Tarkemmin kun miettii, niin aika harvassa on ne työt, missä ei asiakaspalvelutaidoilla olisi merkitystä.
Muutama epäonnistuminen ja onnistuminenkin on jäänyt mieleen.
Oli tulossa sukujuhlat, mihin piti hankkia valkoinen kauluspaita. Menin tietysti touhakkaana vasta juhlaa edeltävänä iltana ostoksille. Olin tottunut käymään hyvästä laadusta ja asiakaspalvelusta tunnetuksi tulleessa vaateliikkeessä. Kysyin topakalta näyttävältä myyjältä, että voisiko hän etsiä minulle sopivan valkoisen paidan heidän valikoimistaan.
Nainen katseli minua päästä varpaisiin ja huudahti toiselle myyjälle: "ONKO MEILLÄ NÄIN PITKÄLLE JA LAIHALLE MIEHELLE VALKOISTA PAITAA!". No... hiukan katselin ympärilleni, mitä tapahtui. Ihmettelin, sekä koin myötähäpeää myyjän suorapuheisuudesta. Eihän hän sinänsä palturia puhunut. Tokaisi vaan sen, mikä oli totta. Mies tuli reippain askelin osoittaen hyllyä ja tuumasi, että tässä mallissa on hoikille ihmisille paitoja pitkillä hihoilla. Paita tuli ostettua.
Kyllähän minä tuosta laihuudestani, mitä kauniisti hoikkuudeksikin sanotaan olen saanut elämäni aikana kuulla. No nyt alkaa helpottaa ainakin mahan kohdalta, joskin ei nyt vielä pahasti.
Erään kerran eräs esimies tuumasi ruokalan jonossa, että ota sinä Jouko toinenkin kauhallinen. Sinä kun olet yhtä laiha, kuin hänen ajokoira. Minulla ei ollut paras päivä ja tuo letkautus kirpaisi sen verran, että tuumasin: "mikäs ihme se on, sama mies juoksuttaa molempia". Esimies ei ollut tottunut, että hänelle sanotaan vastaan ja niinpä hän kääntyi ja katsoi minua hämillään tokaisten: "minä en ole sinua juoksuttanut!".
Toisen kerran olin samassa ruokajonossa ja eräs kollega tuumasi, että ota ruokaa reilummin, kun sinä olet niin laiha. Minä tuumasin: "minäpä otankin, mutta sinä elä ota enää yhtään, kun sinuun näyttää tarttuvan". No olen minäkin joskus tuumannut, että ota sinä kun sinussa ei mene ruoka hukkaan, sinussa se näkkyy.
No erään kerran vahvan näköinen nainen halasi minua liikuttuneessa tilassa ja tuumasi moneen kertaan, että sinä olet laihtunut. Meinasin tuuumata: "no sinusta ei voi sanoa samaa", tai: "no, sinä et ole laihtunut".
Tämä vaan sillä, että miksi laihoille ihmisille saa naljailla, mutta ei paremman hyötysuhteen omaaville kehonsa rakentajille.
Vielä pitää muistella erästä samaan aiheeseen liittyvää tapahtumaa, joka sattui keskussairaalassa. Olin selkään tehdyssä varjoainekuvauksissa ja siihen liittyi röntgenkuvan ottaminen. Kun olin siinä kyljelläni ja kuvat oli otettu, niin hoitaja kehitti kuvat. Kopista kuului: "Ei helekutti! Niin laiha mies, että ei saa edes röntgenkuvaa, nämä meni mustaksi".
Hyvin olen pärjännyt, ruoka maittaa ja nuo tapahtumat ovat vain pääosin naurattaneet.
Erään kerran menin kauppaan ja kassalla oli aloitteleva toimihenkilö. Kun kaikki tuotteet oli ns. kuitattu, niin hän yritti siirtää sitä välikapulaa, millä ohjataan ostokset toiselle puolelle. Se ei heti onnistunut, kun kananmunakenno oli edessä. Nainen tuumasi: "arvasinhan minä, munathan ne on välissä!". Nainen meni aivan punaiseksi ja minua hymyilytti.
Tuosta kassasta tuli mieleen eräs huvittava juttu. Oli sunnuntaiaamu ja olin lasten kanssa yksin. Katsoin jääkaappiin ja siellä ei ollut oikein mitään mistä olisin loihtinut lapsille päiväruokaa. No arvelin, että käyn hakemassa kotikyläni kioskilta nakkeja ja keitän perunat, niin silläkin pärjätään ensi hätään. No minä unenpöppelössä kioskijonoon ja kun minun vuoro tuli, niin nainen kurkisti luukusta kysyen: "mitäs teille saisi olla?". Vastasin: "nakkeja". Myyjä kiirehti takahuoneeseen ja aikaa kului tosi paljon. Ajattelin, että luulisi nakit löytyvän vähemmälläkin etsimisellä. Myyjä tuli ja löi tiskiin näkkejä... kortonkeja ison paketin. Se oli yllättävä tilanne. Jono takanani oli kerinnyt muodostua pitkäksi ja tunsin lämmittäviä katseita niskassani. En ilennyt nolata myyjää ja arvelin, että tästä päästään nopeiten, kun maksan paketin. No ei saanu lapset nakkeja ja vähän mietin, että mihin minä naimisissa oleva mies näitä kumeja käyttäisin. Lapset saivatkin sillä kertaa maittavaa perunavelliä.
tiistai 12. heinäkuuta 2016
maanantai 4. heinäkuuta 2016
Kilpaillaanko?
Meissä ihmisissä ja varmaan kaikissa elollisissa on kilpaileminen ns. verissä. Verenmaku suussa painetaan mitä ihmeellisimmissä lajeissa. Viimeisimpänä silmiini osui tuo suomalaisten lanseeraama laji eukon kanto. No senkin voitti Venäläinen pari. Johtuneeko siitä, kun sanovat venäläisten naisten pitävän itsestään parempaa huolta kuin suomalaiset kilpailijat? Tiedä häntä. Suojalkapallo ja -hiihto lienee vielä tulossa. Eipä suomalaiset tahdo muuten enää pärjätä, kuin keksimällä itse uudet lajit, joskin jo muutaman vuoden päästä muut kansat on keksineet ne ja niin vaan tulevat tänne itikoiden syötäväksi ja voittavat meitin.
Sodan jälkeen meillä harrastettiin paljon pilkkaan ampumista. Vielä minun lapsuudessa kesämökeillä ja maatalojen hiekkamontuissa ammuttiin tuon tuosta. Aina kun miehet tapasivat, niin ei muuta kuin torrakko esiin ja paremmuutta mittaamaan. Minäkin olen tuota harrastanut 13 vuotiaasta asti. Välillä hyvinkin ahkerasti. Kyllä minä monesti olen mietinyt, että mitä järkeä kilpailemisessa on? Se on epämukavaa ja jännittävää, siinä on vielä ns. kasvojen menettämisen uhka. Mietitäänpä nyt vaikka ampumakilpailua. Ihmiset menevät jonottamaan ja odottelemaan hiekkamonttuun joka viikonloppu, että milloin saisi ampua oman suorituksen. Eikä siinä vielä kaikki, ensin on pitänyt hiekkamontuissa viettää paljon aikaa, että on edes mahdollista pärjätä. Kun suoritukset on tehty, niin katsotaan kenen pyssystä lähteneet luodit ovat lähimpänä pahvin keskustaa. Se jolla ne ovat, palkitaan muovista tehdyllä metallin värisellä kipolla. Se kellä lähimpänä, saa suuremman muovipystin. Kukaan ei enää viikon päästä muista missä järjestyksessä ampujat edellisellä kerralla olivat.
Nykyisin tosin on ampujien tuskaa helpotettu, kun radat pantiin kiinni, milloin milläkin verukkeella. Harrastajat hävisi tietysti samalla. Kiteellä, jossa aloittelin ampumisen tehtiin varsinaisen tyhmästi. Entinen rata pantiin kiinni ja uutta on suunniteltu kaikkien valitusten kanssa varmaan kymmenen vuotta. En taida keritä näkemään sitä rataa. Ihmellisintä oli, että pinoiskiväärillä ammuttava riistamaaliratakin suljettiin. En ymmärrä miksi. No joutaapahan ampujat huutamaan pesäpallokentän reunalle, kun ihmisiä siirrellään palloa mailalla lyöden. Ampumataito on romahtanut metsästäjienkin keskuudessa. Toki kun ampumaradat on poistettu suomen maasta rajulla kädellä, niin metsästäjille pakollisia ampumakokeitakin piti helpottaa. Nyt saa ampua 75m päästä hiekkasäkin päältä seisovaan tauluun. Mitäpä arvelette, pitääkö käydä harjoittelemassa tuohon suoritukseen? Ennen piti ampua kolme laukausta pystyssä seisten ja kolme juoksevaan hirveeen. Silloin oikeasti täytyi metsästäjien käydä harjoittelemassa, että saivat kokeen läpi ja siten pääsivät hirvimetsälle.
Miettikääpä, että palloa potkimalla nurmikentällä ja mustaa kumilaattaa siirtämällä kaukalossa voi hankkia omaisuuden. Sehän se on tuottavaa työtä. On sitä ihmisillä joutavaa aikaa, ei siinä nyt viikossa muutama tunti lisää töitä taida haitata.
Tosin onhan sitä sanottu, että ei ole muuta tuhmuutta tekemässä, kun käyttää aikansa jossain muussa turhuudessa. No en tiijjä. Jotainhan sitä ihmisten on tehtävä, että saa aikansa kulumaan vanhuutta ootellessa.
Sodan jälkeen meillä harrastettiin paljon pilkkaan ampumista. Vielä minun lapsuudessa kesämökeillä ja maatalojen hiekkamontuissa ammuttiin tuon tuosta. Aina kun miehet tapasivat, niin ei muuta kuin torrakko esiin ja paremmuutta mittaamaan. Minäkin olen tuota harrastanut 13 vuotiaasta asti. Välillä hyvinkin ahkerasti. Kyllä minä monesti olen mietinyt, että mitä järkeä kilpailemisessa on? Se on epämukavaa ja jännittävää, siinä on vielä ns. kasvojen menettämisen uhka. Mietitäänpä nyt vaikka ampumakilpailua. Ihmiset menevät jonottamaan ja odottelemaan hiekkamonttuun joka viikonloppu, että milloin saisi ampua oman suorituksen. Eikä siinä vielä kaikki, ensin on pitänyt hiekkamontuissa viettää paljon aikaa, että on edes mahdollista pärjätä. Kun suoritukset on tehty, niin katsotaan kenen pyssystä lähteneet luodit ovat lähimpänä pahvin keskustaa. Se jolla ne ovat, palkitaan muovista tehdyllä metallin värisellä kipolla. Se kellä lähimpänä, saa suuremman muovipystin. Kukaan ei enää viikon päästä muista missä järjestyksessä ampujat edellisellä kerralla olivat.
Nykyisin tosin on ampujien tuskaa helpotettu, kun radat pantiin kiinni, milloin milläkin verukkeella. Harrastajat hävisi tietysti samalla. Kiteellä, jossa aloittelin ampumisen tehtiin varsinaisen tyhmästi. Entinen rata pantiin kiinni ja uutta on suunniteltu kaikkien valitusten kanssa varmaan kymmenen vuotta. En taida keritä näkemään sitä rataa. Ihmellisintä oli, että pinoiskiväärillä ammuttava riistamaaliratakin suljettiin. En ymmärrä miksi. No joutaapahan ampujat huutamaan pesäpallokentän reunalle, kun ihmisiä siirrellään palloa mailalla lyöden. Ampumataito on romahtanut metsästäjienkin keskuudessa. Toki kun ampumaradat on poistettu suomen maasta rajulla kädellä, niin metsästäjille pakollisia ampumakokeitakin piti helpottaa. Nyt saa ampua 75m päästä hiekkasäkin päältä seisovaan tauluun. Mitäpä arvelette, pitääkö käydä harjoittelemassa tuohon suoritukseen? Ennen piti ampua kolme laukausta pystyssä seisten ja kolme juoksevaan hirveeen. Silloin oikeasti täytyi metsästäjien käydä harjoittelemassa, että saivat kokeen läpi ja siten pääsivät hirvimetsälle.
Miettikääpä, että palloa potkimalla nurmikentällä ja mustaa kumilaattaa siirtämällä kaukalossa voi hankkia omaisuuden. Sehän se on tuottavaa työtä. On sitä ihmisillä joutavaa aikaa, ei siinä nyt viikossa muutama tunti lisää töitä taida haitata.
Tosin onhan sitä sanottu, että ei ole muuta tuhmuutta tekemässä, kun käyttää aikansa jossain muussa turhuudessa. No en tiijjä. Jotainhan sitä ihmisten on tehtävä, että saa aikansa kulumaan vanhuutta ootellessa.
sunnuntai 3. heinäkuuta 2016
Nuoruusmuistoja
Kuuntelin you tubesta kirkan laulamaa kappaletta mamy blue, niin eikös muistot alkaneet tulvia mieleeni. Olin nuruudessani ammattikoulun jälkeen Helsingissä rapparin apulaisena, elementtisaumojen uusijana ja julkisivumaalarina. Tämä juttu ajoittuu 80- luvun alkuun.
Minä saavutin täysi-ikäisyyden Helsingin työreissullani. Yritin löytää kapakkaa, missä juuri 18 vuotta täyttänyt voisi käydä silloin tällöin juhlimassa. Se ei ollutkaan ihan helppoa, sillä suurinosa oli tarkoitettu varakkaammille, eli 21 vuotiaille. No Alibi oli kapakka, mihin olin tervetullut. Kirka lauloi, vai sanoisiko raakkui heviä. Tarkemmin muistellessa hänen ääni taipui oikein hyvin hevi-musiikille. Se ei vain silloin ollut trendikästä. Kirkan oli se hylättävä ja pyyhkiä vain nöyrästi surut silmistään.
Mukavia muistoja oli nuo Helsingin ajat. Niistä olen kertonut aiemminkin. En tahdo muistaa mitä olen aiemmin kirjoitellut, joten älkää harmistuko jos tulee kahteen kertaan, kahteen kertaan.
Vuokra isäntä oli pitänyt meille napakan puhuttelun siitä, että Pihlajamäkeen ei sitten ole mitään asiaa. Vaikka kuinka kaunis nainen teitä sinne houkuttelisi, niin sinne ei kannata mennä. Sinne on sijoitettu vankilasta tulleet ja on siten vaarallinen paikka.
No elähän mittään, kun olin kapakasta tullessa jonottamassa Siltamäkeen menevään bussiin, niin sattui eräs Kitteeläisen tutun serkku samaan jonoon. Hän nyt ei ollut kaunis nainen, mutta silti houkutteli minua lähtemään mukaansa, kun nyt satuttiin tapaamaan. No minähän läksin. Tämä juttu on kuin salatut elämät, minkä tietää jo ennakkoon kuinka tässä käy. Linja-autosta jäätiin Pihlajamäessä. Kaveri tuumi kotiinsa suunnistaessaan, että tuossa on näköjään joku saanut turpaansa verijäljistä päätellen. Tuon kioskin kulmalle tappoivat jonkun viime viikonloppuna, kun oli esitellyt rahapussiaan väärille henkilöille.
Kun aamulla heräsin ja söin aamupalan, niin aika korvat luimussa menin linja-autopysäkille ja mietin, että jos täältä nyt vielä hengissä selvitään, niin hyvä. No selvittiinhän sieltä.
Olihan se railakasta itsenäistymisen aikaa. Vuoden Helsingissä vietettyäni menin armeijaan ja sieltä palasin kotikylän maalausliikkeeseen töihin. Monta kertaa soittivat ja kysyivät Helsinkiin työnjohtajan hommiin, mutta en lähtenyt, vaikka ei minulla mitään kaupunkia vastaan olisi ollut. Kerkisin olla muutaman vuoden maalarina, kun minut pyydettiin opettajan toimeen ja sillä tiellä olen vieläkin.
Autokoulun kävin Jokinevalla Helsingissä ja se vasta kokemus olikin. Autokoulunopettajalta oli mennyt hermot ajan kanssa ja hän käyttäytyi melko äkkipikaisesti aika-ajoin. Erään kerran hän sanoi: "ajetaan seuraavasta vasemmalle!". Minä en uskaltanut oikein kysyä tarkempia koordinaatteja, vaan koitin itse pohtia, mikä tie nyt olisi ollut sopivin tälle leveälle kuorma-autolle. Mietin, että ei hän varmaan tuota kapeaa talojen välissä olevaa tietä tarkoita, joten seuraavasta valoristeyksestä mennään. Autokoulunopettaja: "MINNE HELVETTIIN TE AJATTE!". Minä: "ajattelin, että te tarkoititte tätä suurempaa tietä, minne tielle olisi pitänyt kääntyä?". Opettaja: "SE MENI JO!". Autokoulun viimeisellä ajokerralla hän sanoi: "Älä ota minua hyvin vakavasti, sillä minulta on mennyt hermot. Opastin erästä tyttöä tyylini mukaisesti, niin lähti liikennevaloissa litomaan ja jätti minut yksin apukuskin paikalle. Siirryin kuskin paikalle ja ajoin auton pois". No kortti tuli, vaikka opettaja kyllä sanoi jossain vaiheessa, että te ette koskaan tule korttia saamaan. Siihen aikaan ei vielä oltu kuultu positiivisen palautteen vaikutuksista. No, armeijassakin sotilasmestari tuumi: "aina kun minä nään teidät hommat on päin persettä!". Hämeenlinnan opettajaopistossakin noudatettiin samaa linjaa vielä 80-luvun lopussa, kun eräs lehtori antoi palautetta kokelaalle sanoen: "tämä on hylätyn ja naurettavan välimailla". Minä sain opettajaopistosta erittäin hyvät arvosanat ja puolustusvoimainmestaruuden omaavana alikessuna tulin armeijastakin. Enkä tehnyt AHO:n tutkielmaa perinteisesti, että sitä olisi voitu nimittää matkielmaksi, niin kuin näitä yleisesti kutsuttiin. Silloin piti kirjoituskoneella kirjoittaa kaikki lainatutkin tekstit, ei voinut kopioida tietokoneella, kun ne olivat vasta tuloillaan kouluille. Sellaista digiloikkaa silloin otettiin. Kopiokoneella seisottiin, leikeltiin monisteita ja liimailtiin. Se sopi sen aikaiseen opetustyöhön. Kalvoja kirjoiteltiin illat pitkät ja opiskelijat kirjoittelivat ne sitten omiin vihkoihinsa tunnilla.
Silloin muuten videoitiin paljon asioita. Pitkään se vei, sillä nyt vasta on lyhytelokuvien buumi kouluissa alkanut.
Sanoivat, että opettajaopisto on Suomen kallein tanssikoulu. Tiedä häntä.
Eräänä aamuna oli yhdellä pojalla mennyt ilta pitkäksi ja hän hampaita pestessään huomasi fritskun kaulassaan. Samalla hän muisti, että hänellähän on vaimo, lapset ja uusi talo. Hän alkoi panikoida ja hokea, että nyt menee kaikki. Toiset kokelaat koittivat lohdutella ja tuumivat, että onhan tässä vielä koko perjantai aikaa, joten kyllä asiat selviää parhain päin. Poika ei ymmärtänyt, miten tästä nyt voisi enää selvitä. Muutaman tunnin päästä kokelaskaveri juoksi opiskelukaverinsa luokse ja tuumasi: "minä keksin, hiotaan se fritsku pois hiomapaperilla ja kun menet kotiin, niin sanot vaimollesi, että olit puupuolella opetusharjoittelussa ja joku tunari työnsi puupalikan koneeseen siten, että se lensi kaulaasi. Vaimosihan halaa sinua ja huudahtaa, että hyvä kun et kuollut. Poika tuli maanantaina takaisin ja tuumasi iloisena: "läpi meni". Näin pelastettiin jälleen yksi avioliitto ja lapsille turvallinen koti.
Minä saavutin täysi-ikäisyyden Helsingin työreissullani. Yritin löytää kapakkaa, missä juuri 18 vuotta täyttänyt voisi käydä silloin tällöin juhlimassa. Se ei ollutkaan ihan helppoa, sillä suurinosa oli tarkoitettu varakkaammille, eli 21 vuotiaille. No Alibi oli kapakka, mihin olin tervetullut. Kirka lauloi, vai sanoisiko raakkui heviä. Tarkemmin muistellessa hänen ääni taipui oikein hyvin hevi-musiikille. Se ei vain silloin ollut trendikästä. Kirkan oli se hylättävä ja pyyhkiä vain nöyrästi surut silmistään.
Mukavia muistoja oli nuo Helsingin ajat. Niistä olen kertonut aiemminkin. En tahdo muistaa mitä olen aiemmin kirjoitellut, joten älkää harmistuko jos tulee kahteen kertaan, kahteen kertaan.
Vuokra isäntä oli pitänyt meille napakan puhuttelun siitä, että Pihlajamäkeen ei sitten ole mitään asiaa. Vaikka kuinka kaunis nainen teitä sinne houkuttelisi, niin sinne ei kannata mennä. Sinne on sijoitettu vankilasta tulleet ja on siten vaarallinen paikka.
No elähän mittään, kun olin kapakasta tullessa jonottamassa Siltamäkeen menevään bussiin, niin sattui eräs Kitteeläisen tutun serkku samaan jonoon. Hän nyt ei ollut kaunis nainen, mutta silti houkutteli minua lähtemään mukaansa, kun nyt satuttiin tapaamaan. No minähän läksin. Tämä juttu on kuin salatut elämät, minkä tietää jo ennakkoon kuinka tässä käy. Linja-autosta jäätiin Pihlajamäessä. Kaveri tuumi kotiinsa suunnistaessaan, että tuossa on näköjään joku saanut turpaansa verijäljistä päätellen. Tuon kioskin kulmalle tappoivat jonkun viime viikonloppuna, kun oli esitellyt rahapussiaan väärille henkilöille.
Kun aamulla heräsin ja söin aamupalan, niin aika korvat luimussa menin linja-autopysäkille ja mietin, että jos täältä nyt vielä hengissä selvitään, niin hyvä. No selvittiinhän sieltä.
Olihan se railakasta itsenäistymisen aikaa. Vuoden Helsingissä vietettyäni menin armeijaan ja sieltä palasin kotikylän maalausliikkeeseen töihin. Monta kertaa soittivat ja kysyivät Helsinkiin työnjohtajan hommiin, mutta en lähtenyt, vaikka ei minulla mitään kaupunkia vastaan olisi ollut. Kerkisin olla muutaman vuoden maalarina, kun minut pyydettiin opettajan toimeen ja sillä tiellä olen vieläkin.
Autokoulun kävin Jokinevalla Helsingissä ja se vasta kokemus olikin. Autokoulunopettajalta oli mennyt hermot ajan kanssa ja hän käyttäytyi melko äkkipikaisesti aika-ajoin. Erään kerran hän sanoi: "ajetaan seuraavasta vasemmalle!". Minä en uskaltanut oikein kysyä tarkempia koordinaatteja, vaan koitin itse pohtia, mikä tie nyt olisi ollut sopivin tälle leveälle kuorma-autolle. Mietin, että ei hän varmaan tuota kapeaa talojen välissä olevaa tietä tarkoita, joten seuraavasta valoristeyksestä mennään. Autokoulunopettaja: "MINNE HELVETTIIN TE AJATTE!". Minä: "ajattelin, että te tarkoititte tätä suurempaa tietä, minne tielle olisi pitänyt kääntyä?". Opettaja: "SE MENI JO!". Autokoulun viimeisellä ajokerralla hän sanoi: "Älä ota minua hyvin vakavasti, sillä minulta on mennyt hermot. Opastin erästä tyttöä tyylini mukaisesti, niin lähti liikennevaloissa litomaan ja jätti minut yksin apukuskin paikalle. Siirryin kuskin paikalle ja ajoin auton pois". No kortti tuli, vaikka opettaja kyllä sanoi jossain vaiheessa, että te ette koskaan tule korttia saamaan. Siihen aikaan ei vielä oltu kuultu positiivisen palautteen vaikutuksista. No, armeijassakin sotilasmestari tuumi: "aina kun minä nään teidät hommat on päin persettä!". Hämeenlinnan opettajaopistossakin noudatettiin samaa linjaa vielä 80-luvun lopussa, kun eräs lehtori antoi palautetta kokelaalle sanoen: "tämä on hylätyn ja naurettavan välimailla". Minä sain opettajaopistosta erittäin hyvät arvosanat ja puolustusvoimainmestaruuden omaavana alikessuna tulin armeijastakin. Enkä tehnyt AHO:n tutkielmaa perinteisesti, että sitä olisi voitu nimittää matkielmaksi, niin kuin näitä yleisesti kutsuttiin. Silloin piti kirjoituskoneella kirjoittaa kaikki lainatutkin tekstit, ei voinut kopioida tietokoneella, kun ne olivat vasta tuloillaan kouluille. Sellaista digiloikkaa silloin otettiin. Kopiokoneella seisottiin, leikeltiin monisteita ja liimailtiin. Se sopi sen aikaiseen opetustyöhön. Kalvoja kirjoiteltiin illat pitkät ja opiskelijat kirjoittelivat ne sitten omiin vihkoihinsa tunnilla.
Silloin muuten videoitiin paljon asioita. Pitkään se vei, sillä nyt vasta on lyhytelokuvien buumi kouluissa alkanut.
Sanoivat, että opettajaopisto on Suomen kallein tanssikoulu. Tiedä häntä.
Eräänä aamuna oli yhdellä pojalla mennyt ilta pitkäksi ja hän hampaita pestessään huomasi fritskun kaulassaan. Samalla hän muisti, että hänellähän on vaimo, lapset ja uusi talo. Hän alkoi panikoida ja hokea, että nyt menee kaikki. Toiset kokelaat koittivat lohdutella ja tuumivat, että onhan tässä vielä koko perjantai aikaa, joten kyllä asiat selviää parhain päin. Poika ei ymmärtänyt, miten tästä nyt voisi enää selvitä. Muutaman tunnin päästä kokelaskaveri juoksi opiskelukaverinsa luokse ja tuumasi: "minä keksin, hiotaan se fritsku pois hiomapaperilla ja kun menet kotiin, niin sanot vaimollesi, että olit puupuolella opetusharjoittelussa ja joku tunari työnsi puupalikan koneeseen siten, että se lensi kaulaasi. Vaimosihan halaa sinua ja huudahtaa, että hyvä kun et kuollut. Poika tuli maanantaina takaisin ja tuumasi iloisena: "läpi meni". Näin pelastettiin jälleen yksi avioliitto ja lapsille turvallinen koti.
perjantai 1. heinäkuuta 2016
Valtiollinen naapurisopu
Kuuntelin "silmä tarkkana" kun Venäjän ja Suomen presidentit kertoivat käsityksiään maidemme ystävyystilanteesta. Kauppa- ja sotilaalliset asiat nousivat kovasti esille.
Mietin niitä juttuja kuunnellessani, että mihin se perustuu, että pitää koko ajan osoittaa vahvuuttaan ja paikkaansa. Johtuuko se alemmuuden tunteesta, vallanhalusta, vai ihan vaan elollisten normaalista toiminnasta.
Samalla mietiskelin ihmisten eloa yleensä kotona ja työpaikalla, eikös se ole ihan samaa hengissä pysymistä ja valtataistelua. Kuka näyttää kellekin kaapin paikan ja osoittaa suuruuttaan.
Mistä kiistellään omakotitalossa asuvien naapureiden kesken eniten, no rajoista. Minunkin naapuri teki aikoinaan valtavia ponnisteluja sen suhteen, ettei kukaan olisi voinut mennä hänen talon vierestä olevaa tietä myöten rantaan. Isäni on kertonut hyvinkin huvittavia juttuja hänen naapurinsa kiusanteosta. Tontin raja on käyty virkamiesten taholta tarkistamassa useaan otteeseen. No aina se on ollut samassa paikassa, mutta kun ahistaa. Veljeni oli ruohonleikkurilla törmännyt isäni naapurin rouvan mielestä hänen tontin penkkaan, niin nuhteet siitä oli tullut. Pittää olla tarkempana.
Presidentti Putin sanoi vapaasti käännettynä, että itse saatte päättää liityttekö Natoon. Jos liitytte, niin sotilaita tulleepi riittävästi rajalle. Hänen Suomalainen ystävä oli kertonut, että Nato haluaa sotia Venäjän kanssa viimeiseen suomalaiseen sotilaaseen asti, samalla Putin kysyi suomalaisilta: "haluatteko te?" Me emme halua.
Surullista. Nuijasotien aikaan oli tärkeää olla vahva ja suuri, sekä osata tehdä iso nuijja. Nyt jotenkin tuntuisi, että vahvuus osoitettaisiin henkisellä suuruudella, jopa älykkyydellä. Toisten alamaisina pitäminen ja ylhäältä katsominen ei minusta ole fiksua toimintaa, joskin varmaan toimii vielä nykyisinkin. Muutenko sitä tehtäisiin. Voisi kuvitella, että kenenkään etu ei ole saada aikaan pelkoa ja sotaa. Miksi? Kenen etu se on? Kunpa voitaisiin vain olla sovussa ja elää yhteistyössä.
Ei pieni ihminen voi käsittää tätä maailman menoa. Ihminen on tosi outo maapallon tallaaja.
Tähän ei voi sanoa muuta, kuin se mitä eräs kapianen oli sanonut puhelun päätteksi alaiselleen: "ette te sano loppu, minä sanon loppu, loppu!
Mietin niitä juttuja kuunnellessani, että mihin se perustuu, että pitää koko ajan osoittaa vahvuuttaan ja paikkaansa. Johtuuko se alemmuuden tunteesta, vallanhalusta, vai ihan vaan elollisten normaalista toiminnasta.
Samalla mietiskelin ihmisten eloa yleensä kotona ja työpaikalla, eikös se ole ihan samaa hengissä pysymistä ja valtataistelua. Kuka näyttää kellekin kaapin paikan ja osoittaa suuruuttaan.
Mistä kiistellään omakotitalossa asuvien naapureiden kesken eniten, no rajoista. Minunkin naapuri teki aikoinaan valtavia ponnisteluja sen suhteen, ettei kukaan olisi voinut mennä hänen talon vierestä olevaa tietä myöten rantaan. Isäni on kertonut hyvinkin huvittavia juttuja hänen naapurinsa kiusanteosta. Tontin raja on käyty virkamiesten taholta tarkistamassa useaan otteeseen. No aina se on ollut samassa paikassa, mutta kun ahistaa. Veljeni oli ruohonleikkurilla törmännyt isäni naapurin rouvan mielestä hänen tontin penkkaan, niin nuhteet siitä oli tullut. Pittää olla tarkempana.
Presidentti Putin sanoi vapaasti käännettynä, että itse saatte päättää liityttekö Natoon. Jos liitytte, niin sotilaita tulleepi riittävästi rajalle. Hänen Suomalainen ystävä oli kertonut, että Nato haluaa sotia Venäjän kanssa viimeiseen suomalaiseen sotilaaseen asti, samalla Putin kysyi suomalaisilta: "haluatteko te?" Me emme halua.
Surullista. Nuijasotien aikaan oli tärkeää olla vahva ja suuri, sekä osata tehdä iso nuijja. Nyt jotenkin tuntuisi, että vahvuus osoitettaisiin henkisellä suuruudella, jopa älykkyydellä. Toisten alamaisina pitäminen ja ylhäältä katsominen ei minusta ole fiksua toimintaa, joskin varmaan toimii vielä nykyisinkin. Muutenko sitä tehtäisiin. Voisi kuvitella, että kenenkään etu ei ole saada aikaan pelkoa ja sotaa. Miksi? Kenen etu se on? Kunpa voitaisiin vain olla sovussa ja elää yhteistyössä.
Ei pieni ihminen voi käsittää tätä maailman menoa. Ihminen on tosi outo maapallon tallaaja.
Tähän ei voi sanoa muuta, kuin se mitä eräs kapianen oli sanonut puhelun päätteksi alaiselleen: "ette te sano loppu, minä sanon loppu, loppu!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)