Projekteja ja niitä näitä

Eipä ole aiemmin käynyt ja taas kävi. Hävitin aivopieruni, alias pakinani. Arvaatte kuinka paljon harmittaa, kun kirjoittelee omia viisaita ajatuksia tunnin ja sitten hävittää epähuomiossa koko jutun. Olin liittämässä kuvaa ja sinne hävisi koko tarina. No ei siinä varmasti hyvä hävinnyt en minä sillä, mutta kyllä pääkopassa keitti. Ensin arvelin että olkoon, en kirjoita enää mitään. Sitten päätin, että kirjoitan elämäni parhaan jutun... no en varmaan kirjoita, mutta kirjoittelen mitä mieleen juolahtaa. Talo on tyhjä ja ei ole mitään tähellistä tekemistä, kuin kirjoitella näitä höpö, höpö juttuja. Kerkisin tuossa pahimman v... sen aikana leikata jo possun niskaa ja paukutella sitä perinteisellä kädet mustuttavalla metallisella lihanuijalla ja marinoida kaslerit grillauskuntoon. Ne tulee olemaan hyviä, kun yksin syö.

Niin, kirjoitin jutun kauppaketjujen hinnoittelusta ja kilpailuasetelmista. Tarinoin joensuulaisten mielipiteistä isosta mahtavasta PKO:sta, sen ylivallasta ja toisaalta Pohjois-Karjalaisia työllistävästä vaikutuksesta. Pohdiskelin myös kauppaketjujen korttien tasavertaisuudesta ja käytännöllisyydestä. Olkoon, en niihin palaa kuin ihmetellen, miten Lidl pystyy myymään laadukasta appelsiinituoremehua 35 centillä litran, kun taas K-kauppa myy sitä meidän kylällä 99 centillä/litra.

Pohditaan vaikka eri projekteja. Itä-Suomen tunnetuin projekti lie ollut se Pohjois-Karjalan projekti. Siinähän isolla äänellä leimattiin voi ja rasvaiset ruuat pahimmaksi syyksi ihmisten ennenaikaisille kuolemille. Margariinia olisi pitänyt syödä ja sitä maitotankin huuhdevettä hörpätä päälle. Tuo oli isäni luonnehdinta siitä hailakkaasta vaalensinisessä purkissa olevasta rasvattomasta maidosta.

Nyt olen kummissani kuunnellut ajankohtaisohjelmia, missä kerrotaankin, ettei voilla ollut mitään tekemistä sydänsairauksien kehittymisessä. Mihin sitä nyt uskoo? Uskoa saa mihin haluaa, en minä sillä. Syödäkin saa mistä tykkää, onneksi sitä ei ole vielä griminalisoitu. Ei se varmaan kaukana ollut Pohjois-Karjalan projektin aikaan. Näillä projekteilla tahtoo olla sellainen taipumus, että tulos on määritelty jo ennen kuin ensimmäiset projektimunkit on pitkän pöydän ääressä rahoittajien kanssa syöty. Jostain syystä projektien loppuraportti myötäilee hyvinkin paljon niitä olettamuksia, minkä takia projekti alunperin perustettiin todistamaan jokin asia sellaiseksi kuin ajateltiin. En silti toki kyseenalaista näitä tutkijoiden ja projektipäälliköiden aikaansaamia tuloksia.

Kävipä YLE:n kuvaaja ohjaajan kanssa mm. isääni ja minua kuvaamassa, sekä jututtamassa asian tiimoilta. En minä muista tuosta projektista paljoakaan. Toki paljon hyväähän se sai aikaan, kun ihmiset alkoivat pohtia omia elintottumuksiaan. Silloinhan oli tapana tarjota vierastupakat ja röyhytellä niitä kahvin jälkeen olohuoneessa kaikkien lasten pyöriessä ympärillä. Tirri- tai karjalanpaistia tehtiin ja suolaa piti olla, että suupieliä kirvelsi. Ainut salaatti oli puolukka ja punaista maitoa hörpättiin päälle. Ruisleivän kylkeen sipaistiin voita ja eihän sen parempaa makuelämystä ollutkaan. Nyt tutkijat sanovat, että jouluruuatkin ovat vain pula-ajan pöperöitä. No niinhän ne varmaan ovatkin, mutta mitä muuta sitä suomessa on tavallinen palkansaaja koskaan suuhunsa laittanut, tai aikaa elänyt. Harvoinpa minäkään lapsena hummereita ja suhia olen pirtinpöydän ääressä mausteliemiin tikuilla uitellut.

On vaan alkanut pikkuhiljaa hiipiä ajatus, että liekkö geeneissä koko ihmisen iän salaisuus. Pitäisikö sittenkin se letkautus paikkanasa missä sanottiin, että ihmisen ikä on jo syntyessään leimattu taivaan kirjoihin.

Ehkä se on niin, että ei se pitkä ikä, vaan sen laatu.

Katsokaa se YLE:n dokumentti jos kiinnostaa isäni ohjeistama karjalanpaistin teko "ei siihen voi vettä laittaa, muutenhan siitä tulloo soppa".

Älä tule paha kakka, tule hyvä kakka

Niinpä, jos mitä on huovattu ja soudettu, niin näitä jäteasioita. Milloin mitäkin pitää lajitella ja olisiko sittenkään pitänyt. Milloin puhakselle kelpaa nämä milloin ei nämä. Välillä jäte on sekajätettä, sitten loppujätettä ja lopulta näitä jätteitä ei olekaan. On vain poltettavaa jätettä. Aina kun jätteen kuljetusfirma vaihtuu, niin ei muuta kuin uudet astiat ja uudet tekstit, sekä ohjeistukset. No saahan siinä myytyä tietysti aina uudet astiat ym. alkaa vähän nyppiä tämä poukkoilu. Sitten pusseja lonitaan ja koitetaan kansalaisia saada oppimaan nämä jatkuvasti muuttuvat ohjeistukset. Nyt näyttäisi olevan tuottoisinta Itä-Suomessa kuskata poltettavaa jätettä Varkauteen, muu ei enää jätefirmoja kiinnosta. Muut jätteet hoitakoon kukin itse, se on tämän ajan henki.

Tulee vaan mieleen, miksi sitä poltettavaa jätettä pitäisi täältä maalta minnekään roudata, on kai se osattu aina itsekin polttaa.

Oli se tämä jätelakikin aika hulluuden huippu, missä määrättiin haja-asutusalueiden omakotitalojen liittyä jäteviemäriverkkoon tai rakentaa imeytyskentät ja asentaa jätesäiliöt. Olen aina halunnut uskoa, että päättäjillä olisi tietoa ja jos ei ole, niin kysyisivät niiltä joilla on. On toki haastavaa, jos on koko ikänsä ollut politiikassa ja ei ole kehäkolmosen alueelta juuri poistunut. Omakotitalossa asuminen saattaa monelle olla hyvinkin vierasta. On oikein hyvä määräillä Helsingin keskustan toimistosta, kuinka luonto pelastetaan. Onpa päättäjät itsekin saattaneet olla nuorempana köytettynä riimulla milloin mihinkin näissä luonnon pelastusoperaatioissa.

Ihan kuule meidänkin piti liittyä Tuupovaaran korpeen asti verorahoin rakennettuun viemäriverkostoon. Toki meidän kolme hevosta ja kolmekymmentä lammasta kakki pellolle, mutta meidän kahden ihmisen vessakäynnin tuotokset eivät lain mukaan voineet mennä saman pellon laidassa olevaan likakaivoon. Niille piti hankkia pumppaamot ja vehkeet. Sitten kun varmaan joku oli suunnittelemassa hölmöläis-kirjan jatko-osaa, niin hallitus teki lievennyksiä lakiin. Tulipahan tehtyä nämä entisen lain mukaan ja nyt voin niin eko- miehenä kakkia pönttöön ja maailma pelastuu.

Luonnosta puheen ollen, susi asiaan en viitsi hyvin syvälle mennä, siitä kun ei tule kuin pahaa mieltä ja epäsopua. On vain hiukan huvittavaa, jos keskisuomen alapuolella kuullaan liikkuvan karhu tai susi, niin vaaratiedote kulkee koko suomessa ja kohta on karhuryhmä tappamassa sitä. Täällä niitä liikkuu pihoissa ja kylillä jatkuvasti, eikä niistä ole kukaan juuri moksiskaan. Oli niin lepposta kuunnella eräänä aamuna radiosta, kun eräs mökin rouva tuumi syksyllä, että tuo karhu tulloo joka uamu tuohon navetan nurkalle. Mie huuvvan sille, että mäne nalle syömään marjoja sinne mehtään. Karhu kuulemma nousee kuuntelemaan ja sitten rauhoissaan lähtee kävelemään pois päin. Toki on vaarana, jos nämä pedoksi nimetyt luonnon valtiaat tottuvat liikaa ihmisiin ja laumat kasvavat susien osalta, niin silloin alkaa olla ihmisillä vaikeuksia pitää kotieläimiä.

Onhan jäteasiat Suomessa olleet hyvällä mallilla, en sillä. Eihän se 70-luvun tyyli ollut oikein järkevä, missä maalaistalojen kivirauniolle kaatoivat kaiken pois heitettävän ja lopulta ne paloivat. Yritykset kaivoivat kuopan ja sinne kipattiin kaivinkoneen kauhalla kaikki jätteet, joista piti päästä eroon halvalla. Tehtaat kaatoivat maalit ja liuottimet maihin tai polttivat ne hiljaisin äänin omassa lämpölaitoksessa. Piilottelivat meriin pommit ja myrkyt. Hylättyihin kaivoihin kaatoivat lääkkeet ym. Onneksi kuitenkin ollaan nyt tarkkoja asian suhteen, pitäisi vaan saada pysyvyyttä jätefirmojen ohjeistuksiin ja laadittua koko Suomen kattava systeemi siten, ettei joka ikisellä firmalla olisi omaa toinen toistaan tuottavampaa järjestelmää.
 

Herramme kaalimaassa on monenlaisia päitä

Siirryin autolla työkohteesta toiseen ja niinpä ajoin myös Joensuun keskustan läpi. Henki meinasi irtaantua ruumiistani, mutta onneksi iästäni huolimatta minut on varustettu melko hyvällä reagointikyvyllä. Minä katsoin rauhassa, ettei oikealta tule ketään ja niinpä aioin siirtyä firman autolla risteyksestä eteenpäin. Onneksi hoksasin, että kaikki ei ole oikein ja tein äkkijarrutuksen. Samalla ajamani auton keulan ohi viuhahti, reilua ylinopeutta oleva auto. Kuljettaja ei katsonut edes minuun päin, eikä aikonutkaan hipaista keskipoljinta, vaan painoi oikean puoleista melko syvälle. Outoa. Mitä ajattelee ihminen, joka ajaa hurjaa vauhtia risteysten yli vaarantamalla toisten ihmisten hengen ilman, että aikoisikaan noudattaa liikennesääntöjä? Kuljettaja oli varmaankin vähän yli 20 vuotias mies.

On aivan varma, jos en olisi huomannut sekunnin sadasosissa autoa, joka tuli pysähtymättä vasemmalta, niin minulle suunniteltaisiin hautajaisia. Hän olisi survoutunut kuljettajan puoleisesta ovesta sisään. Aika arvoituksellista ja yllätyksellistä on tämä elämä, yksi hetki voi muuttaa kaiken. Toivoisi vaan, ettei kukaan ajattelemattomuuttaan ja piittaamattomuuttaan tekisi mitään korvaamattoman tuhoisaa toisille.

On toki ihmisiä, joilla ei ole kykyä ajatella asioita niin pitkälle, että mitä minun tämänhetkisestä toiminnasta voisi seurata muille. Ymmärrän senkin, että liikenteessä sattuu havaintovirheitä ja vahinkoja sattuu. Minullekin on sattunut itseaiheutettuja läheltä piti tilanteita, mutta tällaisia törkeitä piittaamattomuuksia on vaikea antaa anteeksi.

Tänään ajelin kotiin ja ambulanssi ajoi ohitseni pillit päällä. Oli jälleen kauhean liukas keli. En tiedä, jotenkin alkaa tuntua, että tuo liikennöinti on yhtä venäläistä rulettia. Miksi se voikaan olla tuollaista? Ensin pitää pelätä tien huonokuntoisuuden takia ja sitten noita kaahareita.

Nyt on toki auto huikean hienoja ajaa ja mukavuus vastaa ykkösluokassa matkustamista. Toista se oli ennen. Minun ensimmäinen auto oli kuplawolski. Sillä ajelin opettajan hommiin ensimmäisenä vuonna. Saattoihan ne vanhemmat lehtorit katsella, että mikä nuori raggari se ajelee kuplalla, jossa on siniset vauhtiraidat ja pakoputki sivuttain melua tuottamassa. Eihän se lähtenyt kovalla pakkasella käyntiin ja mikään muu siinä ei kiihtynyt, kuin kuljettaja. Kuskin jalka jäätyi lattiaan kiinni, että meni useampi tunti sulatellessa siihen tuntoa. No onneksi oli vielä nuori ja oli jalan lämmittäjä omasta takaa. Pakkasella tämän saksalaisen kansan auton ohjaus jäykistyi niin, ettei meinannut heikompi mies saada sitä risteyksessä kääntymään. Aika kultaa muistot ja nyt tuntuu, että sellainen auto pitäisi saada kesäautoksi. Siinä oli tärkeää, että etuikkunat oli raollaan, niin ei huurtunut tuulilasi. Takana olevaan jalkatilaan ei auttanut jättää kenkiä, sillä siellä suli pohjat irti. Veljen taunuksessa taas oli niin löysä ohjaus, että oranssi kansanletukka tuppasi heijaamaan vaikka olis tehnyt mitä. Ei se Toyota Coronan ohjaus ollut sen kummempi. Tuoksui ne vanhat auto kuitenkin oikealle autolle, sitä esanssia olen jäänyt kaipaamaan. Nyt näihin uusiin menopeleihin valmistajat laittavat kaikki kemikaalit ja hajusteet, ettei ne enää tuoksu autolle.

Minun isällä oli useampikin auto aina kerralla, ne kun sen aikuiset autot eivät olleet erityisen kestäviä. Yksi ajossa ja kaksi remontissa. Yksinkertaisia ne olivat, siis autot. Niitä osasi korjata kätevä mies mennen tullen. Toki menneniäkin käytettiin, kun koeajolle lähdettiin.

Isäni omisti myös rättisitikan, pidin siitä autosta. Siinä oli tunnelmaa, kun sillä keinutteli. Se kulki oikein hyvässä myötäisessä ja jyrkässä alamäessä satasta. Kylmempi se ei ollut sisältä, kuin ulkoakaan. Lapsiystävälliset ovetkin, sillä jos sormet jäivät väliin, niin ei sitä juuri huomannut.

Sitten isälläni oli Morris marina. Aikoinaan ihmettelin, miksi englantilaiset autot ovat niin vähän ajettuja, no eihän niillä paljon kukaan kerinnyt ajaa, kun ne seisoivat pääosin korjaamolla.

Itse ostin joskus pöyhkeän opelin, kaunis kuin mikä. Sitten kun kolmannen kerran seisoin tienposkessa kolmenkymmenen asteen pakkasessa, niin päähäni iski ajatus kuin salama kirkkaalta taivaalta, että eiköhän tämä merkki ollut tässä. Vielä soitteli joku autosta kiinnostunut perään, että kun teidän auto on myynnissä liikkeessä, niin onko se kunnossa? Minä siihen, että kyllä se varmasti on kunnossa. Soittaja kyseli, että miten voitte olla siitä niin varma? Mie vuan sillä, että kun se on seisonut jatkuvasti korjaamolla ja siihen on vaihdettu melkein kaikki osat uusiin.

Sitten meillä oli italialaisten kansan auto. Eipä siitä nyt paljon kerrottavaa jäänyt, kuin näille pakinapalstoille. Siinä renasi sähkövehkeet jo uutena liikkeestä kotiin ajettaessa. Ensimmäiseen katsastukseen vietäessä huomasin, että jarrua painettaessa vilkku ei toiminut, mutta muut valot paloivat kirkkaammin. Kysyin katsastusmieheltä: "oliko siinä mitä vikkaa?". Katsastusmies: "noo, harvoinhan minä oon näitä fiijattiloita nyt jären viattomina nähny". Kysyin, että kirjasiko katsastusmies viat rekisteriotteeseen. Katsastusmies jatkoi: "en mie kehtoo niitä sinne merkata, muuten ottaat siulta laput pois. Se kun on näihen fiijattiloihen kanssa, että jos ne tännään korjuutat, niin ei ne ennee ens viikolla toimi. Korjuuta, kun kerkiit".

Ankkurisavea

Olen 54 vuoden kokemuksella miettinyt minuun käytettyjä ja nykyisten nuorten kasvatusmenetelmiä ja keinoja.

Minun lapsuudessa kusetus ja nöyryytys oli se yleisin keino ohjata ihmistä välttämään elämän liukkaat louhikot.

Nykyisin lapset pidetään pumpulissa, ettei tulisi traumoja. Iskuja kukaan ei voi välttää, siksi olisi omalla tavalla hyvä, että tulisi osumia. Ei liian kovia.

Lasten tulisi saada rakentaa ja tapella, hakea omaa asemaa. Tehdä töitä niska limassa. Isäni on sanonut, että ruumiillinen työ ei ketään tapa. Hän oli sitä mieltä, että työn teko on aina mukavaa.

Nyt hän on 90 vuotta ja harmittaa, kun ei kykene  hoitamaan kuin omakotitalon hommat. Työntää lumet, lämmittää talon haloilla ja käy autolla kaupassa. Väliajalla paistaa kukot ja karjalanpaistit. Talviverkoilla ei enää ehkä voi käydä.

Minun lapsuudessa ei lapsia paljon keritty vahtimaan ja siten minä juoksin pitkin mehtiä ja opin ajattelemaan, sekä olemaan itsekseni. Ei minua kiusattu. Välttimäen (apukoulu) pojat joskus koittivat pelotella, mutta se kuului siihen aikaan. Se oli vähän niin, että jos olit kylän keskustan porukassa, niin et joutunut kiusatuksi.

No minä nyt satuin asumaan keskustassa. Ei minuun paljon tainnut yleisivistys tarttua, jota en kerro kehuakseni. Voisi toki olla, että minunkin lapset istuisivat ABC:llä lippalakki päässä koittaen kääntää katseet suomen ongelmista muihin asioihin. No näin ei ole käynyt, mutta monet siellä istuvat. Joskin jos olen ABC:n asiakaskuntaa katsonut oikein, niin keski-ikäisiä suurin osa. En nyt aivan tiedä kuinka viisasta sitä bonusta on sieltä hakea, jos tavara on huomattavasti kalliimpaa.

Minä aikoinaan otin työpaikalta matkarahat käteen, ettei minun kävelystä saatu niin tarkkaa karttaa. Nyt kerättäneen bonusta jollekkin tilille onnellisena. Jos on onnellinen, niin sitä pitää tehdä.

Niin, otsikko on ankkurisavea... siitä ei ole puhuttu sanaakaan. Niin sitä hairahtuu.

Kuuntelin radioa ja siellä oli ohjelma, missä laivalla ollut henkilö kertoi ammattiin kehittymisestä. Hän sanoi, että hän pesi vessanpönttöjä, pesi astioita, laittoi hytit kuntoon jne.

Olipa kertoja sanonut, että saisiko hän paistaa silakat, sillä hän on siinä hyvä ja kotona on opetettu. Keittiövastaava oli sanonut, että käyppä poika ensin koulut, ennen kuin tulet silakoita paistamaan.

Niinpä hän oli palannut lähtöruutuun. Hän oli siihen tyytyväinen. Ei siinä mittään.

Hän kertoi, että laiva oli samalla hotelli ja vankila. Siellä oli kaikki, mutta sieltä ei päässyt pois.

Hienoja tarinoita... no vielä meinas unohtua se otsikon juttu.

Tämä ensimmäisellä merimatkalla oleva nuori mies joutui laivan mukana valtavaan myrskyyn. Poika oli oksentanut jo vihreät sappinesteen aikaa sitten ja lopulta huojunut kokeneemman merimiehen puheille. Onko jotain lääkettä tähän kammottavaan meritautiin? Ensin oli kerrottu, että rohtoa ei ole. Lopulta oli keittiövastaava sanonut, että onhan siihen lääke. Käyppä pyytämässä akkurisavea, sitä kun otat kaksi ruokalusikallista, niin asia on ok.

Uusi nuori merimies uskoi vanhempaa ammattilaista ja kysyi, saisinko kaksi lusikallista ankkurisaea. Nyt sattui fiksumpi mies työvuoroon sanoen, että en minä viitsi sinua kusettaa. Se on sellainen vedätys, ei siihen mikään auta.

Kaikissa ammateissa on ehken ollut sama tyyli, muistan uusia maalareita juoksutetun ostamassa liisterisaksia.

Vanhetessa viisastuu

Olisiko tuokin kansanviisaus päivityksen tarpeessa?

Tuo pohdinta on ajankohtaista, kun tänään on suurmiesten syntymäpäivä... Sibeliuksen ja minun.

En tiedä miten säveltäjä vanhetessaan viisastuu, mutta varmaan ammatissaan kehittyy tai on kehittynyt. Olen huomannut yllättäin olevani useamman vuoden yli viidenkymmenen. Vasta parin vuoden aikana olen pohtinut, että oikeastikko eläkkeeseen on vain kymmenisen vuotta. Siinäkö se aika hurahti ja yht´äkkiä huomaan olevani loppusuoralla. Pittää sannoo, niin kuin iäkäs isäni: se tuo ihmisen elämä menee nopeasti. Ensin on vastamäkeä. Aherretaan ja suoritetaan hartiavoimin töitä ja hoidetaan kotia kaikessa kiireessä tuonne 50 vuoteen asti, ettei kerkiä taakseen tai kelloon katsoa. Isäni luonnehti sitä vastamäeksi. Sitten tulee myötämäki ja sitten se aika vasta kuluukin joutuisasti. Alan ymmärtää mitä hän tarkoitti.

Onneksi on noita 100 vuotiaita tervaskantoja jotka tuovat uskoa tulevaisuuteen. Oli hauska katsoa itsenäisyyspäivänä presidentinlinnassa tehtyä haastattelua, missä yli sata vuotta vanha mies kertoi, että hän aamusella kävi sovittamassa viulun kantta paikalleen. Mies valmisti viuluja. Miettikää, aivan huikeaa. Hän jutteli napakkana, näyttämättä edes vanhukselta. Siinä meillä tavoitetta.

Olen kyllä seurannut lähipiirissäni iäkkäitä ihmisiä, jotka seuraavat aikaansa ja matkustelevat maailmalla. Käyttävät tietokoneita mennen tullen ja elävät tätä päivää. Toki eriytymistä tuntuu yli 80 vuotiaidenkin keskuudessa olevan, jos nuortenkin. Osa on jäänyt kehityksen kyydistä ja osa ei. Syitä on monia. Tärkein on kiinnostus, sekä motivaatio opetella uutta ja mikä tärkeintä, olla kiinnostunut maailmasta. Digiloikkaa nyt suositellaan kaikille, mutta jos mikä olisi tärkeää, niin ihmisten välinen kaikenlainen kanssakäyminen.

Vanhukset kuvataan usein kärttyisiksi ja elämäänsä kyllästyneiksi ihmisiksi. Toivottavasti itsestä ei tule sellaista. Moni nuorikin on pohtinut samaa asiaa, miksi keski-ikäiset käyttäytyvät huonosti. Joku on jopa sanonut, ettei ilkeä mennä katsomaan viisikymppisten juhlimista, ne kun vetää niin överiksi.

Siksikö käyttäydytään ja esitetään, kun on päästy siihen asemaan, että enää ei tarvitse tehdä mitään muiden pillin mukaan. Voi siis olla oma huonosti käyttäytyvä ja ylimielisen pöyhkeä itsensä. Voi näyttää oikeasti huonon yleissivistyksen ja esittää silti parempaa, kuin onkaan.

Itse arvostan hyvin käyttäytyviä ja toisia kunnioittavia elämän kokemusta omaavia ihmisiä. Arvostan myös nuoria, jotka ottavat toiset ihmiset huomioon.

Etuoikeutettu olo

Oikein rauhaisaa itsenäisyyspäivää teille kaikille.

Heti alussa varoitan, että tässä kirjoituksessa julkaisen sodan julmuudet kokeneen sotaveteraanin kertoman lyhyen tarinan, jonka kuulin tänään. Se saattaa järkyttää, tai oikeastaan ei saata, vaan järkyttää meitä kaikkia.

Oli mukava käydä tapaamassa sukulaisia ja toivottamassa hyvää itsenäisyyspäivää. On hyvin kohteliasta ja kansalaisvelvollisuus käydä sodan kokeneiden iäkkäiden ihmisten luona näin tärkeänä juhlapäivänä. Nämä herrasmiehet ja naiset ovat tehneet sen mistä me nyt saamme nauttia, itsenäisestä kauniista Suomen maastamme.

On etuoikeutettu olo katsellessa itsenäisen Suomen luontoa.














Istuin isäni Veikon 90v, setäni Väinön 93v ja sedän vaimon Alman 91v kanssa juttelemassa edellisen sodan päättymisen vaiheista. Kukin sodan kokenut kertoi omia muistojaan. Jutuissa pisti korvaan mm. isäni tarina, missä häneltä evättiin rintamatunnus, vaikka myöhemmin palvelukseen astunut nuorempi ikäluokka sen kuitenkin sai. Hänkin oli varmistamassa Turussa saksalaisten rauhallista poistumista maasta. Hän ampui ja tarkisti rintamalle menevien aseiden tarkkuuden, kun oli parhaita tarkka-ampujia. Epätarkat aseet laitettiin syrjään. Hän menestyikin myöhemmin kilpa-ampujana. Useampi vuosi isältänikin meni parasta nuoruutta sotatoimien mukana ja sen jälkeisessä varusmiespalvelussa. Isäni onkin ironisesti tuumannut, että hänellä tuo armeija kestikin hiukan pitempään, kuin tavallisesti. Hän vähän ihmetteli, miksi heidät määrättiin sodan päätteeksi vielä armeijaan. Olipa jokin virkanainen kysynyt rintamatunnusta hakiessa, että oliko teillä ihan sotilaan vaatteet päällä. Isäni koki sen loukkauksena. Keskusteluissa vilahteli nimiä, jotka on nimetty sotaveteraaneiksi, jotka kuitenkaan eivät sotarintamalla koskaan varsinaisesti käyneet. Tässäkään asiassa oikeus ja tasavertaisuus ei ole voittanut. Liekkö tämä nyt sitä, mistä eräs ulkomaalainen vihjasi, että riippuu aivan suomalaisesta virkamiehestä, kuinka hän lakeja ja asetuksia lukee ja sitten niiden pohjalta päättää kansalaisten asioista. Isäni tuumasi katkerana kahvia keitellessään, että eräs idempää ollut mies oli tuumannut: "Suomen lakki paska lakki, minä kakki siihen lakki". No tuo kuulosti pahalta. Ei kai ne lait nyt aivan noin huonoja meidän maassa liene. Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä.

Setäni vaimo on kovasti arvostamani nainen. Hän on tehnyt työtä aivan valtavasti maalaistalon emäntänä, itseään korostamatta ja säästämättä. Hän oli ollut siirtämässä eläimiä sotoimialueelta nykyisen Suomen puolelle useampaan otteeseen. Hän ei koskaan hakenut rintamatunnusta, vaikka olisi ehken ollut siihen sääntöjen mukaan oikeutettu.

Väinö kertoi olleensa lähettinä sodassa. Kun sota oli loppumassa, niin suomalaisilla sotilailla oli jo tosi kiire, sillä naapurimaan sotilaat olivat jo vallanneet ne maa-alueet, jossa sotilaamme sillä hetkellä olivat. Ei auttanut, kuin koittaa keritä viedä omia niin paljon lautoilla joen yli kuin mahdollista. Setäni kertoi, että heidän lautta oli viimeinen mikä pääsi yli ehjänä, seuraava jo upotettiin naapurimaan massiivisen tykistötulen johdosta.

Sotaveteraani muisteli pahimpia kokemuksiaan silmien samalla kostuessa. Hän kertoi nuoresta Suomen sotilaasta, joka havoittui pahasti ja kaikki olivat mahdottoman edessä. Ei ollut mitään mahdollisuutta saada kuljetettua sotilasta pois alueelta. Sotilas pyysi omilta sotilasveljiltä eutanasiaa. Sotilaskaverit sanoivat, sitä emme voi tehdä, se on mahdotonta. Sotilaat jättivät ladatun aseen haavoittuneen sotilaan ohimolle ja jatkoivat matkaa. Jonkin ajan kuluttua kuului kajahdus. Kertoja sanoi, että se oli hänen karmaisevin muisto sodan kauhuista. Toinen oli se, kun he kuulivat tutun kylän miehen jääneen rannalle itkemään, kun ei kerinnyt lautan kyytiin. Sotilaat koittivat lähteä häntä hakemaan, mutta tilanne oli tullut mahdottomaksi. Hänestä ei sen jälkeen ole kukaan kuullut.

Nämä sodan kauhuista kertovat tositarinat sotainvalidin kertomana omassa pyörätuolissaan vievät sanattomaksi. Siksi toivon päättäjille ja muille ihmisille ymmärrystä toisiaan kohtaan, sekä sitä kautta rauhaa. Eletään sovussa ilman turhaa vastakkain asettelua.

Pitäkäämme näistä sodat kokeneista ihmisistä huolta ja annetaan heille turvaa.

Kaikenlaista

On se hyvä, että perinteitä pidetään kunniassa, vaikka tuota ilomantsintietä ajellessa tulee välillä toisiin ajatuksiin.

Mistä tällainen pohdinta lähti liikkeelle?

No... ajelin tässä aamuna muutamana töihin ja se oli siinä ja siinä kieli keskellä suuta ajellessa, että pääsin ehjänä perille. Tietä ei oltu aurattu alkupäästä lainkaan ja ajelin tuonne Heinävaaraan asti ihan jäisillä urilla. Sitten kun pääsin ihmisten "ilimoille", niin tie tasoittui kummasti. Olen miettinyt mistä tämä perinne juontaa juurensa?

Aina siitä asti kuin muistan, niin Heinävaaran K-kaupan jälkeen tien kunto on huonontunut aivan totaalisesti Joensuusta Ilomantsiin päin ajettaessa. Noo ymmärrän tietysti, että politiikkojen tavat opettaa meitä maalaisia ovat monet. Lipposen ajoista asti on yritetty ohjata syrjäseudulla asuvat maalikyliin. Onhan se helepompaa hoitaa ihmisten asioita ja siun sote toimii  paremmin lähietäisyydeltä. Sinne vaan keskitetään kaikki sairaalan mäelle ja ihmiset sen ympärille. Tehdään korkeita taloja ja sinne kerrostalokennostoihin rakennetaan keittiönpöydän kokoisia yksiöitä. Siellä sitä asuu onnellinen ihminen.

Me vähäosaiset, jotka omin päätöksin ajelemme kauemmaksi, niin sinneppä ajelemme ihan omalla vastuulla. Harmi vaan virkamiesten kannalta, että pitää kolarin sattuessa muutaman tunnin sisällä yrittää saada ambulanssi paikalle. No paloautomiehet yleensä kerkiää sahailemaan ihmisiä irti autosta hiukan aiemmin. Ei näitä autoteitä olisi haluttu pinnoittaa yhteiskunnan varoin, mutta kun autot lentelivät päivittäin kallion seinämiin, niin pakkohan se oli. Traktorilla yksityiset koneyrittäjät vähäisellä kalustollaan koittavat pärskytellä kevyemmän lumen ajouralta penkoille asti.

Voe, voi. Tämmöstä tämä, että Ylen antaa? Joo, nyt ihmetellään ja kauhistellaan, kun valtion päättäjät ovat päässeet vaikuttamaan valtion verorahoilla toimivan televisiokanavan uutisointiin. Eikö nyt suurempi uutinen olisi, että eivät olisi päässeet vaikuttamaan? Sehän nyt enemmän ihme olisi. Se vaan tahtoo olla, että sen lauluja laulat, jonka leipää syöt.

Tässä se nähdään, että Sipilä ei ole koko elämäänsä parkinnut nahkaa politiikassa. Jos olisi, niin hän vähät välittäisi, mitä muut ajattelevat. Valehtilisi ja hymyilisi tyynenä ilman, että tulisi tuollaisia tunnekuohuista tulleita kommunikointi virheitä. Kansa unohtaa nopeasti, joten olisi vaan pitänyt Ylen antaa uutisoida, sammuttaa tietokone, sekä älypuhelin ja syödä kaviaaria juustojen kanssa omalla sohvalla huikkaillen välillä alkon ylähyllyltä nosteltua valkoviiniä ihan tyynenä.

Muutaman päivän päästä ihmetellä, mikä juttu? Eikö Suomessa ole vapaa tarjouskilpailu luvallista, mitä täällä tapahtuu?