Lavatansseissa

Kävinpä lavatansseissa lauantaina. En ollut käynytkään aikoihin tanssin pyörteissä. Nuorena miehenä tosin paljonkin. Eräs Etelä-Suomessa asuva opettajakaveri oli työasioissa Joensuussa ja kävimme yhdessä Liperin lavalla. Siellä esiintyi erittäin kaunisääninen ja hyvin viehättävä tangokilpailuissa menestynyt laulaja Nina Åkerman. Katselin tanssilavan toimintaa kuin kärpänen katosssa. Huomasin ja ihmettelin, että miten perinteinen asia kuin lavatanssit ovat muuttuneet kymmenien vuosien aikana niinkin paljon. Ei siellä vanhoilla opeilla enää pärjää. Vaikka olisin ollut melkein parkettien partaveitsi nuorena, niin eipä sitä enää saa tanssiaskelia rakenneltua tämän ajan tanssimusiikin mukaisiksi. Ennen vanhaan tanssittavasta musiikista löytyi selkeät tahdit minkä mukaan saattoi askeleet ja kehonosat liikutella oikeaan tahtiin. Ihmettelin, että miten neljän soittajan ryhmä sai kaikki kappaleet sotkettua samanalaisiksi hitaan pulskeiksi ja löysäksi musiikkipöperöksi. En oikein tiennyt yrittäisinkö löytää laulajasta tahdin vai yhtyeen monisäikeisestä musiikista askeleidemme ohjaajan, ne kun ei ihan kohdanneet. Tanssijoiden askeleet kylläkin menivät samaan tahtiin. Kyllä ikävä tuli selkeää tangon poljentoa ja valssin kevyttä oikealla nopeudella olevaa tahtia. No tähän on kai tultu ja se pitänee hyväksyä. Nämä minun kaltaiset vanhaan tyyliin menevät, vanhoja tansseja haikailevat lienevät häviävä lavaväki. Pakko on mennä lavatanssikurssille, että osaa pyörittää tanssikaverit pyöryksiin. Sitä on nyt monenlaista linkuttamalla menevää tanssia olemassa. Ne kieltämättä toimi tuollakin. Parhaiten pärjäsi, jos osasi itse laatia tanssin tahdin ja kuviot. Uudenaikainen tanssilavoilla esitettävä musiikki antaa vapaat kädet toteuttaa kuulemaansa, niissä kun ei ole ennalta annattua toistuvaa tahtia.

Saattoi tämä tanssin alkutahmeus johtua myös kenkieni pohjan rakenteesta. Ne eivät olleet nyt tanssikenkien mukaisen liukkaat. Ihmettelin, kun lattia ei luistanut kuten ennen vanhaan. Aikoinan Puhoksen seurojentalolla oli ennemminkin oma hommansa tanssin vauhdissa kestää pystyssä. Muistan sellaisenkin tanssilattian missä lavan keskiosa oli koholla ja se aiheutti sen, että ylämäkeen piti saada vauhtia ja alamäessä oli omat haasteensa saada tanssipartneri kääntymään liukkaalla lattialla kaatumatta. Moni kaatuikin. Nyt ei siitä ollut pelkoa. Kyllä minä tanssikaverin kanssa nauroin, että miten voi lattia olla näin tahmea. Siinä vaan koitettiin epämääräistä humppaa saada pompittua ja eteenpäin meneviä osuuksia hypähdellä. Viimeisellä tunnilla sanoin Kirstille, että hierookohan nuo tanssijat kenkiinsä kynttilää, vai millä ne saa kenkänsä toimimaan. Vai tekeekö ne kengän pohjiin oikean kuvion, kuten hiihtäjät suksenpojhjiin ja lopuksi harjaavat luistovoiteen kanssa. Sitten aloin seurata ja hoksasin, että tanssilattian seinän vieressä ihmiset kävivät oranssilla muovilaatikolla. Arvelin, että ehkä kenkiä sillä vaihtavat. Sitten välähti, että liukastusainettahan siellä hierotaan kenkien pohjaa. Mekin sitten pyörähdettiin sinne kenkiä hieromaan. Ei se nyt paljon auttanut, mutta tyhjää parempi. Mietin, että onko tuokin nyt tätä suomalaista ylihuolehtimista kun ei voi liukastaa lattiaa, sillä tiedä vaikka joku kaatuisi. Sitten kai vakuutusyhtiöt ja tuomarit sanoisivat, että järjestäjä oli aiheuttanut onnettomuuden omalla tuottamuksella toiminnallaan. Nyt kun jokainen itse omalla vastuulla liukastaa, niin syy siirtyy tanssijalle itselleen.

Mukava oli kuitenkin lavatansseissa käydä, sillä matkailu avartaa ja aina oppii uutta.

Olipa Liperin lavalla myös nuorten naisten polttariporukka. Tulevan morsiamen tehtävä oli kerätä pieneen vihkoon lavalla olevilta kokeneilta ihmisiltä onnistuvan avioliiton avaimia ja ohjeita. Minä kyllä sanoin ettei minulta kannata kysyä. Hän kiinnostui ja jouduin antamaan omat ohjeeni. Kerroin, että rakastuessa ihmisen päässä menee kemikaalit sen verran sekaisin, että ei silloin näe todellisuutta. Jos jokin seurustelukumppanissa ärsyttää, niin kannattaa varautua sen kymmenkertaistuvan vuosien saatossa. Täytyy olla valmis hyväksymään ihminen sellaisena kuin hän seurusteluvaiheessa on, sillä muuttaa voi vain itseään. Se on turha harhakuvitelma, että voisi kasvattaa aviokumppania vuosien saatossa mieleiseksi.

Kestääkö pitkissä digihyppelyissä paikat?

Olen tämän kesän aikana uusinut digitaalisia vempeleitä omassa kotona. Ostin 55 tuumaisen digitelevision, sillä onhan se luksusta kun voi katsoa dokkareita ja puhelimen kautta monen moista muutakin. Miten sitä nuoremmat kestää tämän kehityksen mukana, kun tällainen kokeneempikin kuuttakymppiä lähestyvä mies on ihmeissään. Olen siitä asti, kun tietokoneet työpaikoille ja koteihin tulivat käyttänyt niitä päivittäin. Opettajan urani alussa kävin työpaikalla tietotekniikkakursseja, missä itse yritettiin tehdä alkeellisia ohjelmia. Onneksi lopulta näistä koneista on ollut hyötyä. Vuosi vuodelta ne ovat tulleet arkikäyttöön sopivimmaksi. Olen kasvanut näihin kiinni minäkin, vaikka viisikymppiä on ohitettu jo aikaa sitten. En siis ole tietokonealalla, mikä ehken kuvastuu jutustani.

Työpaikalla päiväduuni on aika monella opettajalla ja muillakin virkaihmisillä tämän aparaatin kanssa seurustelua, jota nytkin tässä vapaa-aikanani huumorimielessä näppäilen. Katsoin tuossa tuvan kiikkutuolissa istuessani, että onpa minun tietokoneen näppäimistö kiilloittunut ajan kanssa. Niin kovasti olen vuosien varrella kirjoitellut että muoviosat ovat jo kiiltävän tasaisia. Pitäisikö uusi näppiskin ostaa? En osta, kun tämä on niin kotoinen. Kotoistahan se olisi jäädä ihmisen laakereilleenkin ja kehityksestä jälkeen, mutta siinä tekee itselleen karhun palveluksen. Olen vieläkin vahvasti sitä mieltä, että uusin tekniikka on otettava käyttöön vaikka siinä joutuu epämukavuusalueelle, kuten minäkin usein.

Langattoman ergonomisen laserhiirenkin hankin ja isomman tietokoneen näytön, sekä dna:n kotimokkulan. Sellaisen ihmelaatikon, millä kaiken mukaan saa sim-kortista kaiken irti. No ei sen asennus nyt aivan ongelmaton ollut, sillä työnsin sinne Sim-kortin joka oli leikattu jo alunperin hiukan liian reunoja myöten. Se kortti siis rikkoontui työntäessäni sitä ahtaaseen rakoon ja poishan se ei sitten enää sopinut. Näissä tapauksissa ajattelen niin, että jos minulle voi sattua näin ... niin on meitä vähintään kaksisataa Suomessa. Eli vika on laitteen suunnittelussa. No ei muuta kuin takaisin kauppaan ja sitä vehjettä sitten roklattiin viiden miehen voimin pari tuntia ja lopulta myyjä tuli siihen tulokseen, että uusi laite tälle miehelle ja käyttökuntoon firman puolesta. Kiitokset Joensuun Powerin henkilökunnalle.

Arki on monilla meistä melkoista tietojen ja kuvien siirtoa, niin silloin kannattaa selvittää millä välineillä se onnistuisi helpoiten ja aikaa säästäen.

Hankin tässä aikana muutamana sellaisen netin lisäominaisuuden, että formulat näen suorana ja jääkiekkoakin sieltä voin aika-ajoin tiirailla. Toki olin pitkään sitä mieltä, että en lähde tähän kaupalliseen juttuun mukaan lainkaan periaatteen vuoksi. Ei ole tolkkua, että jokaisesta jutusta joutuu erillisen kuukausimaksun maksamaan. No nyt kuitenkin hankin sellaisen mitä voin katsoa kännykästä, tietokoneelta ja digitelkkarista puhelimesta siirrettynä. Tyytyväinen siihen olen erityisesti Nokian uudesta puhelimesta katsottuna, huikean tarkka kuva ja ei mitään ongelmaa. Tämä Nokian uusin puhelinmalli on aivan huikea muutenkin. Enpä ole elämäni aikana yhtä helppokäyttöistä, nopeaa ja tarkkakuvaista puhelinta omistanut.  Kotona oleva tietokone taitaa olla minun kotini ahtain pullonkaula tämän digiajan vaivattomuudessa, se jumittaa ja roklottaa. Ehken se on imenyt itseensä liikaa kaikkea ylimääräistä maailman tuskaa joita se joutuu muistin syöväreissään säilömään ja kelailemaan. Yhtään ei enää malttaisi odotella. Salaman nopeasti pitää koneiden toimia, ehken siksi täytyy alkaa kysellä niitä maaseuduille vedettäviä valokuituyhteyksiä.

Vanhuudessa on hyvätkin puolensa

En ole pitkään aikaan kirjoitellut näitä höpö höpö juttujani. On ollut kaikenlaista kiirettä, tai oikeastaan kirjoittelen niin moneen suuntaan että tämä foorumi on jäänyt paitsioon. Moni tosin ottaa tämän tiedon tyytyväisenä vastaan... siis sen, etten kirjoittele pakinoita enää niin paljon.

Nyt kuitenkin tuntui siltä, että täytyy hiukan korostetusti ironisoida todella vaikella asialla. Vanhuus on jotenkin koetettu meidän yhteiskunnassa häivyttää. Vanhusta kutsutaankin trendikkäästi senioriksi. Onhan kyllä todettava että ihmiset elävät toimintakuntoisempana pitempään kuin ennen, siten se voi olla jopa perusteltua nimetä tämä elämän vaihe uudelleen. Toivon että ette pahastu, sillä nyt alan kertoilla mikä meitä oikeasti odottaa.

Vanhuudessa ja lapsuudessa on se hyvä puoli ja yhtäläisyys, että silloin saa ja joutuu antamaan vastuun elämästään ja elossa kestämisestään toisille. Voi vain touhuta ja kokeilla kaikenlaista, vaarallistakin. Karkailla ja harhailla oikealta polulta, kun silmä vähänkin pettää. Aina tulee joku joka ohjaa oikealle tielle. Sitten vaan hymyilee ja taivastelee, että eikö näin olisi saanut tehdä. Tiuskiminenkin on sallittu. Voi päästää suustaan mitä haluaa ja haukkua ihmisiä, sillä kaikki menee tietämättömyyden piikkiin. Puhun nyt siis elämän lähtö- ja loppusuorasta.

Vanhus voi käydä katsomassa tallissa pässejä ja puolen tunnin päästä kysyä: "mitä siellä tuolla tallissa on? No, ei kehdata käydä katsomassa". Muistisairaus ei ole leikin asia, vaikka turha sitäkään on piilotella tai peitellä. Se sairaus voi tulla kelle hyvänsä. Toivoa sopii kun se omalle kohdalle sattuu, ettei sitä itse hoksaa kuinka kuutamolla sillä hetkellä asioista on. Mistäpä me tiedämme kuinka onnellista aikaa se itselle olisi, kun emme ole kokeneet sitä käytännössä. Ei tarvitse kantaa asioita harteillaan ja muistaa satoja asioita samaan aikaan. Muistettavat asiat ainakin uusiutuisivat nopeassa tahdissa. Lapsena ja vanhana voi piereskellä kävellessään muiden seurassa ja se ei enää haittaa. Ei sitä kyllä itse kuulekkaan, kun kuulo on mennyt... lapsena se naurattaa muuten vaan. Pissiä saa milloin huvittaa vaippaan ja ei tarvitse enää vessaa etsiä ja aina voi kieltäytyä menemästä vessaan. Hoitolaitoksen osaston sängyssä saa lauleskella mitä rivoimpia lauluja ja kiroilla niin paljon kuin huvittaa, eikä haittaa. Lapsena, sekä vanhana iloitsemme ja harmistumme sen patalapun virkaamisesta taas yhtä paljon. Yhteislaulut vanhustentalon aulassa kuulostavat taas mukavalta, niin kuin silloin alakoulun aamunavauksessa. Tosin varmaan ikävä raastaa taas rintaa vanhuksena kun sukulaiset tekevät lähtöä, samoin kuin lapsena vanhempien ajellessa pois kotipihasta.

Taas on uusi vuosi

Ihmisen vanhentuessa aika kiirii aina vaan nopeampaan. Uusi vuosikin uusiutuu aina vaan vikkelämmin. Siltä se ainakin tuntuu. Ruuhkavuosina lapsille pitää saada ruokaa suuhun ja koettaa opettaa tapoja. Aamuisin aina kiire, kiire. Kun työpäivä on tehty, niin ei muuta kuin kiire, kiire. Jo kotiin ajellessa miettii, mitä sitä perheelle ruuaksi. Kesälomien lähestyessä moni pohtii, jotta mistä lisätuloja hallituksen säätöjä paikkaamaan, että perheellä riittäisi pelimerkkejä seuraavalle vuodelle, tai ainakin torppa pysyisi lämpimänä.

Vanhenemisessa on toki se hyvä puoli, että itse saa jo päättää asioistaan. Tosin se aika ei ole pitkä, sillä kun kaikki hässäköinti on rauhoittunut, niin monilla alkaa sairaudet vaivata ja lapset ottavat vallan ja itsemääräämisoikeus on mennyttä. Uskokaa tai älkää, niin tämä kaikki tapahtuu nopeammmin kuin ikinä uskoisi. Lapsena haluaisi aina olla vanhempi ja vanhana haluaisi olla valikoiden nuorempi nykyisellä elämänkokemuksella vahvistettuna. Liekkö tuota ihminen ikinä tyytyväinen, joskin itse olen tällä hetkellä seestynyt ja vähästä onnellinen. Vähän silti hirvittää, että kestäneekö tämä aika kovin kauan. Jos terveyttä riittää, niin silloin on kaikki hyvin.

Vuosi vaihtui ja mitä jäi viime vuodesta mieleen. Rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy, no siinä ei sinänsä mitään uutta. Ne joilla on mahdollisuus koplaavat valtion masseja taskuunsa niin paljon kuin ilkeävät ja suosivat siinä samalla hiukan sukulaisiakin. Kansanedustuslaitos hämärtää edustajansa toimimaan siveettömästi. Valta sumentaa ja antaa sen vaikutuspiirissä oleville tunteen, että voi toimia hyvävelijärjestelmällä yhdessä sopien kuinka vaan. Muutama sovinisti siellä vielä sohlaa sen minkä kerkiää ja kaikki on hys, hys.

Jossain asiassa ovat ihmiset fiksuuntuneet. En kuullut tänä vuonna ainuttakaan ilotulitusraketin ääntä kodissani. Asun toki korvessa, mutta kyllä monina vuosina sai suojella koiriaan turhalta melulta ja valosaasteelta. Arvostan kyllä kaupunkien järjestämiä valvottuja ilotulitustapahtumia, niistä on monille iloa. Itse en ole vuosiin käynyt niitäkään katsomassa.

Olen taasen täyttänyt uuden virstanpylvään, kun pitää mennä lääkärintarkastukseen ajokortin takia. Viiden vuoden välein maksan 70€, että saan todistettua olevani järjissäni ajamaan kuorma-autoa. En tosin tiedä mitä teen sillä kortilla, kun olen ajanut vain kerran elämäni aikana autokoulun jälkeen kuorma-autolla. No kun tuli hankittua, niin koitan sitä nyt pitää niin pitkään kunnes lääkäri näppäsee sen minulta pois. Oli se autokoulu Helsingissä sen verran kova koettelemus aikoinaan, että oksat pois. Autokoulunopettaja oli hermonsa jo menettänyt ennen minun opettamista. Hän saattoi painaltaa jarrut pohjaan ilmoittamatta ja minä sitten nyökkäilin penkissä turvavöitä vasten. Huusi ja haukkui. Kerran sanoi; käännytään seuraavasta vasemmalle". Kun en uskaltanut kysellä, niin arvelin ettei hän varmaankaan tarkoita noin kapeaa tietä ja ajattelinkin ajaa seuraavaan risteykseen. Autokoulunopettaja karjaisi: "MIHIN HELVETTIIN TE AJATTE, SANOIN SEURAAVASTA VASEMPAAN!" Minä nolona yritin selitellä. Hän kyllä joskus sanoi, että älä ota häntä liian vakavasti, kun häneltä on mennyt hermot. Kerran eräs nuori nainen jätti hänen liikennevaloihin apukuskin paikalle yksin istumaan lähtien autosta paiskaten oven kiinni.

Olipa sitten neljäänkymmeneen vuoteen pahin tykkylumiongelma Itä-Suomessa. Se aiheutti puiden kaatumisen sähkölinjoille ja sähkön kulkeutumista taloihin seurattiin valtakunnallisesti, kuin suurempaakin jännitysnäytelmää. Paikallisradiot eivät oikein muuta tiedottamista tahtoneet keksiä niihin aikoihin. Yritettiin etsiä kylmissään värjötteleviä ja janoisia sähköyhtiön heitteille jättämiä syrjäkylien ihmisiä jututettavaksi lehtiin, radiokanaville ja televisioon. Oli minukin talossa sähköt poikki 13,5h. Tämä yhdisti kyläläisiä ja oli kerrankin puheenaihe, mistä sai puheensorinan helposti alkamaan. Nykyisin tehdään taloja, mihin ei tule yhtään puulla lämpiävää tulisijaa. Se kun on nyt räjähtänyt tämä hiukkaspäästöongelma. Outoa ja haavoittuvaista. Itse olen sitä mieltä, että talossa tulee olla niin monta uunia, että talon saa pidettyä lämpimänä jos varsinainen lämmitysjärjestelmä pettää. Oman kaivon vesikään ei liikkunut taloihin sisälle asti, vesipumppu kun on sähkötoiminen. Toki agrikaatteja alkaa olla monissa talojen varastoissa turvaamassa sähkön puutosta. Itselle tuli hankittua aikoinaan kaupungin vesi, mistä olen tyytyväinen. Ei lopu juokseva vesi talosta, vaikka sähköt menevät poikki aika-ajoin. Olemme todella riippuvaisia sähköstä, sen huomaa pitkien sähkökatkosten aikana. Pommeja ja panssarivaunuja kyllä ostetaan, mutta jos sattuu lunta satamaan, ollaan aivan heitteillä. Saattaisi olla valtion päättäjien fiksua tehdä johtopäätöksiä ja laittaa muutaman hornetin hinta näiden asioiden kuntoon laittamiseksi ja sitten vasta ostella pommikoneita Trumpilta.

Trumpista puheen ollen, niin jo on Suomessakin alkanut sattua outoja uutisointeja presidentin vaalien lähestyessä. Helsingin sanomat uutisoi mitä uutisoi ja iltalehdet jatkaa huhuilua, että presidentin kansliasta olisi vuodettu salaisia asiakirjoja. Lukekaapa juttuja nyt hiukan eri silmin ja korvin, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Täytyy eri kohuja lukiessa pohtia kuka on näiden juttujen takana ja ketä vastaan ne on tarkoitettu, eli mitkä ovat tarkoitusperät.