Ei ole helppoa olla Orpo

On sitä tälläkin viikolla taas ollut mediassa monenlaista uutista ja tietoa. Jos on orpo, niin luulisi silloin ymmärtävän lähimmäisen hädän. Ei siinä kavereiden lobbaaminen terveysalan hyväpalkkaisiin asemiin kiinnostaisi, vaan enemmänkin läheisten auttaminen. Tämä nyt ei liity mitenkään tähän, mutta tuli tuosta Orvosta mieleen kokoomus ja sitä kautta se mielikuva, että tämä puolue nyt olisi jotenkin ollut lobbaamassa ydinvoimaa Suomeen. Sitä vaan miettii, että onko suomalaisen työntekijän verorahat olleet suuntautumassa oikeaan paikkaan, kun on tuota arevan ja suomalaisen valvontaviranomaisen Kissa-Rotta leikkiä seurannut.

Ei tarvitse olla omakohtaista kokemusta kuin yhdestä ranskalaisesta autosta, kun saa jo jonkinlaisen kuvan patonkia kainalossa kantavien eurooppalaisten sähköalan ammattilaisten osaamisesta.

Nämä sitten vielä palkataan tekemään ydinvoimalaitosta. Ei sillä että epäilisin. Tuli vaan sellainen tunne, että tämä projekti saattoi tulla meille kalliiksi. Pitäisikö tämä erittäin tyyriiksi tuleva ydinvoimapelleily jo lopettaa ja laittaa rahat hiukan uudempien energiainnovaatioiden kehittelyyn.

Vai on suomessa tehty ohjuskokeita. Onneksi ei Pohjois-Koreassa, sillä sitä paheksuttaisiin kovasti. Täällä se on aivan korrektia, onneksi meillä on osaamista ja yhtään ei lennähtänyt Venäjän puolelle. Tosin taisihan sieltä Venäjältäkin välillä lennähtää Suomen lappiin joku harhautunut ohjus ja ei siitäkään nyt suurta numeroa meillä tehty. Naapurin lentäjät nyt on aina aika ajoin lennähdellyt meidän lakkasoita kurkkimassa.

Saattaa Suomi tällä menolla tarvita kumppanuusmaita lähivuosina, jos näin salamyhkäisesti toimitaan. Jotenkin on tullut sellainen kuva, että yleensä ennen sotia on suomessakin alkanut sotilasjohto sooloilla entistä enemmän ja politiikot joutuneet samaa tahtia selittelemään ihmetellen tapahtuneita. Aikoinaan vanha kansa sanoi, että suutarin pitäisi pysyä lestissään.

Toivottavasti olen ymmärtänyt aivan väärin, mutta kymppiuutisia katsoessani  tulin siihen käsitykseen, että presidentti Niinistö oli harmissaan siitä, että Hollanti ei ollut pitänyt turpaansa kiinni. Suomi kun oli luvannut ehken Venäjälle ohjuksia saadessaan, että niitä ei ainakaan käytetä heidän sotarikosten selvittämiseen.

Toivoa sopii, että havaintoni ovat vääriä. Aika lämpimien asioiden ja maiden kotipesällä nyt sohitaan. Ei ihme, että Suomessakin lentotoiminnan kertausharjoituksia on alettu näyttävästi pitämään ja pohjoismaiden kanssa veljeilemään, sekä samalla melkein kaikkien vähänkin tuttujen maiden sotilaat parveilevat Suomessa. Olihan se erikoista, että amerikkalaistenkin sotilaslentäjäsaattueet tulla tupsahtivat vähän niin kuin salassa kenenkään tietämättä harjoittelemaan Suomeen.

Olisi ehken hyvä, jos maanpuolustuskorkeakoulun opseihin laitettaisiin uusi oppiaine "mitä opittavaa Suomella on sotahistoriasta".

Kenelle elämme?

Isäni on ollut metsä- ja kalamies henkeen ja vereen. Oli perustamassa aikoinaan metsästysseuran ja toimi sen puheenjohtajana 30 vuotta. Isälleni on ollut metsästys ja kalastus kaikki kaikessa. Hän pyrki istuttamaan tuon kiinnostuksen ja innon myös lapsiinsa. Niinhän se valitettavasti on, että usein me haluaisimme lapsistamme juuri sellaisia, kuin itsestämme olisimme halunneet tulevan. No ei tullut kalamiestä, ei metsämiestä. Hyvä ampuja kylläkin.

Tämä pohdiskelu lähti siitä, kun isäni ei malta päästää irti metsästysharrastuksestaan, vaikka ikä ei enää tue sitä. Hän on vain sitkeästi maksanut hirviluvat ja aina yhtä tormakkaana on menossa metsälle. Valitettavasti hän joutuu jättämään operatiivisen toiminnan pääosin nuoremmilleen ja niinpä lapset joutuvat olemaan hänen harrastuksen ylläpitäjiä osallistumalla hirvijahtiin. Olen ymmärtänyt, ettei kukaan pojista ole erityisen vihkiytynyt tuohon harrastukseen. Isäni on melkein joka kerta, kun käyn hänen luonaan ilmoittanut, että kyllä minäkin olisin tervetullut hirvimetsälle. Yhtä monta kertaa olen kertonut, että en ole tulossa.

Tänään isälleni oli valjennut, että hirvimetsästyksen aloituspäivänä ei hänen pojat pääse häntä tuuraamaan. Kysyi sitten minuakin. Sanoin, ettei voisi vähempää kiinnostaa ja ettei se ole minun juttu. Eihän isäni siitä vastauksesta varmasti tykännyt ja oli pettynyt kasvatuksensa tulokseen.

Mietin vaan kotiin töistä ajellessa, että jos minä herään joka arkiaamu klo. 5.30, niin en aio herätä lauantaina kellon viisareiden osoittaessa 4.30. Toki näin kerkiäisin hoitamaan kaikki eläimeni ja sitten vielä valmistelujen jälkeen ajamaan tuli ahtereen alla 70 kilometriä ollakseni metsän laidassa pyssy tanassa käskyn jaolla auringon sarastaessa. Siellä sitten olisin kuuntelemassa toinen toistaan parempaa ja viisaampaa metsämiestä kyseenalaistamassa sanallisesti jahtikavereitaan.

Kuka menee sen ison männyn juureen, Vilikinmäen taakse ja Piiroonmäen Jussin leivättömän pellon kulumaan (nimet keksittyjä). Metsämiehillä, jos kellä on aivan oma kylänsä maamerkkislangi, niistä ei uusi harrastaja ihan helpolla selvää ota. Metsämiehillä on vielä se vanha ammattilaisen tyyli, missä uuden kokelaan on itse otettava selvää asioista ajatuksella; "ei minuakaan kukaan perehdyttänyt, kyllä Siperia opettaa".

Sitten kun ammut hirven, tai jätät sen ampumatta, niin sanomista ja piilov..a riittää. Milloin saalis on liian pieni, milloin mitäkin. Harvoin sattuu sellainen, että kaikki olisi tyytyväisiä. Pelkurit kun laskevat vielä isoimmat hirvet passiketjun läpi. Isäni oli aikoinaan suomen parhaita hirviampujia radalla. Metsällä hän erään kerran ampui hirveä, mutta luoti osui hirvenkarvan väriseen mäntyyn ja hirvi otti haavoittumatta ritolat. Sitä sitten monissa miehin etsittiin, kun epäiltiin sen haavoittuneen. Joku metsämies sitten tuumi etsinnän lomassa; "se on tämä Veikko niitä rata-ampujia". Olisko tämä nyt ollut sitä piilo...?

Eikö sitä voisi jokainen elää omaa elämäänsä ja tehdä niin kuin itse haluaa, eikä toteuttaa koko elämäänsä muiden toiveita. Voitaisiinko kunnioittaa toisia siinä määrin, ettei puututtaisi heidän elämäänsä ja ainakaan rollattaisi, sekä luuloteltaisi miten toisilla menee.

Olen joskus sanonut nuorillekin, että ottakaa vastuu omasta elämästänne ja tehkää siitä mieleisenne. Se on ainut vaihtoehto ravistella ympärillä pyörivät "asiantuntijat" kintereiltään ja sitten voi alkaa elää niin kuin itse haluaa omilla varoilla ja ajatuksilla.

Onko pidettävä kiinni saavutetuista eduista?

Suomi on taloudellisesti viimeisellä partaalla alkanut tehdä ratkaisuja, joista monikaan ei pidä, mutta ne vaan todennäköisesti on väistämättä pitänyt tehdä. Jotenkin pidän tuosta meidän pääministerin määrätietoisesta toiminnasta ja esiintymisestä. Kun on tehtävä, niin kompromissein järkähtämättä mennään siihen maaliin, mikä on valittu. Minä olen saanut osumaa tässä tuloluokassa ja käteistä ei juuri tällä palkanmaksajaryhmällä ole. Kun vielä olen kuntatalouden rasitteena, niin eipä meillle ole ymmärtäjiä riittänyt. Se nyt vaan on pitänyt hyväksyä.

Katsoin uutisia netistä ja huomasin, että sanomalehti karjalaisen toimittaja kannusti ihmisiä älähtämään, jos vastustaa kolmipäiväiseen postinjakeluun menemistä. Kun mietin, mitä haittaa siitä nyt minulle olisi, niin ei mitään. Maakuntalehden tilaus ja muut maksullisten lehtien tilaukset piti lopettaa sitä mukaa, kun hallituksen säästöt kongretisoituivat omassa elämässä. Palkat ovat tippuneet ja kaikenlaiset piiloverot ovat sitten vieneet loput. Minun postilaatikkoon ei kanneta, kuin mainoslehdet ja laskut. Välillä muidenkin, mutta ne olen aina kohteliaasti vienyt takaisin, pahahan se on jos kyläläisiltä jää joku lasku saamatta. Harvakseltaan vielä tipahtelee postiluukusta kirkon lähettämä lehti. Sekin jää aina lukematta, vaikka se jos mikä kannattaisi lukea. Siitä lehdestä minä olen maksanut ihan sievoisen summan kuulumalla kirkollisveron piiriin siitä asti, kun palkanmaksu minun suuntaan on alkanut. Noin 40 vuotta. Olen kuitenkin aika konservatiivinen ja ajatellut, että kirkot tulisi säilyttää ja olla jotain traditioita, mihin voi luottaa. Poikani lukee teologiaa ehken jo viimeistä vuotta, niin ei olis kiva, että kaikki jättäisi kirkollisverot maksamatta. Minä kerkiän laskut siirtämään maksettavien laatikkoon jopa kerran viikossa. Aikoinaan sanoivat, että parempi olisi se kerta rytinä, kuin ainainen kitinä.

En nyt varmaan tiedä mistään mitään ja siksi olenkin alkanut ihmetellä tuota sairaanhoidon ja sossun liittoa. Siellä tuntuu olevan pohjaton kassa. Se tosin on niitä alueita, mihin on tosi vaikea politiikkojen ja kenenkään puuttua, kun se on niin tunteisiin vetoava asia. Jos olisin hyvä haltia, niin heilauttaisin taikasauvaa loihtien vanhemmille lapsien kasvatukseen voimia ja jämäkkyyttä. Se mikä sanotaan, se pidetään. Taikoisin haikaroiden lentoreitin kiertämään omaa elämäänsä hallitsemattomien-, narsististen uraohjusten ja alkoholistiperheiden kodit. Näin säästettäisiin paljon inhimillistä kärsimystä ja valtavasti verovaroin katettavaa toimintaa. Silläkin rahalla voitaisiin parantaa elintasoa ja kansalaisten työmahdollisuuksia. Nyt verorahat on käytettävä pääosin mielenterveyden häiriöiden korjaamiseen ja palkattomuuden aiheuttamiin kuluihin. Voimavaroja pitäisi pystyä suuntaamaan vanhemmuuden tukemiseen. Välillä tuntuu, että on viety yhteiskunnan ohjeiden ja sitä kautta ammattilaisten toimesta tavallista maalaisjärkeä käyttävienkin vanhempien usko omaan vaistoon lasten kasvatuksessa.

Nämä nyt on vain tavallisen palkansaajan pohdintoja ja ei välttämättä ole oikea totuus. En tiedä mistä syystä ja miksi tämä yhteiskunta oirehtii ja aiheuttaa ihmisille niin paljon henkistä sairautta. Se on toki ymmärrettävää, että jos valtiolla on varaa tutkia laajamittaisesti, mikä sairaus meillä on, puuttumatta siihen mistä sairaudet alunperin johtuvat, niin saattaa käydä, kuin pahimmillaan metsäpalossa. Se kuulemma jossain vaiheessa siirtyy latvapalovaiheeseen, sitten ei ole mitään tehtävissä, tai ainakin sen sammuttaminen vaatii massiivisia toimia ja ei ole halpaa.

Yhdessä ruokailu alkaa olla katoavaa kansanperintöä

Euroopan kulttuuriympäristöpäivät ja Syödään yhdessä -hanke kutsuvat viettämään kulttuuriympäristöpäiviä yhteisiin ruokapöytiin ja avaavat somekeskustelun kulttuuriympäristön ja yhdessä syömisen merkityksestä.

Täytyyhän tätä aihetta käsitellä myös blogissani.

Minun lapsuudessa pidettiin ensiarvoisen tärkeänä sitä, että perhe ruokaili yhdessä samaan aikaan. Ei suvaittu sitä, että jääkaapilla olisi roikuttu pitkin päivää. Olohuoneessa ei tietenkään saanut syödä. Olin todistamassa erään perheen riitaa siitä, kun lapset eivät olleet ajallaan syömässä. Ruokailuajathan olivat klo. 11.00 ja 17.00. Jos silloin ei ollut syömässä, niin tarjoilu oli ohi ja uutta kattausta ei tullut. Rouva lukitsi keittiön, että saisi lapset oppimaan ruoka-aikojen merkityksen. Ajatuksella, että nälkä on hyvä konsultti. Nyt varmaan sossun tädit jo juoksisivat lasten apuun ja antaisivat vanhemmille vakavan huomautuksen tuosta kasvatuksesta, vaikka se jos mikä oli oikea tapa opettaa lapsia. Nyt kun ei saisi lapsille tulla paha mieli ja aina pitäisi olla kivaa. Onhan se tuhmaa, jos joku komentaa tai määrää. Kyllä se on niin, että ei saa tulla pettymyksiä ja jos tuntuu pahalta, niin kyllä lääketehtaat ja lääkärit hoitavat asian.

Mitä etua siitä oli, että ruokailtiin samaan aikaan? Ruokapöydässä tultiin nähdyksi ja aistittiin, mitä kunkin elämään kuului. Näkisin, että kun vanhemmat joutuvat nykyisin juoksemaan usemmassa työssä ja työpäivät viruvat, sekä elämä on epäsäännöllistä, niin ei keritä kuuntelemaan lähimmäistä. Ne joilla ei työtä ole ollut, ovat kenties pubissa istumassa ja lasten jääkaappi on tyhjä. Ne jotka koittavat pitää kulissit kunnossa juoksevat ja ajavat Audillaan siihen tahtiin, ettei lapsia kerkiä näkemään, muutoin kuin kaupungilla rahapussi ojossa.

Näkisin erittäin tärkeänä tuoda uudelleen tuo vanha perinne kunniaan siten, että järjestetään päivittäin perheen yhteiset ruokailut ja kuulostellaan kuulumiset.

Haluammeko tietää?

Miten ruoka tulee paistinpannullemme?

Minä tiedän, kun ihan itse olen omakätöisesti possuni syöttänyt ja heidän hyvinvoinnista huolehtinut. No ei heidän elämä tietenkään pitkä ollut, mutta joku viisas sanoi, että ei se elämän pituus, vaan sen laatu.

Possujen teurastus tehtiin kotona  ja leikattiin ammattitaitoisesti metsästysseuran lahtivajalla, jossa oli kylmiö.

VAROITUS! seuraava kuva saattaa järkyttää, jos olet asunut elämäsi kuplassa ja nostanut steriilin kaasuun pakatun lihapaketin marketin hyllystä.

Jotenkin tuo kuva on kuitenkin positiivinen, ihan kuin he hymyilisivät.

Kun minäkin sitten, kun päiväni ovat luetut saisin lähteä mukavasti eletyn elämän jälkeen nopeasti hymykare suupielessä toista silmää iskien, niin se olisi onnen täyttymys.







Ei tämän kuvan pitäisi järkyttää yhtään enempää, kuin kalanperkeiden ja niiden puhdistamisen katsominen.

Siinä samalla tavalla koukussa olleelta kalalta vedetään maha auki ja sisukset pihalle, sekä pää nahan kanssa pois. Eli aivan normaalia.

Nyt ovat possut vagumissa ja tänään teemme heistä makkaraa. Monitoimikone on jo viritetty ja cilitkin itse kasvatettu. Useampi pakastin on täytetty ja talven ajan syömme possua suvun voimin ja jos vielä metsästä saatua riistaa, sekä sientä laittaa jatkoksi, niin nam.

Nämä possut söivät horsmaa koko kesän ja loppuajasta omenia. Pääruoka-aine oli ohra, jonka jauhoin jyvistä ihan itse ja sekoitin veteen. Possut kasvoivat tällä ruokavaliolla kesän aikana n. 90 kiloisiksi.

Aika ajoin possuille järjestettiin juhlat, ns. kärsä makiaksi. Ei se possujenkaan suu ole tuohesta tehty.

Possut osasivat ottaa rennosti. Tässä he ovat ruokaettoneilla. Elelivät ihan kuin viimeistä päivää.

Näillä tarpeilla tulee lähiluomu-makkaraa. Cilit ovat poikani kasvattamia ja possut minun ruokkimia.

Onhan siinä leikkuulaudalla myös pieni pala Kiteeläistä hirveä siirtymässä makkaraan pikantiksi mausteeksi.

Makkaraseokseen laitettavat cilit ja sipulit kannattaa paistaa kevyesti pannulla ennen massaan sekoittamista.

Näitä omin kätösin tehtyjä makkaroita voisi sanoa jopa pihvimakkaroiksi, olivat sen verran ruokaisia ja jälkimaku kohdallaan. Jauhot jäi pakettiin, eli melko iso on lihapitoisuus. En laittanut mitään nahkoja ym. toisarvoisia ruhonosia massaan. Toki mahdollisimman rasvaisia possunlihoja ja ihan aitoa läskiä.

Tässä kevyt aamupala yöllisen makkaraurakan kunniaksi, nam...nam.

Itämeri pelastuu

Olipa mukava kuulla tänään positiivisia uutisia radion uutislähetyksessä, sillä niin usein luetellaan vain kuolleet eri puolelta maailmaa.Toki uutistoimittajien osaamiseen voi luottaa. He kertovat kuinka avustustyöntekijöiden työ on hankalaa ja miten jostain lähistöltä löydetty suomalainen henkilö, tai ainakin suomenkielinen on kokenut katastrofin ensihetket.

Ne mukavat uutiset meinasivat unohtua, ne kun ovat niin harvinaisia uutislähetyksessä kuultuna, pois luettuna kymppiuutisten kevennystä. Kuuntelin useamman kerran, että oikeastikko Suomen uutiset kertovat, että itämeri on puhdistunut Venäjän hyvien ympäristötekojen ansiosta.

Minä olen yleensä kuullut uutisista ja ajankohtaisohjelmista aika erityyppisiä juttuja ja ne eivät aina ole lisänneet luottamusta itänaapurin toimintaan ja puheisiin. Nyt näytöt osoittavat, että Venäjä on erityisen valveutunut kestävän kehityksen saralla. Tästä voidaan huomata, että maailma muuttuu.

No olen minä kuunnellut Suomen hallituksenkin toimintaan liittyvää uutisointia. Joskus vaan ihmetyttää, millä aikakaudella tuo tiedon siirtyminen koneelta toiselle oikein on. Siellä toimittajan näköinen ihminen odottaa singnaalin siirtymistä ja kysymystä. Kai sen kysymyksen voisi lähettää vaikka sähköpostilla (kun ne faksitkin on hävitetty) muutamaa päivää ennen ja sopia toimittajan kanssa, että alat sitten höpöttämään esim. klo. 13.41. No onhan se toisaalta saatu näyttämään siltä, että hektistä on, ainakin toimittajien hapituksesta päätellen. Voi olla, että on pitänyt käydä ihan toimittajan hiusten laittamisen- ja stailauksen erityiskurssi, että on saatu näyttämään siltä, että ei ole kerinnyt paljon laittautumaan.

Aikamoista taiteiluahan tuo politiikkojen ja puolueiden toiminta on. Toisella kädellä pitää miellyttää kansaa ja toisella kädellä pitää saada vedettyä sama summa pois mahdollisimman huomaamattomasti. Ainakin siten, että ihmiset huomaisivat vedätyksen vasta vaalien jälkeen. Hyvä kyllä oli, että päivähoitomaksut eivät korottuneet. Nyt vain jännityksellä odotan, millä hinnalla ajelen päivittäisen asunnon ja työpaikan 120km välisen matkan tulevaisuudessa ja paljonko tästä taloni alle maksamastani maa-alueesta pitää veroja maksaa.

Mitenkähän vuosien saatossa maksetaan nämä nuorille aiheutetut mielenterveyshaitat ja heidän lasten lastensuojelukustannukset? Ne eivät ole ainakaan vähenemässä. Jos olisin vastuussa kuntien ja valtion varoista, niin perustaisin kiireellisenä ministerien ja virkamiesten välisen kriisiryhmän asiaa pohtimaan ja nopeista toimista päättämään perheiden kasvatusasioiden kuntoon saattamiseksi. Tämä ilmiö ei parane pumppaamalla rahaa erikoissairaanhoitoon, sillä nyt pitäisi päästä sylttytehtaalle. Näistä asioista saattaisi tietää parhaiten ihan maallikoista koottu ryhmä. Asiantuntijoista koostuvat työryhmät tahtovat usein pelata omaan pussiin vaatimalla rahaa jälkihoitoon. Näin saataisiin yksityisten ja muidenkin asiaan vihkiytyneiden yritysten talous paranemaan. Nyt pitäisi kuitenkin panostaa ihan ongelman kehittymisen alkumetreille, se olisi inhimillisesti, sekä taloudellisesti vähiten ihmisiä ja yhteiskuntaa vammauttava ratkaisu.