmisiä irti autosta hiukan aiemmin. Ei näitä autoteitä olisi haluttu pinnoittaa yhteiskunnan varoin, mutta kun autot lentelivät päivittäin kallion seinämiin, niin pakkohan se oli. Traktorilla yksityiset koneyrittäjät vähäisellä kalustollaan koittavat pärskytellä kevyemmän lumen ajouralta penkoille asti.

Voe, voi. Tämmöstä tämä, että Ylen antaa? Joo, nyt ihmetellään ja kauhistellaan, kun valtion päättäjät ovat päässeet vaikuttamaan valtion verorahoilla toimivan televisiokanavan uutisointiin. Eikö nyt suurempi uutinen olisi, että eivät olisi päässeet vaikuttamaan? Sehän nyt enemmän ihme olisi. Se vaan tahtoo olla, että sen lauluja laulat, jonka leipää syöt.

Tässä se nähdään, että Sipilä ei ole koko elämäänsä parkinnut nahkaa politiikassa. Jos olisi, niin hän vähät välittäisi, mitä muut ajattelevat. Valehtilisi ja hymyilisi tyynenä ilman, että tulisi tuollaisia tunnekuohuista tulleita kommunikointi virheitä. Kansa unohtaa nopeasti, joten olisi vaan pitänyt Ylen antaa uutisoida, sammuttaa tietokone, sekä älypuhelin ja syödä kaviaaria juustojen kanssa omalla sohvalla huikkaillen välillä alkon ylähyllyltä nosteltua valkoviiniä ihan tyynenä.

Muutaman päivän päästä ihmetellä, mikä juttu? Eikö Suomessa ole vapaa tarjouskilpailu luvallista, mitä täällä tapahtuu?

Rakkaus on ikuista?

Ajelin autolla tänään 90- vuotiasta isääni katsomaan. Tämä pohdiskelu lähti kuunnellessa radio suomen kanavalta Tiisun kappaletta Virtaset. Isäni joskus innostui kertomaan millaista elämä oli sodan jälkeen. Miehet koittivat ottaa kiinni sen mitä menettivät. Sota-ajasta hän ei ole paljon kertonut, mutta muisteli joskus, että tuossa meidän rannassa pestiin suomen sotilaita ja arkutettiin. Toisessa jonossa tuli hiljaiset miehet pitkällään hevosen kärrissä  ja toista tienpuolta nuoria miehiä käveli rajalle päin.

Sodan käyneet miehet joutuivat antamaan pois monta vuotta nuoruudesta ja sen iloista, vaihtaen sen kuoleman pelossa kauheuksien kokemiseen ns. itsenäisyyden säilyttämiseksi.

Sodan aikaiset tapahtumat on pidetty melkolailla visusti omana tietona. Nyt on osa tutkijoista halunnut tuoda esille asioita, joita pidetään tabuna. Sama trendi on myös muissa elämän aiheissa. Vuosi vuodelta lauluntekijät ja kirjailijat haluavat tuoda elämän arkea entistä enemmän läpinäkyväksi. Ennen teatteri ja elokuva oli paikkoja, missä saattoi korkokengissä ja kädet puuhkassa käydä kauhistelemassa räävitöntä kielenkäyttöä ja tabuiksi tulleita asioita ja pois lähtiessä saattoi sanoa häveliäästi, phyi.

Helsingin sanomissa esiteltiin Sari Näreen tietokirjaa Sota ja seksi (Tammi). Olihan se aika roisia luettavaa, vaikka kuvattu toiminta on silloin ollut aivan normaalia. Sota-ajat ja kriisitilanteet aktivoivat vaistot ja elämä on sen mukaista, kun ei tiedä kestääkö elossa seuraavaan aamuun. Siihen sen täytyy perustua.

Täytyy keventää tätä aihetta muutamalla vitsillä, jonka olen saattanut jo kertoa, mutta haitanneeko tuo mittää.

Eräs mies oli kuoleman sairas ja kutsu tuonpuoleiseen oli jo ovella. Niinpä hän pyysi vaimonsa kuolinvuoteen viereen sanoen: " kun minusta nyt aika jättää, niin muista ettet käy kuolemani jälkeen vieraissa. Jos käyt käännän kylkeä haudassani". No, mies kuoli ja sitten muutaman vuoden päästä kuoli vaimo. Vaimo virkkoi taivaanporteilla Pietarille, että voisiko hän nähdä miestään, kun on niin ikävä. Pietari: "Sukunimi?!" Vaimo: "Korhonen". Pietari: "Korhonen, täällä on miljoonia korhosia, eikö ole mitään tarkempaa tuntomerkkiä?". Vaimo: "mieheni sanoi viimeisellä leposijallaan, että hän kääntää kylkeä haudassaan, jos minä käyn vieraiden miesten luona". Pietari huudahti: "AI SE HYRRÄKORHONEN !".

Erään ison maalaistalon piika oli lähtenyt tansseihin ja ei sitten uskaltanut aamuyöstä mennä tupaan nukkumaan, kun juhlinta oli mennyt piirun verran pitkäksi. Hän oli aamulla aukaissut silmät Mansikin alla ja tuumannut: "tsot, tsot pojat, yks kerrallaan".

Ei se oo heleppoo tuo avioliitossa olo, oletan. Aina ei odotukset kohtaa. Tämä vitsi liittyy tarpeiden erilaisuuteen ja ajoituksen vaikeuteen.

Aviopari meni katsomaan eläintarhaan eläimiä. Gorillahäkin luona tapahtui jotain arvaamatonta. iso gorilla vetäisi hoikan vaimon häkkiin ja alkoi riisua häntä innostuksen huumassa. Vaimo huusi hätääntyneenä miehelleen: "tämä taitaa raiskata hänet, tee jotain!". Mies katsoi tapahtuvaa ja tuumasi rauhallisesti: "sano vuan sille, jotta piähän koskoo ja väsyttää, niin kyllä se heittää".

Mikä on kaunista tai muuten vaan suojeltavaa?

Eletään niitä aikoja, että kaikkea on suojeltava.

Joensuussa ja monissa muissakin kaupungeissa vanha rakennuskanta on tullut määränsä päähän. Aikoinaan ja etenkään 50-60 luvulla tehtyjä betonitaloja ei ollut tarkoitettu kestämään kuin muutaman kymmenen vuotta. Silloin ei ollut rakentamisessa kovin hyvä osaaminen ja moraali, kun rakennusten lattiavaluista ei viitsitty poistaa edes lautoja ja niinpä nyt on maksettu huikeita summia niiden korjaamisesta. Aikansa näitä isiemme luomuksia korjattuamme joudumme kuitenkin tunnustamaan, että purettava on koko talo. Todetaan samalla, että kaikki aiemmin tehdyt korjaukset ovat olleet turhaan heitettyä aikaa ja rahaa. No eihän se useinkaan kirpaise, kuin veronmaksajaa. Nämä korjaukset maksaa aina veronmaksaja ja/tai asunnon omistaja. Siis työssäkäyvistä jokainen.

Ei näistä virheistä ketään ole koskaan syytteeseen laitettu, sillä eihän tyhmyydestä ja osaamattomuudesta voi ketään syyttää. Tämä on siten katsottu olevan yhteiskunnan vastuuta.

Meilläpäin on koitettu suojella milloin yliopisto- ja kulttuuriväen suosimaa Jokela-ravintolan rakennusta ja nyt haikaillaan PT-talon perään, joka aiotaan purkaa. Onpa joku ollut sitä mieltä, että se kauppahallina toiminut lasilaatikostokin (Joensuun kaupungin torin kulmalla) olisi pitänyt suojella.

Jos olisin korkeasti koulutettu rakennusten sieluntuntija, niin kaivinkoneen kauhalla ripottelisin hiekkaa noiden paljon tunteita herättävien rumilusten päälle.

Jokelan rakennus nyt on melko puhdaslinjainen aikakautensa kuva, mutta sen kunto lienee ollut aika heikko. Kunnosta tosin käytiin kovaa vääntöä ja mielipiteitä, sekä niiden lausujia oli monia. Sanamuodot ja painotukset tietenkin riippuivat siitä millaiset indressit kelläkin oli tuohon tunteikkaaseen rakennukseen ja sen kulttuuriperintöön. Olihan Jokelassa kuitenkin örveltänyt yksi jos toinen tuleva tohtori, kirjailija ja muusikko.

Toki monille meistä nämä rakennukset ovat rakkaita. Olemme äidin vetämän pulkan kyydissä yläviistoon katsoneet näitä esi-isiemme mestariteoksia, lumista huovuttumaan päässyttä lapasta imeksiessämme.  Se on siten ollut osa meidän tunteikkaita betonisia kosteusvaurioisia juuriamme.

Kauneus on katsojan silmissä. Voi olla että alamme suojella jossain vaiheessa taksikoppeja ja linja-autoasemia, sillä sen rumempia rakennuksia ei tahdo maailmasta muita löytyä. Miksipä ei suojeltaisi, sillä onhan ne suomalaisen insinööriosaamisen taidonnäytteitä.

Älä osta mitään

Kuinka monella on leipäkone ja muita härpäkkeitä, millä ei vaan ole ollut käyttöä? Sillä hetkellä se nyt vaan on tuntunut aivan mahdottoman tärkeältä ja ylitsepääsemättömän järkevältä ostokselta. Nettikaupat ja kirpputorit on entisestään lisänneet mielihaluja hankkia milloin mitäkin. Parempi on pysytellä niistä kaukana ja vältellä katselemasta niiden kuvastoja. Yllättäin huomaa, että tuohan nyt pitää ehdottomasti saada ja heti.

Minäkin olen ostanut joskus jotain, siksipä pysynkin kaukana niistä ja välttelen myös kivijalkakauppoja. Sillä tavalla pysyy oma talous tasapainossa. Tällaisena aikana, jossa palkat pienenevät ja lomautuksia satelee melkein kaikille, sekä lomarahoista leikataan, niin täytyy vain käsittää, että jos ei ole rahaa, niin ei ole rahaa.

Marraskuun viimeisenä perjantaina on teemapäivä, jolloin koitetaan aktivoida ihmisiä olemaan ostamatta mitään.

Jos joutuu ostamaan luottokortilla sen takia, ettei ole vara ostaa debitillä, niin silloin eletään yli varojen. Viimeistään silloin on pakko jättää ostamatta, vaikka kuinka korventaisi. Koska se ei vaan ole mahdollista, sillä jossain vaiheessa talous kaatuu. Vanha kansa sanoi, että ei ne suuret tulot vaan pienet menot. Mikään ei ole fiksumpi neuvo.

Ennen ihmiset säästivät ja vasta sitten ostettiin jotain tärkeää, kun saatiin riittävästi sukan varteen säästettyä. Nyt elellään huolettomasti ja mielihalujen mukaan. Suomen kansa velkaantuu siihen malliin, että varmasti tässä ei käy hyvin, jos ei nopeasti oteta vastuuta omasta toiminnasta ja tingitä mukavuudesta. Pelkään pahoin, että peli on menetetty.

Eräs verovirkailija kertoi, että hän on koittanut joillekin uuden mersun omistajille, joilla on talous kuralla sanoa, että entäs jos möisit mersun. Silloin kelsiturkkimiehet kilahtavat, että kuinka heidän imagon käy. Niinpä, pitääkö kulissien olla aina niin komiat ja pitääkö aina saada kaikkea? Olisiko tyytyväisyyden ja onnellisuuden mitta joku muu kuin aineellinen hyödyke. On nimittäin enemmän kuin yleistä, että muutaman päivän päästä huomaa, ettei tuossa ostoksessa mitään järkeä ollut ja olisin ilman tuotakin pärjännyt. Ei se tuottanutkaan tyydytystä ja onnellisuutta, niin kuin siinä ostohuumassa tuntui.

Voi, jos osaisimme nauttia pienistä asioista ilman ostamista. Luonnosta, toisista ihmisistä ja yhdessäolosta tai vaikka yksinolosta ilman että pitäisi suorittaa tai mennä jonnekin rahan kanssa. Ostamiseen johtavat pakkomielteet saattavat olla pakoa arjesta ja itsestä. Se tuo ehken jotain hetkellistä hyvänolon huumaa, samoin kuin päihteet. Ehken sekin on addiktio, suurempi tai pienempi.

Olen vanhetessani oppinut, että saatan olla jopa onnellisempi, kun mietin tarkkaan tarvitsenko jotain, vai pärjäänkö mitenkään ilman. Maksan laskut ajallaan ja katson, jääkö tilistä mitään, yleensä ei juuri jää. Siitä pitää huolen verotus ja kaikki valtion piilomaksut. Eipä siinä mittää, koitetaan pärjätä ja naatiskella elämästä ilman jatkuvaa rahan käyttöä. Otan onnellisena kissan kainaloon ja kuuntelen radioa.

On fiksua opettaa lapsetkin siihen, että aina ei saa mitä haluaa ja on normaalia, jotta välillä suututtaa. Aina ei tarvitse olla mukava aikuinen ja välillä on tervettä, jos lapsella on pahamieli. Ei elämä mene aina niin, kuin itse haluaisimme.

Pikkujoulussa

Herätessäni aamulla tunsin kurkkuni kipeäksi, ääni oli mennyt ja korvani tinnittivät. Sitä tuli siis käytyä eilen illalla, ihan aamupuolelle asti pikkujoulussa. Aikoinaan ihmettelin useinkin, miksi kaikki musiikki on niin kovalla, joskin kyllä sitä ääntä lähtee ihan puheäänestäkin, kun vain väkeä on riittävästi paikalla. Sitä kun koittaa keskustella siinä melussa, niin ääni ei tahdo enää aamulla kantaa. On hienoa, että tuollainen traditio on kuitenkin säilynyt ja siihen panostetaan työnantajien taholta. Ruoka oli maukasta, vaikka nykyisin keittiömestareilla ei oo heleppoo, kun juhlavieraiden pitää tietää mistä valmistusaineista kukin ruoka tai leivos on valmistettu. Missä se eläin on käyskennellyt ja miten sitä on hoidettu. Minkälaisella puimurilla kukin vilja on laariin saatu ja minkälaisella myllyllä ne on jauhettu. Missä maassa mylly on valmistettu ja minkä kokoisilla kätösillä sitä on kasattu. No vähän suurentelin, niin kuin pakinaan hiukan kuuluu.

Ruoka oli kuitenkin hyvää. Onneksi itselläni en ole huomannut mitään ruokarajoitteita, niin ihan kyselemättä sain maistella monenlaisia maistuvia luomuksia. Olen vaan tottunut ottamaan reippasti mitä haluan, eikä ole tarvinnut ruoka-astian äärellä ottimet kädessä pohdiskella: "ottaisinko vai enkö ottaisi?". Sitä kun aikoinaan maalipurkin päällä istuen vuodesta toiseen söi leipäpalaset ja airamin pullosta siemaisi kahvin, niin osaa arvostaa vieläkin tilaisuutta, missä voi naatiskella ammattilaisten tekemistä ruuista.

Pikkujouluohjelmasta sen verran, että yleensä niihin kuuluu esimiesten nolaamista ja muuta hauskaa, mutta olisiko ihmiset fiksuuntumassa, vai laiskistumassa, mutta sellaisia osioita ei onneksi enää ole. Musiikki on kasarimusiikkia ja kenenkään ei tarvitse enää osata valssia tai muutenkaan musiikin mukaan meneviä askelia. Sen kun vaan huitoutuu. Elämä on siis helpottunut.

Olin suunnitellut, että karkaan hyvissä ajoin varaamalleni asunnolle ja aamulla ajelen autolla kotiin. No eihän se nyt ihan niin mennyt. Olen ollut opettajana yli kolmekymmenetä vuotta ja voitte arvata, että tuollaiseen isompaan kapakkaan sopii useita minun kouluttamia ihmisiä. Selfieitä otettiin ja siinä tunsi itsensä tunnetummaksikin henkilöksi. Se oli oikein mukavaa. Kertoivat, että parasta oli minun teoriatunnit. Kuvitelkaa teoriatunnit ;) Silloin ei kaikki opettajat halunneet luokkaan mennä ja itse en kokenut sitä ahdistavana, niin minä sitten pidin näitä tietopuolisia opetustuokioita. Minä järjestin itseänikin viihdyttääkseen melkoista "shouta". Mukavaa oli. On näköjään ollut opiskelijoillakin. Paremmin jää mieleen, kun laittaa itseään peliin ja "hiukan" korostaa esitystä elein ja ilmaisuin. Joskus kieltämättä olisin halunnut teatterikouluun, mutten koskaan hakenut. Aina kohteliaasti sanovat, etten ole vanhentunut yhtään. Kysyivät, mitä naamarasvaa käytän, kun pysyn niin muuttumattomana. Ovat niin kilttejä vanhaa opettajaa kohtaan.

Huomasin olevani puolen yön jälkeen Antti Tuiskun keikalla. En nähnyt unta, jos sitä arvelitte. Siellä vaan entisten ja nykyisten opiskelijoiden, sekä työkavereiden kanssa sulassa sovussa katsottiin ja kuunneltiin Antin esitystä. Siinä on mies, joka osaa ottaa yleisönsä. Voisipa sanoa, että kuulijat saivat haluamansa, jos ihmisten ilmeistä ja käsien heilunnasta voi mitään havainnoida. Pitkiä puheitakin kansa saattoi kuunnella Antin esittämänä, vaikka arvelin, että ehken vähemmälläkin luenoinnilla voisi selvitä. Hän kuitenkin vie sanomaa kaikkien ihmisten oikeudesta olla juuri sellaisia millaiseksi ovat syntyneet. Hieno sanoma, arvostan.

Hieno keikka, vaikka en ole koskaan ymmärtänyt, että mitä ihmettä? Oikeastikko Antista on tullut noin suosittu, miten?

Alkuillasta katselin ihmisiä, kuin kärpänen katossa ja mietin, että eihän tämä kapakkajuttu ole muuttunut miksikään. Urokset koittavat esittää oikein mahtipontista kukkoa ja naaraat ovat sukineet höyhenensä mahdollisimman vetoavaksi. Vaatetuskin on hyvin 90-luvun tyyliä. Kravatit ovat kylläkin hävinneet, vain muutama juhlavieras on uskollisesti pitänyt vanhat perinteet kunniassa. Ennen ei kapakkaan olisi päässyt edes sisään ilman solmiota.

Isänpäivä

Isänpäivä tuo mieleen omia lapsuusmuistoja ja monia historian kohtaloita, joita isämme ovat kokeneet. Tämä muistelo lähti kuunnellessa radiosta Veikko Lavin kappaletta isän kädet. Se kertoo kuinka isiemme elämä ja arki ovat olleet hyvin työntäyteisiä. Elämä oli omalla tavallaan yksinkertaista, mutta raskasta fyysisesti. Henkisistä rasitteista he eivät kertoneet, vaikka sodat ja muut kauhut olivat nuoruudessaan kokeneet. Joskin tuohon linkin takana olevaan Kari Tapion lauluun voisi lisätä, että kannattaa laittaa laudan "karvat" alaspäin, niin vesi poistuu kuin vesi hanhen selästä.

Evakon lauluun on lauluntekijä ja laulaja saanut sisällettyä sen tunnelman, minkä noista ajoista olen kuullut. En tiedä miksi minun silmääni nousee kyynel tätä kertoessa, ehkä olen perinyt tuon isiemme kokemuksen ja painanut sen sydämeeni. Isäni on syntynyt vuonna 1926 ja hänen kolme vuotta vanhempi veli asuu vielä kotonaan, vaikka kävikin viisi vuotta eturintamalla lähettinä.

Isäni kertoi, että hän sähköisti kaikki kesälomat taloja, että saisi rakentamansa talon maksettua. Ei silloin kerinnyt pohtimaan onko tämä työ se oikea tai olenko masentunut. Sossu oli tuntematon käsitys. Kossu tosin välillä laittoi jalan vipattamaan kotibileissä ja lavatansseissa. Päivät pitkät piti isän rynnätä, että perheellä oli leipää. Vapaa-ajat metsästettiin ja kalastettiin. Särenselät riippuivat suolattuina pyykkinarulla ja jänis taasen tikkaiden puolapuilla. Muikkua ja lahnaa savustettiin, sekä riista pehmeni uunissa maistuvaksi paistiksi.

Moni meistä saa jo seurata lasten lasten kehittymistä toivoen heille varjelusta.

Oikein arvostettua isänpäivää kaikille teille.

On tuloja ja menoja

Vanha kansa sanoisi: "ei ne isot tulot, vaan pienet menot". Tuohan on niin totta. Tänään puhuttiin kahvipöydässä, että meidän isät ja mekin sammutellaan valoja ja katsotaan, että hanat ei vuoda liian kauan ja suihkusta tulee vettä vain silloin, kun on tarvis. Jos itse ei tarvitse huolehtia tai maksaa, niin eipä se sitten niin paljon kiinnosta minkälaiset luvut on vesi- tai sähkölaskussa. Naurahdellaan vielä kaiken kukkuraksi, kuin vanha kansa eli niukasti ja säästi. Nyt tuntuu, että uusi sukupolvi ei varmaan edes tiedä mitä säästäminen tarkoittaa. Yhteiskunta on tähän asti syytänyt rahaa siihen malliin, ettei ole tarvinnut sen takia ruveta säästämään. Työtä tekevä väestö on kylläkin köyhyysrajalla, kun palkka pyritään vuosi vuodelta tarkemmin keräämään pois valtion ja kuntien toimesta.

Minäkin olen vältellyt kaupassa käyntiä. Olen vaan miettinyt, että miten pitkään mahtaa nuo viimeiset kyläkaupat sytytellä valoja ja kylmäaltaita käynnistellä, jos jokainen koittaa tulla yhtä vähällä toimeen. Kesällä kasvattelin kolme possua ja niitä olen paistellut ja leivinuunissa lämmittänyt ajankulukseni. Minun ostoksilla ei kauppias pääse verotaulukosta kirjoitettuihin lööppeihin tai kyläläisten kateuden kohteeksi, valitettavasti.

On se tämä Suomi sitten saatu todella huonoon jamaan ja pahinta, ettei oikein kukaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Koko maailman tilanne on kallellaan. Ei pitäisi ajatella ehken koko asiaa, vaan koira ja kissa kainalossa nukkua päiväettonetta. Sitä vaan tilipäivänä koitetaan katsoa, missä järjestyksessä laskut näpytellään koneelle, että selviydytään seuraavaan tilipäivään ns. kuivin jaloin.

Monet nuoret ja lapset ovat saaneet elää kuin pellossa. Rahaa on yhteiskunnalla ollut ja uudet kirjat on aina koulusta saanut. Jotenkin ehken on koulutettu uusi sukupolvi siihen, että yhteiskunta hoitaa, maksaa ja se kuuluu meille. Jossakin vaiheessa, kun Nokia piti Suomea pystyssä ja Venäjän kanssa oli ystävälliset yhteistyökuviot, niin politiikot jakoivat kansalle verotuloilla monenlaista etua. Nyt kun niihin on totuttu, niin otappa ne pois.

Suomi on aivan kuralla rahallisesti ja jotenkin tuntuu, että aina kun on oikeistohallitus, niin aina on katastrofi vallalla. Voin olla ihan väärässä vetäen täysin oudot johtopäätökset ja myönnän sen jos niin on. Kekkonen taisi vaan olla aika viisas mies, kun vältteli joidenkin puolueiden hallitukseen pääsyä.

Ammatillinen koulujärjestelmä saatiin Suomessa huikean hienoon iskuun, jopa lukiota suositummaksi. Hakijoita riitti ja työelämä sai hyviä tekijöitä. Nyt sitten päätettiin ajaa koko järjestelmä alas kertaheitolla ja kaikki se hyvä, mitä saatiin aikaan heittää romukoppaan. Tämähän se on politiikkojen mukaan aina sitä kehittämistä. Joopa joo.

Nyt on Venäläisillä eri kuviot. Supo on huolissaan, kun Venäläiset tahot ovat ostaneet kiinteistöjä ja maata strategisesti tärkeistä paikoista Suomessa. No eipä tuota nyt kovin suuri tutkija ole tarvinnu olla, tuon havainnon tehdäkseen. Suomalaiset politiikot on vaan niin sinisilmäisten sinisilmäisiä ja antaneet tämän kaiken tapahtua. Hyvinkö Venäjältä olette tontteja ja kiinteistöjä ostelleet? Jos nyt mitään ymmärsin siitä virkamieslatinasta, mitä supo selitti, niin venäläiset olisivat ostaneet maapaikkoja Suomesta, mihin saisivat kalustoa ja sotilaita, jos joskus vaikka tarvitsis ystävällisen naapurin kamaralla lähteä liikkeelle. Politiikot eivät ole huolissaan, joten "elekee hättäillä". Manu viittas aikanaan kintaalla ja tähän on tultu.

Kosketusta vailla oleva mies

Olin viikon Unkarissa ja tänään menin tapaamaan iäkästä isääni. Hätkähdin, kun hänen kunto on heikentynyt silmin nähtävästi. Silti hän keitti kahvit ja juteltiin elämästä.

Tultiin siihen tulokseen jälleen, että ihmisen elämä on yllättävän lyhyt. Isäni kertoi (minä voin täysin yhtyä näihin kokemuksiin), että viiteenkymppiin asti elämä on yhtä vastamäkeä ja suorittamista, sen jälkeen se on myötämäkeä. Hän tarkoitti käsittääkseni sitä, että ei ole enää kauheasti vastuksia ja ajan kulku nopeutuu loppusuoran-, sekä maalin lähetyessä huikean nopeasti. Mitä nyt aivan viimeisinä vuosina päivät tuntuvat pitkiltä, kun liikkuminen vaikeutuu, kuulo heikentyy ja sitä myötä ihmiskontaktit katoavat.

Isäni verenpaine on heitelly kovasti ja psytellyt vaarallisen korkealla jo useamman viikon. Tulee jotenkin niin voimaton olo katsoessa elämän rajallisuutta. Miksi meillä on aina niin kiire jonnekin?

Isäni kertoi jälleen, että kaikki ystävät ovat kaikonneet, suurin osa ikäisistä on mullattu ja loput nuoremmista eivät enää uskalla tulla käymään. Pelkäävät ehkä vanhuuden tarttuvan. Hän on silminnähden yksinäinen.

Vanhin veljeni on tehnyt valtavan työn vanhempieni hyvinvoinnin eteen, saamatta siitä juurikaan positiivista palautetta tai huomiota.

Isäni on asunut rakentamassaan omakotitalossa vuodesta 1963. Äitini kuoltua yksin. Voitte kuvitella mitkä tunteet jylläävät hänen ajatuksissa, jos ja kun on tullut pohtineeksi, ettei hän kykenisikään asumaan enää omassa talossaan.

Tämäkin elämänvaihde on kunkin koettava ja siitä selviydyttävä, olitpa juuri itse maaliviivalla tai saattelemassa läheistäsi sen viivan yli.

Matkailu avartaa

Päätin melko nopealla aikataululla lähteä tyttäreni kanssa kaupunkilomalle Budapestiin. Olen toki käynyt siellä usein vuosikymmenten aikana työmatkoilla ja päätin viedä tyttäreni tutustumaan Unkarin pääkaupunkiin.







Ihastuin aikoinaan ikihyviksi tähän perinteikkääseen ja kauniiseen kaupunkiin. Tässä on käynyt samoin kuin rakkaudessa yleensä, että kun arki koittaa, niin se ihastumisen huuma häviää ja alkaa nähdä asioita toisin silmin. Budapesti on silti kaunis kaupunki ja ihmiset ihania.  Haluan palata sinne aina vaan uudelleen ja uudelleen.

Sillat ja parlamenttitalo on kauniisti valaistu, joten illalla on mukava kävellä joenrantaa pitkin ja ihastella historiallisia rakennuksia.












Turisti katselee tuntosarvet koholla, kuin kärpänen katossa maailman menoa ja eroavaisuuksia. Tässä huomioitani Unkarin reissultani täysin epäloogisessa järjestyksessä ja ehken erikoisesta näkökulmasta.

Voisin luetella monta trendikästä asentoa, kuinka metrossa seisotaan. Tässä yksi: miehekkäintä on olla haara-asennossa putkea vasten pitämättä mistään kiinni, sillä heikot yksilöt ja turistit puristavat rystyset valkoisena katonrajassa olevan putken riippuvista nahkalenkeistä.

Aikoinaan kiinnitin huomiota siihen, miten vapaasti nuoret näyttivät rakkauttaan metroissa. Olen harmikseni ollut huomaavinani, että tämä länsimainen tunteettomuus on rantautumassa myös Unkariin. Näin nimittäin vain yhden nuoren parin, jotka olivat umpirakastuneita. Voi sitä nuoren naisen silmänpaloa ja niitä katseita, joita hän nuoren miehen suuntaan viestitti. Suudelmia, halauksia ja lempeää kuherrusta. Onhan se niin kaunista ja ainutkertaista, mutta samalla niin kantoavaista. Ihminen on niin hienosti kehitetty, että kun kemikaalit päässä pyörähtävät, niin mitään ei ole tehtävissä. Sivulliset vain voivat sitä analysoida, jos tohtivat ja jos pitäisikään. Sitä sanotaan rakkaudeksi. Syvä huokaus...

Asuntojen WC:n yhteydessä ei ole lavuaaria ja käsien pesupistettä, vaan nakkisormet täytyy siirtyä puhdistamaan pesuhuoneen puolelle. Vessoissa tulee tupsutella eri hajusteita suorituksen jälkeen, ettei niiden huoneiden päätuotteet haise siltä miltä niiden kuuluisi haista. Onneksi Unkariin ei ole kiirinyt vielä tämä neuroottinen käsien desifiointitapa näillä helkutin pahan hajuisilla aineilla, mikä Suomessa on vallalla. Aina kun mennään syömään, niin suurin osa ihmisistä hölvää niillä käsiään ja ne haisevat ihan tolkuttomasti. Täytyy sanoa, että ne "droppaavat" minun ruokailutunnelmaa. Ennemmin tuoksuttelisin ruuan tuoksuja, kuin denaturoitua alkoholia, tai neuvolan hajua. 

Isoissa kaupungeissa täytyy oppia syömään vaaleaa sämpylää metrosta toiseen kulkiessaan. Vaaleasta leivästä vielä, että sitä ei syödä suoraan rahvaan suomalaisittain haukaten, vaan annat asiantuntevamman leiman, kun nypit leipäpalasta tai sämpylästä paloja ja mytistelet niitä somenpäissä ajatuksella, ennen kuin laitat sen rauhallisin elkein suuhun. 

Metallitölkit pitää tillustaa litteäksi ja sitten ne vasta voi työntää marketin palautusautomaattiin, kun meillä on totuttu siihen, että kone rutistelee ne insinöörin keksimin mekaanisin laittein.

Pankkikortilla voi maksaa melkolailla joka paikassa, joten rahan vaihto alkaa olla historiaa. 

Budapestissa kävelevillä ihmisillä on hyväkuntoiset kengät ja ihmiset pukeutuivat tyylikkäästi. Suomessakin pääkaupunkiseudulla pukeudutaan siististi. Syrjemmäksi metrolla tai bussilla siirryttäessä Budapestissa pukeutumistaso ja tyyli oli sama kuin Suomen syrjäisemmissä kaupungeissa.

Hintataso on keskustan alueella hivenen halvempi, kuin Suomessa, mutta reuna-alueilla huomattavasti halvempi. Oli aika shokeeraavaa katsoa liitutauluun piirrettyjä juomien nimiä ja hintoja. Finlandia vodka-paukku olisi maksanut pubissa 440 forinttia, eli n. 1,5 euroa. Mitäpä Suomalaiset ravitsemusliikkeet pyytävät kyseisestä snapsista?  Viinipullo 0,75l maksaa kansan kuppilassa/-ruokapaikassa keskimäärin n. 1875 forinttia. 1 euro on n. 300 forinttia. Suomessa ruokailun yhteydessä pyydetyn viinilistan hinnat viinipullolle ovat kymmenissä euroissa.

Tuntuu jotenkin epätodelliselta, kun tuota ravintolan hinnoittelua katsoo ja samalla miettii, että 1 euro vastaa 300 forinttia.










Keitot näyttivät olevan suosittuja ruokia työikäisten keskuudessa. Keitot syödään vaalean leivän kanssa. Unkarilaisissa keitoissa näytettiin käyttävän lihalimen ja lihan lisäksi paprikaa, sekä tietysti makaroonia. Minä vein tyttäreni kauppahalliin syömään gulassia. Maku oli kohdallaan, mutta säästöt ja tuottavuusvaatimukset olivat leikanneet lihat pois keitosta. Minulla oli yksi lihapala, tyttärellä liekkö sitäkään. Lähtöpäivänä käytiin paikallisten suosimassa paikassa ja siinä gulassissa mikä minun eteen kannettiin oli sattumiakin. Lihaa oli oikein sopivasti. Jäi vain askarruttamaan, että mikä vie aikaa, jos gulassia keitetään iso kattila, niin aika nopeasti sen luulisi eteen kantavan. Ei sinänsä, että mitään kiirettä olisi ollut. Samalla mietin, että miksi pitäisi riuhtoa, tuhahdella ja olla tuskastuneen oloinen, eikö olisi helpompaa tehdä työtä hymyillen ja kepein mielin?

Asuimme hostellissa ja siellä oli palvelu kohdallaan. Mies joka hoiti asiakaspalvelua pitäisi palkata kouluttamaan asiakkaan kohtaamista ja käsittelyä. Emme toki paljon palvelua tarvinneet, mutta se oli huomioonottavaa, kepeää ja hauskaa, sekä täsmällistä. Vanha talo oli edullisesti, mutta maulla sisustettu ja siisti. Huoneet ja ovet olivat valtavan korkeita, niin ei haittaa ja on ymmärrettävää, että hämähäkin rakentamia taidonnäytteitä ei ole siihen tahtiin keritty poistamaan, mutta ketä haittaa? Avaimen käsittelyn ja lukon välysten huomioon ottaminen avainta käännettäessä vei toki oman aikansa. Hinta- laatusuhde oli silti oikein kohdallaan. Kahden ihmisen majoitus maksoi neljältä päivältä 150€.

Jotenkin kiinnyin tuon majoitustalomme poheemiin interiööriin. 

Unkarilaisen ruuan herkulliset tuoksut ja leppoinen tunnelma pureutui suloisen pehmoisesti sieluun asti.

Opettajatko enkeleitä?

Taas on noussut oppilaan kännykällä kuvaama video median keskiöön.

Opettaja on tuomittu ja vanhempien kasvatustyö on kyseenalaisettu. Opettajat eivät tule saamaan yhteiskunnan tukea saati tavallisen palkansaajan hyväksyntää.

Elollisten keskuudessa on niin helppo ja hyvä käydä heikoimpien kimppuun lyöden niitä, mitkä syyttäjien mielestä ovat saavuttaneet enemmän kuin mitä itsellä on.

Onko opettajia sitten karehdittava?

Aamulla moni kansankynttilä katsoo työpaikallaan, että ketä sattui tulemaan paikalle. Lueskelee wilmasta kellä on saikkuu ja kuka nyt on sattunut menemään laivalle.  No sitten opettaja yrittää kaikesta huolimatta saada ilmapiirin positiiviseksi, vaikka osa opiskelijoista on oppinut aloittamaan aamunsa norsun naamalla, korostetuin sanoin sattelemana. Siinä sitten kun opetusalan ammattilainen käy hakemassa osan nuokollaan olevista opiskelijoista milloin mistäkin sinne missä kuuluisi olla ja muutamille soittelee perään, jos tiedot löytyvät jostain, niin päivän työ saadaan alkuun.

Sitten osa opiskelijoista tekee työtä "älypuhelinta" selaillen ja jotain muka siinä samalla tehden, niin eihän siinä välttämättä opettaja saa sitä liimaksia, mikä toisi tunnetta siitä, että onnistuminen on lähellä.

Tämä pohdinta lähti siitä, kun kuuntelin radiota, jossa putkiliikkeen yrittäjä kertoi palkanneensa kesällä 10 alan nuorta yritykseensä. Yksi oli ilmoittanut päivää aiemmin, etten tule. Toisen päättöjuhlat oli menneet pitkäksi. Eräs oli hävinnyt kesken kesän ja yksi oli kyllä ollut paikalla, mutta ei osannut tehdä mitään itsenäisesti, vaan oli valunut älypuhelintaan heiluuttelemaan aina aikaa tappaakseen. Yksi oli sitten jäänyt firmaan töihin. Yrittäjä osoitti sormellaan kasvatustyön laatuun.

Ei ole ihme, että yrityselämästä alkaa kuulua pieniä korahduksia. Moni on ottanut kantaa ja valittanut sitä, että ministerit ovat päättäneet pudottaa verorahojen käytön nuoriin minimaaliseksi ja samalla opettajien arvostus on ajettu alas.

Sitä sitten saa mitä on tilattu. Auktoriteettien, kuten esim. poliisien, rajavartioiden, opettajien ja muidenkin ennen arvostettujen virkaa tekevien työ on lytätty siinä määrin, että heidän päälle nykyisin syljeksitään.

Mietikääpä, mihin tämä kaikki pitkässä juoksussa johtaa?

Ei ole helppoa olla Orpo

On sitä tälläkin viikolla taas ollut mediassa monenlaista uutista ja tietoa. Jos on orpo, niin luulisi silloin ymmärtävän lähimmäisen hädän. Ei siinä kavereiden lobbaaminen terveysalan hyväpalkkaisiin asemiin kiinnostaisi, vaan enemmänkin läheisten auttaminen. Tämä nyt ei liity mitenkään tähän, mutta tuli tuosta Orvosta mieleen kokoomus ja sitä kautta se mielikuva, että tämä puolue nyt olisi jotenkin ollut lobbaamassa ydinvoimaa Suomeen. Sitä vaan miettii, että onko suomalaisen työntekijän verorahat olleet suuntautumassa oikeaan paikkaan, kun on tuota arevan ja suomalaisen valvontaviranomaisen Kissa-Rotta leikkiä seurannut.

Ei tarvitse olla omakohtaista kokemusta kuin yhdestä ranskalaisesta autosta, kun saa jo jonkinlaisen kuvan patonkia kainalossa kantavien eurooppalaisten sähköalan ammattilaisten osaamisesta.

Nämä sitten vielä palkataan tekemään ydinvoimalaitosta. Ei sillä että epäilisin. Tuli vaan sellainen tunne, että tämä projekti saattoi tulla meille kalliiksi. Pitäisikö tämä erittäin tyyriiksi tuleva ydinvoimapelleily jo lopettaa ja laittaa rahat hiukan uudempien energiainnovaatioiden kehittelyyn.

Vai on suomessa tehty ohjuskokeita. Onneksi ei Pohjois-Koreassa, sillä sitä paheksuttaisiin kovasti. Täällä se on aivan korrektia, onneksi meillä on osaamista ja yhtään ei lennähtänyt Venäjän puolelle. Tosin taisihan sieltä Venäjältäkin välillä lennähtää Suomen lappiin joku harhautunut ohjus ja ei siitäkään nyt suurta numeroa meillä tehty. Naapurin lentäjät nyt on aina aika ajoin lennähdellyt meidän lakkasoita kurkkimassa.

Saattaa Suomi tällä menolla tarvita kumppanuusmaita lähivuosina, jos näin salamyhkäisesti toimitaan. Jotenkin on tullut sellainen kuva, että yleensä ennen sotia on suomessakin alkanut sotilasjohto sooloilla entistä enemmän ja politiikot joutuneet samaa tahtia selittelemään ihmetellen tapahtuneita. Aikoinaan vanha kansa sanoi, että suutarin pitäisi pysyä lestissään.

Toivottavasti olen ymmärtänyt aivan väärin, mutta kymppiuutisia katsoessani  tulin siihen käsitykseen, että presidentti Niinistö oli harmissaan siitä, että Hollanti ei ollut pitänyt turpaansa kiinni. Suomi kun oli luvannut ehken Venäjälle ohjuksia saadessaan, että niitä ei ainakaan käytetä heidän sotarikosten selvittämiseen.

Toivoa sopii, että havaintoni ovat vääriä. Aika lämpimien asioiden ja maiden kotipesällä nyt sohitaan. Ei ihme, että Suomessakin lentotoiminnan kertausharjoituksia on alettu näyttävästi pitämään ja pohjoismaiden kanssa veljeilemään, sekä samalla melkein kaikkien vähänkin tuttujen maiden sotilaat parveilevat Suomessa. Olihan se erikoista, että amerikkalaistenkin sotilaslentäjäsaattueet tulla tupsahtivat vähän niin kuin salassa kenenkään tietämättä harjoittelemaan Suomeen.

Olisi ehken hyvä, jos maanpuolustuskorkeakoulun opseihin laitettaisiin uusi oppiaine "mitä opittavaa Suomella on sotahistoriasta".

Kenelle elämme?

Isäni on ollut metsä- ja kalamies henkeen ja vereen. Oli perustamassa aikoinaan metsästysseuran ja toimi sen puheenjohtajana 30 vuotta. Isälleni on ollut metsästys ja kalastus kaikki kaikessa. Hän pyrki istuttamaan tuon kiinnostuksen ja innon myös lapsiinsa. Niinhän se valitettavasti on, että usein me haluaisimme lapsistamme juuri sellaisia, kuin itsestämme olisimme halunneet tulevan. No ei tullut kalamiestä, ei metsämiestä. Hyvä ampuja kylläkin.

Tämä pohdiskelu lähti siitä, kun isäni ei malta päästää irti metsästysharrastuksestaan, vaikka ikä ei enää tue sitä. Hän on vain sitkeästi maksanut hirviluvat ja aina yhtä tormakkaana on menossa metsälle. Valitettavasti hän joutuu jättämään operatiivisen toiminnan pääosin nuoremmilleen ja niinpä lapset joutuvat olemaan hänen harrastuksen ylläpitäjiä osallistumalla hirvijahtiin. Olen ymmärtänyt, ettei kukaan pojista ole erityisen vihkiytynyt tuohon harrastukseen. Isäni on melkein joka kerta, kun käyn hänen luonaan ilmoittanut, että kyllä minäkin olisin tervetullut hirvimetsälle. Yhtä monta kertaa olen kertonut, että en ole tulossa.

Tänään isälleni oli valjennut, että hirvimetsästyksen aloituspäivänä ei hänen pojat pääse häntä tuuraamaan. Kysyi sitten minuakin. Sanoin, ettei voisi vähempää kiinnostaa ja ettei se ole minun juttu. Eihän isäni siitä vastauksesta varmasti tykännyt ja oli pettynyt kasvatuksensa tulokseen.

Mietin vaan kotiin töistä ajellessa, että jos minä herään joka arkiaamu klo. 5.30, niin en aio herätä lauantaina kellon viisareiden osoittaessa 4.30. Toki näin kerkiäisin hoitamaan kaikki eläimeni ja sitten vielä valmistelujen jälkeen ajamaan tuli ahtereen alla 70 kilometriä ollakseni metsän laidassa pyssy tanassa käskyn jaolla auringon sarastaessa. Siellä sitten olisin kuuntelemassa toinen toistaan parempaa ja viisaampaa metsämiestä kyseenalaistamassa sanallisesti jahtikavereitaan.

Kuka menee sen ison männyn juureen, Vilikinmäen taakse ja Piiroonmäen Jussin leivättömän pellon kulumaan (nimet keksittyjä). Metsämiehillä, jos kellä on aivan oma kylänsä maamerkkislangi, niistä ei uusi harrastaja ihan helpolla selvää ota. Metsämiehillä on vielä se vanha ammattilaisen tyyli, missä uuden kokelaan on itse otettava selvää asioista ajatuksella; "ei minuakaan kukaan perehdyttänyt, kyllä Siperia opettaa".

Sitten kun ammut hirven, tai jätät sen ampumatta, niin sanomista ja piilov..a riittää. Milloin saalis on liian pieni, milloin mitäkin. Harvoin sattuu sellainen, että kaikki olisi tyytyväisiä. Pelkurit kun laskevat vielä isoimmat hirvet passiketjun läpi. Isäni oli aikoinaan suomen parhaita hirviampujia radalla. Metsällä hän erään kerran ampui hirveä, mutta luoti osui hirvenkarvan väriseen mäntyyn ja hirvi otti haavoittumatta ritolat. Sitä sitten monissa miehin etsittiin, kun epäiltiin sen haavoittuneen. Joku metsämies sitten tuumi etsinnän lomassa; "se on tämä Veikko niitä rata-ampujia". Olisko tämä nyt ollut sitä piilo...?

Eikö sitä voisi jokainen elää omaa elämäänsä ja tehdä niin kuin itse haluaa, eikä toteuttaa koko elämäänsä muiden toiveita. Voitaisiinko kunnioittaa toisia siinä määrin, ettei puututtaisi heidän elämäänsä ja ainakaan rollattaisi, sekä luuloteltaisi miten toisilla menee.

Olen joskus sanonut nuorillekin, että ottakaa vastuu omasta elämästänne ja tehkää siitä mieleisenne. Se on ainut vaihtoehto ravistella ympärillä pyörivät "asiantuntijat" kintereiltään ja sitten voi alkaa elää niin kuin itse haluaa omilla varoilla ja ajatuksilla.

Onko pidettävä kiinni saavutetuista eduista?

Suomi on taloudellisesti viimeisellä partaalla alkanut tehdä ratkaisuja, joista monikaan ei pidä, mutta ne vaan todennäköisesti on väistämättä pitänyt tehdä. Jotenkin pidän tuosta meidän pääministerin määrätietoisesta toiminnasta ja esiintymisestä. Kun on tehtävä, niin kompromissein järkähtämättä mennään siihen maaliin, mikä on valittu. Minä olen saanut osumaa tässä tuloluokassa ja käteistä ei juuri tällä palkanmaksajaryhmällä ole. Kun vielä olen kuntatalouden rasitteena, niin eipä meillle ole ymmärtäjiä riittänyt. Se nyt vaan on pitänyt hyväksyä.

Katsoin uutisia netistä ja huomasin, että sanomalehti karjalaisen toimittaja kannusti ihmisiä älähtämään, jos vastustaa kolmipäiväiseen postinjakeluun menemistä. Kun mietin, mitä haittaa siitä nyt minulle olisi, niin ei mitään. Maakuntalehden tilaus ja muut maksullisten lehtien tilaukset piti lopettaa sitä mukaa, kun hallituksen säästöt kongretisoituivat omassa elämässä. Palkat ovat tippuneet ja kaikenlaiset piiloverot ovat sitten vieneet loput. Minun postilaatikkoon ei kanneta, kuin mainoslehdet ja laskut. Välillä muidenkin, mutta ne olen aina kohteliaasti vienyt takaisin, pahahan se on jos kyläläisiltä jää joku lasku saamatta. Harvakseltaan vielä tipahtelee postiluukusta kirkon lähettämä lehti. Sekin jää aina lukematta, vaikka se jos mikä kannattaisi lukea. Siitä lehdestä minä olen maksanut ihan sievoisen summan kuulumalla kirkollisveron piiriin siitä asti, kun palkanmaksu minun suuntaan on alkanut. Noin 40 vuotta. Olen kuitenkin aika konservatiivinen ja ajatellut, että kirkot tulisi säilyttää ja olla jotain traditioita, mihin voi luottaa. Poikani lukee teologiaa ehken jo viimeistä vuotta, niin ei olis kiva, että kaikki jättäisi kirkollisverot maksamatta. Minä kerkiän laskut siirtämään maksettavien laatikkoon jopa kerran viikossa. Aikoinaan sanoivat, että parempi olisi se kerta rytinä, kuin ainainen kitinä.

En nyt varmaan tiedä mistään mitään ja siksi olenkin alkanut ihmetellä tuota sairaanhoidon ja sossun liittoa. Siellä tuntuu olevan pohjaton kassa. Se tosin on niitä alueita, mihin on tosi vaikea politiikkojen ja kenenkään puuttua, kun se on niin tunteisiin vetoava asia. Jos olisin hyvä haltia, niin heilauttaisin taikasauvaa loihtien vanhemmille lapsien kasvatukseen voimia ja jämäkkyyttä. Se mikä sanotaan, se pidetään. Taikoisin haikaroiden lentoreitin kiertämään omaa elämäänsä hallitsemattomien-, narsististen uraohjusten ja alkoholistiperheiden kodit. Näin säästettäisiin paljon inhimillistä kärsimystä ja valtavasti verovaroin katettavaa toimintaa. Silläkin rahalla voitaisiin parantaa elintasoa ja kansalaisten työmahdollisuuksia. Nyt verorahat on käytettävä pääosin mielenterveyden häiriöiden korjaamiseen ja palkattomuuden aiheuttamiin kuluihin. Voimavaroja pitäisi pystyä suuntaamaan vanhemmuuden tukemiseen. Välillä tuntuu, että on viety yhteiskunnan ohjeiden ja sitä kautta ammattilaisten toimesta tavallista maalaisjärkeä käyttävienkin vanhempien usko omaan vaistoon lasten kasvatuksessa.

Nämä nyt on vain tavallisen palkansaajan pohdintoja ja ei välttämättä ole oikea totuus. En tiedä mistä syystä ja miksi tämä yhteiskunta oirehtii ja aiheuttaa ihmisille niin paljon henkistä sairautta. Se on toki ymmärrettävää, että jos valtiolla on varaa tutkia laajamittaisesti, mikä sairaus meillä on, puuttumatta siihen mistä sairaudet alunperin johtuvat, niin saattaa käydä, kuin pahimmillaan metsäpalossa. Se kuulemma jossain vaiheessa siirtyy latvapalovaiheeseen, sitten ei ole mitään tehtävissä, tai ainakin sen sammuttaminen vaatii massiivisia toimia ja ei ole halpaa.

Yhdessä ruokailu alkaa olla katoavaa kansanperintöä

Euroopan kulttuuriympäristöpäivät ja Syödään yhdessä -hanke kutsuvat viettämään kulttuuriympäristöpäiviä yhteisiin ruokapöytiin ja avaavat somekeskustelun kulttuuriympäristön ja yhdessä syömisen merkityksestä.

Täytyyhän tätä aihetta käsitellä myös blogissani.

Minun lapsuudessa pidettiin ensiarvoisen tärkeänä sitä, että perhe ruokaili yhdessä samaan aikaan. Ei suvaittu sitä, että jääkaapilla olisi roikuttu pitkin päivää. Olohuoneessa ei tietenkään saanut syödä. Olin todistamassa erään perheen riitaa siitä, kun lapset eivät olleet ajallaan syömässä. Ruokailuajathan olivat klo. 11.00 ja 17.00. Jos silloin ei ollut syömässä, niin tarjoilu oli ohi ja uutta kattausta ei tullut. Rouva lukitsi keittiön, että saisi lapset oppimaan ruoka-aikojen merkityksen. Ajatuksella, että nälkä on hyvä konsultti. Nyt varmaan sossun tädit jo juoksisivat lasten apuun ja antaisivat vanhemmille vakavan huomautuksen tuosta kasvatuksesta, vaikka se jos mikä oli oikea tapa opettaa lapsia. Nyt kun ei saisi lapsille tulla paha mieli ja aina pitäisi olla kivaa. Onhan se tuhmaa, jos joku komentaa tai määrää. Kyllä se on niin, että ei saa tulla pettymyksiä ja jos tuntuu pahalta, niin kyllä lääketehtaat ja lääkärit hoitavat asian.

Mitä etua siitä oli, että ruokailtiin samaan aikaan? Ruokapöydässä tultiin nähdyksi ja aistittiin, mitä kunkin elämään kuului. Näkisin, että kun vanhemmat joutuvat nykyisin juoksemaan usemmassa työssä ja työpäivät viruvat, sekä elämä on epäsäännöllistä, niin ei keritä kuuntelemaan lähimmäistä. Ne joilla ei työtä ole ollut, ovat kenties pubissa istumassa ja lasten jääkaappi on tyhjä. Ne jotka koittavat pitää kulissit kunnossa juoksevat ja ajavat Audillaan siihen tahtiin, ettei lapsia kerkiä näkemään, muutoin kuin kaupungilla rahapussi ojossa.

Näkisin erittäin tärkeänä tuoda uudelleen tuo vanha perinne kunniaan siten, että järjestetään päivittäin perheen yhteiset ruokailut ja kuulostellaan kuulumiset.

Haluammeko tietää?

Miten ruoka tulee paistinpannullemme?

Minä tiedän, kun ihan itse olen omakätöisesti possuni syöttänyt ja heidän hyvinvoinnista huolehtinut. No ei heidän elämä tietenkään pitkä ollut, mutta joku viisas sanoi, että ei se elämän pituus, vaan sen laatu.

Possujen teurastus tehtiin kotona  ja leikattiin ammattitaitoisesti metsästysseuran lahtivajalla, jossa oli kylmiö.

VAROITUS! seuraava kuva saattaa järkyttää, jos olet asunut elämäsi kuplassa ja nostanut steriilin kaasuun pakatun lihapaketin marketin hyllystä.

Jotenkin tuo kuva on kuitenkin positiivinen, ihan kuin he hymyilisivät.

Kun minäkin sitten, kun päiväni ovat luetut saisin lähteä mukavasti eletyn elämän jälkeen nopeasti hymykare suupielessä toista silmää iskien, niin se olisi onnen täyttymys.







Ei tämän kuvan pitäisi järkyttää yhtään enempää, kuin kalanperkeiden ja niiden puhdistamisen katsominen.

Siinä samalla tavalla koukussa olleelta kalalta vedetään maha auki ja sisukset pihalle, sekä pää nahan kanssa pois. Eli aivan normaalia.

Nyt ovat possut vagumissa ja tänään teemme heistä makkaraa. Monitoimikone on jo viritetty ja cilitkin itse kasvatettu. Useampi pakastin on täytetty ja talven ajan syömme possua suvun voimin ja jos vielä metsästä saatua riistaa, sekä sientä laittaa jatkoksi, niin nam.

Nämä possut söivät horsmaa koko kesän ja loppuajasta omenia. Pääruoka-aine oli ohra, jonka jauhoin jyvistä ihan itse ja sekoitin veteen. Possut kasvoivat tällä ruokavaliolla kesän aikana n. 90 kiloisiksi.

Aika ajoin possuille järjestettiin juhlat, ns. kärsä makiaksi. Ei se possujenkaan suu ole tuohesta tehty.

Possut osasivat ottaa rennosti. Tässä he ovat ruokaettoneilla. Elelivät ihan kuin viimeistä päivää.

Näillä tarpeilla tulee lähiluomu-makkaraa. Cilit ovat poikani kasvattamia ja possut minun ruokkimia.

Onhan siinä leikkuulaudalla myös pieni pala Kiteeläistä hirveä siirtymässä makkaraan pikantiksi mausteeksi.

Makkaraseokseen laitettavat cilit ja sipulit kannattaa paistaa kevyesti pannulla ennen massaan sekoittamista.

Näitä omin kätösin tehtyjä makkaroita voisi sanoa jopa pihvimakkaroiksi, olivat sen verran ruokaisia ja jälkimaku kohdallaan. Jauhot jäi pakettiin, eli melko iso on lihapitoisuus. En laittanut mitään nahkoja ym. toisarvoisia ruhonosia massaan. Toki mahdollisimman rasvaisia possunlihoja ja ihan aitoa läskiä.

Tässä kevyt aamupala yöllisen makkaraurakan kunniaksi, nam...nam.

Itämeri pelastuu

Olipa mukava kuulla tänään positiivisia uutisia radion uutislähetyksessä, sillä niin usein luetellaan vain kuolleet eri puolelta maailmaa.Toki uutistoimittajien osaamiseen voi luottaa. He kertovat kuinka avustustyöntekijöiden työ on hankalaa ja miten jostain lähistöltä löydetty suomalainen henkilö, tai ainakin suomenkielinen on kokenut katastrofin ensihetket.

Ne mukavat uutiset meinasivat unohtua, ne kun ovat niin harvinaisia uutislähetyksessä kuultuna, pois luettuna kymppiuutisten kevennystä. Kuuntelin useamman kerran, että oikeastikko Suomen uutiset kertovat, että itämeri on puhdistunut Venäjän hyvien ympäristötekojen ansiosta.

Minä olen yleensä kuullut uutisista ja ajankohtaisohjelmista aika erityyppisiä juttuja ja ne eivät aina ole lisänneet luottamusta itänaapurin toimintaan ja puheisiin. Nyt näytöt osoittavat, että Venäjä on erityisen valveutunut kestävän kehityksen saralla. Tästä voidaan huomata, että maailma muuttuu.

No olen minä kuunnellut Suomen hallituksenkin toimintaan liittyvää uutisointia. Joskus vaan ihmetyttää, millä aikakaudella tuo tiedon siirtyminen koneelta toiselle oikein on. Siellä toimittajan näköinen ihminen odottaa singnaalin siirtymistä ja kysymystä. Kai sen kysymyksen voisi lähettää vaikka sähköpostilla (kun ne faksitkin on hävitetty) muutamaa päivää ennen ja sopia toimittajan kanssa, että alat sitten höpöttämään esim. klo. 13.41. No onhan se toisaalta saatu näyttämään siltä, että hektistä on, ainakin toimittajien hapituksesta päätellen. Voi olla, että on pitänyt käydä ihan toimittajan hiusten laittamisen- ja stailauksen erityiskurssi, että on saatu näyttämään siltä, että ei ole kerinnyt paljon laittautumaan.

Aikamoista taiteiluahan tuo politiikkojen ja puolueiden toiminta on. Toisella kädellä pitää miellyttää kansaa ja toisella kädellä pitää saada vedettyä sama summa pois mahdollisimman huomaamattomasti. Ainakin siten, että ihmiset huomaisivat vedätyksen vasta vaalien jälkeen. Hyvä kyllä oli, että päivähoitomaksut eivät korottuneet. Nyt vain jännityksellä odotan, millä hinnalla ajelen päivittäisen asunnon ja työpaikan 120km välisen matkan tulevaisuudessa ja paljonko tästä taloni alle maksamastani maa-alueesta pitää veroja maksaa.

Mitenkähän vuosien saatossa maksetaan nämä nuorille aiheutetut mielenterveyshaitat ja heidän lasten lastensuojelukustannukset? Ne eivät ole ainakaan vähenemässä. Jos olisin vastuussa kuntien ja valtion varoista, niin perustaisin kiireellisenä ministerien ja virkamiesten välisen kriisiryhmän asiaa pohtimaan ja nopeista toimista päättämään perheiden kasvatusasioiden kuntoon saattamiseksi. Tämä ilmiö ei parane pumppaamalla rahaa erikoissairaanhoitoon, sillä nyt pitäisi päästä sylttytehtaalle. Näistä asioista saattaisi tietää parhaiten ihan maallikoista koottu ryhmä. Asiantuntijoista koostuvat työryhmät tahtovat usein pelata omaan pussiin vaatimalla rahaa jälkihoitoon. Näin saataisiin yksityisten ja muidenkin asiaan vihkiytyneiden yritysten talous paranemaan. Nyt pitäisi kuitenkin panostaa ihan ongelman kehittymisen alkumetreille, se olisi inhimillisesti, sekä taloudellisesti vähiten ihmisiä ja yhteiskuntaa vammauttava ratkaisu.

Tarve näkyä

Luultavasti se on niin, että jos ei ole näkyvissä, niin ei ole olemassa. Tuo tuli mieleen, kun olen katsellut noita facebookin profiilikuvia. Niitä "vatuloidaan" jatkuvasti. Ehkä sitä ihminen kuitenkin kaipaa hyväksyntää ja kauniita sanoja. Niitä ei varmaan normaalissa arjessa tule riittävästi. Suomalaiset jotenkin pelkäävät, että kauniit sanat loppuvat, joten niitä kannattaa pantata vanhuuden varalle, tiedä vaikka sitten niillä olisi enemmän käyttöä. Olen kyllä huomannut, että positiivisuus ei välttämättä ole jalostumassa iän karttuessa. Silloin kun vielä jaksaa ja elämä on viriliä, niin miksi emme huomioisi toisiamme puhumalla hyvää ja kaunista toisistamme. Parasta on puhua hyvää myös selän takana. Valitettavasti selkään puukottajia kyllä riittää, mutta ne positiiviset ilmaukset jätetään kasvamaan korkoa. Facebookissa tuntuu olevan paljon kauniita ihmisiä, ainakin sinne liitettyjen kuvien saamien kommenttien mukaan. Pitääkö sitä olla aina niin kaunis? Eräs mies sanoi, että eihän se miun vaimo nyt niin kaunis, mutta tarkoituksen mukainen ja että pittääkö sitä koko ajan toitottaa rakastavansa, kun kerran sen on ilimottanu. Kyllä hän sitten sannoo, jos asia muuttuu.

Olipa melkoinen syysmyrsky eilen. Minäkin koitin välttää suurtuhoa. Nimittäin poikani veneen suojaksi ostettiin teltta, joka meinasi kuoriutua ja vääntyä mutkalle. Sain sen kuitenkin päättäväisellä ja määrätietoisella toiminnalla pidettyä melko lailla omalla paikallaan. Ei noita pressutelttoja pitäisi kenenkään ostaa, kuitenkin kerran vuoteen tulee vähän voimakkaampi tuulenpuuska, joka laittaa sen atomeiksi ja lennättää naapuriin. On ne kyllä hiton rumiakin. Isäni oli hankkinut autokatokseksi sellaisen pressuteltan. Talvella se sitten painui lumen alle ja oli hilkulla, ettei pidetty isälleni paistijuhlia asian tiimoilta. Pitäskö ihan lailla kieltää, niin kuin Suomessa on ollut tapana. kaikesta tehdään laki, että kansalaiset ymmärtäisivät. Eihän sitä ihminen osaa omilla aivoilla ajatella, kyllä siihen on hyvä perustaa työryhmä ja lautakunta.

Nyt puhutaan normien purkutalkoista. Se tulee olemaan aika mahdoton tehtävä, sillä osa kansanosasta on saanut niiden laatimisesta palkan. Päivät pitkät ovat niitä kirjoitelleet ja toisella kädellä leimailleet. Sitä kaikessa viisaudessaan oppii paksuja kirjoja lukiessaan, miten suomalaisten tulisi elää. Ainakin jos ei hyvin paljon piipahtele kehäkolmosen ulkopuolella turmeltumassa.

Normien purku olisi kyllä tosi viisasta. Sitä pitäisi oikeasti ruveta tekemään.Täytyisi luottaa työntekijöihin ja antaa vastuu heille, sitten sisäisillä tarkastuksilla tai pistotarkastuksin vahtia, että rahat on käytetty siihen mihin ne on tarkoitettu. En ymmärrä tätä suomalaista poliittista kahvittelu- ja palaveriperinnettä, missä virkamiesten pakottamina kirjoitettuja papereita leimataan juurikaan tietämättä mistä päätettiin. Samat asiat moneen kertaan kirjoitetaan ja leimaillaan. Käytännössä ne jotka työtä tekevät eivät tarvitsisi omaan työhönsä niitä kauniisti eri toimistoissa kirjoitettuja papereita. Vuosittain on kehittämisen nimissä ensin Helsingin päässä muutettava kaikkia käytänteitä ja sanamuotoja, sitten kentällä samat paperit pyöritellään moneen kertaan. Aika halvalla selvittäisiin, jos tekijöille annettaisiin yksinkertaiset raamit ja sanoittaisiin hoitakaan ammattilaisen moraalilla homma, sillä te tunnette ja osaatte tämän parhaiten.

Kävin Tsekeissä ja se maa on tilastojen mukaan vähiten valtion ja virkamiesten taholta normitettu maa. Johtuiko siitä vai mistä, mutta ihmiset olivat rentoja ja omilla aivoilla ajattelevia. Yksityisyrittäjyys oli vallalla ja itse huolehdittiin asioiden sujumisesta. Pihoissa oli kauniit puutarhat, joissa kukot kiekuivat ja aika-ajoin oma kani laitettiin pataan. Epäilen, ettei heidän ole tarvinnut täyttää palankettia ilmoittautuen kani- ja kanatilalliseksi, sekä tarkastuttaa kasvatusolosuhteet tarkastuseläinlääkärillä. Ruokailun yhteydessä nautittuja ruokasnapseja ei oltu hankittu valtion monopoliliikkeestä, sillä niissä oli hyvin laadukas perinteisen käsityön maku. Tsekeissä luotetaan myös siihen, että ihminen ihan itse osaa ostaa ruokakaupasta omat ruokajuomansa ja ettei sitä tarvitse "isoveljen" vahtia.

Takuu, onko sitä?

Ostin isosta liikkeestä puhelimen, mutta mieleeni tuli, että oli tosi tyhmää ostaa halvalla, kun huolto ei ole sillä tasolla, mitä itse toivoisin. Puhelimella oli kahden vuoden takuu, mutta ei sitä sitten juuri ollutkaan, kun kuljetin vuoden vanhaa puhelintani kyseiseen liikkeeseen monta kertaa, kun syyksi esitettiin operaattoria ja välillä päivityksen puutetta.

Esitin reklamaatiossani, että ymmärtäisin voivani laskuttaa kilometrit turhista ajoista. Ei kuulemma voinut. Päivitän kirjoitustani, sillä tuli uusi käänne ja liikkeestä soitettiin. He olivat tulleet siihen tulokseen, että korvaavat minun matkoja 85 €urolla. Kiitokset siitä.

Sain puhelimen huollosta ja siihen oli kuulemma vaihdettu piirikortti. En kyllä kerinnyt ihan kotiin asti, kun puhelin oli aivan pimeänä. Vein taas puhelimen liikkeeseen. Siellä sanottiin, että lienee vika tuossa operaattorin kortissa. Minä tuumailin, että luulisi tuo vika sitten olevan tuossa lainapuhelimessakin, kun se vaan toimii. Liikkeen työntekijä sanoi, että kun lähetetään se kolme kertaa sinne, niin sitten ne antavat uuden puhelimen. Huollosta tuli viesti. Ilmoitettiin, että lasissa on halkema ja sen uusiminen maksaa 130€. Jos en maksa sitä, niin kulut rikkinäiselle puhelimelle on 35€. Kirjoitin, että palauttakaa. Sen puhelimen ja minun asiakkuus loppui kyseisen ketjun liikkeisiin. Kyllä huollon toimivuus ja nopeus kuitenkin on hyvin tärkeää ja sen kankeus ihan kauheaa.

On viisautta maksaa hivenen liikaa.

Isäni kyllä sanoi aikoinaan, että köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa.

Minä taidan ostaa seuraavan puhelimeni Kiinasta, siellä on aivan yhtä hyvä huolto ja puhelimen saa halvemmalla kuin kyseisestä liikkeestä.

Sitten viihdyttävämpiin aiheisiin.

Olipa aika hupia katsoa olympialaisia. Minäkin nukuin sovassa useamman yön. Ihan hyvin toimi. Heräsin, kun selostaja huutaa kailotti niin kauhiasti, silloin tapahtuikin yleensä jotain tärkeää ja aukaisin silmät hetkeksi seuratakseni tapahtumaa. Joutoajat kuorsata pärskytin ihan onnellisena.

Mikäpä ei ollut katsoa, kuinka aikuiset ihmiset ovat oppineet lyömään mailalla pientä valkoista palloa nurmikolla yrittäen saada sitä nurmeen kaivettuihin koloihin. Olen ymmärtänyt, että maksavat ihan siitä joillekin pelaajille, eli ihan ammatiksi sanovat.

Suomen paras ja kiitellyin urheilija sai ns. otsaan, että silmä turposi. En tiijjä, mutta oon ehkä outo. Jotenkin arvelin, että jos tuollaista olympialajia ei olisi ennen ollut ja esittelisi sitä näille nykyajan päättäjille, niin voisi olla, ettei menisi läpi. Tällä hetkellä kuitenkin puhutuin asia Suomen päiväkodeissa on se, että onko vanhemmat pitäneet lasta kädestä liian tiukasti ja pitäisikö siitä tehdä ilmoitus viranomaisille.

Olen kyllä itsekin miettinyt voiko nykyaikana tuollaista lajia oikeasti olla, missä piestään ja hakataan toista ihmistä naamaan koittaen saada kilpakumppanilta taju kankaalle. Siinä taitolajissa me kuitenkin olemme maailman parhaimpien joukossa.

Kannattaa muuten aamuyön grillijonossa pohtia kaksi kertaa alkaako uhittelemaan, vaikka nainen kiilaisikin jonon ohi.

Asiakaspalvelua

Tarkemmin kun miettii, niin aika harvassa on ne työt, missä ei asiakaspalvelutaidoilla olisi merkitystä.

Muutama epäonnistuminen ja onnistuminenkin on jäänyt mieleen.

Oli tulossa sukujuhlat, mihin piti hankkia valkoinen kauluspaita. Menin tietysti touhakkaana vasta juhlaa edeltävänä iltana ostoksille. Olin tottunut käymään hyvästä laadusta ja asiakaspalvelusta tunnetuksi tulleessa vaateliikkeessä. Kysyin topakalta näyttävältä myyjältä, että voisiko hän etsiä minulle sopivan valkoisen paidan heidän valikoimistaan.

Nainen katseli minua päästä varpaisiin ja huudahti toiselle myyjälle: "ONKO MEILLÄ NÄIN PITKÄLLE JA LAIHALLE MIEHELLE VALKOISTA PAITAA!". No... hiukan katselin ympärilleni, mitä tapahtui. Ihmettelin, sekä koin myötähäpeää myyjän suorapuheisuudesta. Eihän hän sinänsä palturia puhunut. Tokaisi vaan sen, mikä oli totta. Mies tuli reippain askelin osoittaen hyllyä ja tuumasi, että tässä mallissa on hoikille ihmisille paitoja pitkillä hihoilla. Paita tuli ostettua.

Kyllähän minä tuosta laihuudestani, mitä kauniisti hoikkuudeksikin sanotaan olen saanut elämäni aikana kuulla. No nyt alkaa helpottaa ainakin mahan kohdalta, joskin ei nyt vielä pahasti.

Erään kerran eräs esimies tuumasi ruokalan jonossa, että ota sinä Jouko toinenkin kauhallinen. Sinä kun olet yhtä laiha, kuin hänen ajokoira. Minulla ei ollut paras päivä ja tuo letkautus kirpaisi sen verran, että tuumasin: "mikäs ihme se on, sama mies juoksuttaa molempia". Esimies ei ollut tottunut, että hänelle sanotaan vastaan ja niinpä hän kääntyi ja katsoi minua hämillään tokaisten: "minä en ole sinua juoksuttanut!".

Toisen kerran olin samassa ruokajonossa ja eräs kollega tuumasi, että ota ruokaa reilummin, kun sinä olet niin laiha. Minä tuumasin: "minäpä otankin, mutta sinä elä ota enää yhtään, kun sinuun näyttää tarttuvan". No olen minäkin joskus tuumannut, että ota sinä kun sinussa ei mene ruoka hukkaan, sinussa se näkkyy.

No erään kerran vahvan näköinen nainen halasi minua liikuttuneessa tilassa ja tuumasi moneen kertaan, että sinä olet laihtunut. Meinasin tuuumata: "no sinusta ei voi sanoa samaa", tai: "no, sinä et ole laihtunut".

Tämä vaan sillä, että miksi laihoille ihmisille saa naljailla, mutta ei paremman hyötysuhteen omaaville kehonsa rakentajille.

Vielä pitää muistella erästä samaan aiheeseen liittyvää tapahtumaa, joka sattui keskussairaalassa. Olin selkään tehdyssä varjoainekuvauksissa ja siihen liittyi röntgenkuvan ottaminen. Kun olin siinä kyljelläni ja kuvat oli otettu, niin hoitaja kehitti kuvat. Kopista kuului: "Ei helekutti! Niin laiha mies, että ei saa edes röntgenkuvaa, nämä meni mustaksi".

Hyvin olen pärjännyt, ruoka maittaa ja nuo tapahtumat ovat vain pääosin naurattaneet.

Erään kerran menin kauppaan ja kassalla oli aloitteleva toimihenkilö. Kun kaikki tuotteet oli ns. kuitattu, niin hän yritti siirtää sitä välikapulaa, millä ohjataan ostokset toiselle puolelle. Se ei heti onnistunut, kun kananmunakenno oli edessä. Nainen tuumasi: "arvasinhan minä, munathan ne on välissä!". Nainen meni aivan punaiseksi ja minua hymyilytti.

Tuosta kassasta tuli mieleen eräs huvittava juttu. Oli sunnuntaiaamu ja olin lasten kanssa yksin. Katsoin jääkaappiin ja siellä ei ollut oikein mitään mistä olisin loihtinut lapsille päiväruokaa. No arvelin, että käyn hakemassa kotikyläni kioskilta nakkeja ja keitän perunat, niin silläkin pärjätään ensi hätään. No minä unenpöppelössä kioskijonoon ja kun minun vuoro tuli, niin nainen kurkisti luukusta kysyen: "mitäs teille saisi olla?". Vastasin: "nakkeja". Myyjä kiirehti takahuoneeseen ja aikaa kului tosi paljon. Ajattelin, että luulisi nakit löytyvän vähemmälläkin etsimisellä. Myyjä tuli ja löi tiskiin näkkejä... kortonkeja ison paketin. Se oli yllättävä tilanne. Jono takanani oli kerinnyt muodostua pitkäksi ja tunsin lämmittäviä katseita niskassani. En ilennyt nolata myyjää ja arvelin, että tästä päästään nopeiten, kun maksan paketin. No ei saanu lapset nakkeja ja vähän mietin, että mihin minä naimisissa oleva mies näitä kumeja käyttäisin. Lapset saivatkin sillä kertaa maittavaa perunavelliä.

Kilpaillaanko?

Meissä ihmisissä ja varmaan kaikissa elollisissa on kilpaileminen ns. verissä. Verenmaku suussa painetaan mitä ihmeellisimmissä lajeissa. Viimeisimpänä silmiini osui tuo suomalaisten lanseeraama laji eukon kanto. No senkin voitti Venäläinen pari. Johtuneeko siitä, kun sanovat venäläisten naisten pitävän itsestään parempaa huolta kuin suomalaiset kilpailijat? Tiedä häntä. Suojalkapallo ja -hiihto lienee vielä tulossa. Eipä suomalaiset tahdo muuten enää pärjätä, kuin keksimällä itse uudet lajit, joskin jo muutaman vuoden päästä muut kansat on keksineet ne ja niin vaan tulevat tänne itikoiden syötäväksi ja voittavat meitin.

Sodan jälkeen meillä harrastettiin paljon pilkkaan ampumista. Vielä minun lapsuudessa kesämökeillä ja maatalojen hiekkamontuissa ammuttiin tuon tuosta. Aina kun miehet tapasivat, niin ei muuta kuin torrakko esiin ja paremmuutta mittaamaan. Minäkin olen tuota harrastanut 13 vuotiaasta asti. Välillä hyvinkin ahkerasti. Kyllä minä monesti olen mietinyt, että mitä järkeä kilpailemisessa on? Se on epämukavaa ja jännittävää, siinä on vielä ns. kasvojen menettämisen uhka. Mietitäänpä nyt vaikka ampumakilpailua. Ihmiset menevät jonottamaan ja odottelemaan hiekkamonttuun joka viikonloppu, että milloin saisi ampua oman suorituksen. Eikä siinä vielä kaikki, ensin on pitänyt hiekkamontuissa viettää paljon aikaa, että on edes mahdollista pärjätä. Kun suoritukset on tehty, niin katsotaan kenen pyssystä lähteneet luodit ovat lähimpänä pahvin keskustaa. Se jolla ne ovat, palkitaan muovista tehdyllä metallin värisellä kipolla. Se kellä lähimpänä, saa suuremman muovipystin. Kukaan ei enää viikon päästä muista missä järjestyksessä ampujat edellisellä kerralla olivat.

 

Nykyisin tosin on ampujien tuskaa helpotettu, kun radat pantiin kiinni, milloin milläkin verukkeella. Harrastajat hävisi tietysti samalla. Kiteellä, jossa aloittelin ampumisen tehtiin varsinaisen tyhmästi. Entinen rata pantiin kiinni ja uutta on suunniteltu kaikkien valitusten kanssa varmaan kymmenen vuotta. En taida keritä näkemään sitä rataa.  Ihmellisintä oli, että pinoiskiväärillä ammuttava riistamaaliratakin suljettiin. En ymmärrä miksi. No joutaapahan ampujat huutamaan pesäpallokentän reunalle, kun ihmisiä siirrellään palloa mailalla lyöden. Ampumataito on romahtanut metsästäjienkin keskuudessa. Toki kun ampumaradat on poistettu suomen maasta rajulla kädellä, niin metsästäjille pakollisia ampumakokeitakin piti helpottaa. Nyt saa ampua 75m päästä hiekkasäkin päältä seisovaan tauluun. Mitäpä arvelette, pitääkö käydä harjoittelemassa tuohon suoritukseen? Ennen piti ampua kolme laukausta pystyssä seisten ja kolme juoksevaan hirveeen. Silloin oikeasti täytyi metsästäjien käydä harjoittelemassa, että saivat kokeen läpi ja siten pääsivät hirvimetsälle.

Miettikääpä, että palloa potkimalla nurmikentällä ja mustaa kumilaattaa siirtämällä kaukalossa voi hankkia omaisuuden. Sehän se on tuottavaa työtä. On sitä ihmisillä joutavaa aikaa, ei siinä nyt viikossa muutama tunti lisää töitä taida haitata.

Tosin onhan sitä sanottu, että ei ole muuta tuhmuutta tekemässä, kun käyttää aikansa jossain muussa turhuudessa. No en tiijjä. Jotainhan sitä ihmisten on tehtävä, että saa aikansa kulumaan vanhuutta ootellessa.