Nuoruusmuistoja

Kuuntelin you tubesta kirkan laulamaa kappaletta mamy blue, niin eikös muistot alkaneet tulvia mieleeni. Olin nuruudessani ammattikoulun jälkeen Helsingissä rapparin apulaisena, elementtisaumojen uusijana ja julkisivumaalarina. Tämä juttu ajoittuu 80- luvun alkuun.

Minä saavutin täysi-ikäisyyden Helsingin työreissullani. Yritin löytää kapakkaa, missä juuri 18 vuotta täyttänyt voisi käydä silloin tällöin juhlimassa. Se ei ollutkaan ihan helppoa, sillä suurinosa oli tarkoitettu varakkaammille, eli  21 vuotiaille. No Alibi oli kapakka, mihin olin tervetullut. Kirka lauloi, vai sanoisiko raakkui heviä. Tarkemmin muistellessa hänen ääni taipui oikein hyvin hevi-musiikille. Se ei vain silloin ollut trendikästä. Kirkan oli se hylättävä ja pyyhkiä vain nöyrästi surut silmistään.

Mukavia muistoja oli nuo Helsingin ajat. Niistä olen kertonut aiemminkin. En tahdo muistaa mitä olen aiemmin kirjoitellut, joten älkää harmistuko jos tulee kahteen kertaan, kahteen kertaan.

Vuokra isäntä oli pitänyt meille napakan puhuttelun siitä, että Pihlajamäkeen ei sitten ole mitään asiaa. Vaikka kuinka kaunis nainen teitä sinne houkuttelisi, niin sinne ei kannata mennä. Sinne on sijoitettu vankilasta tulleet ja on siten vaarallinen paikka.

No elähän mittään, kun olin kapakasta tullessa jonottamassa Siltamäkeen menevään bussiin, niin sattui eräs Kitteeläisen tutun serkku samaan jonoon. Hän nyt ei ollut kaunis nainen, mutta silti houkutteli minua lähtemään mukaansa, kun nyt satuttiin tapaamaan. No minähän läksin. Tämä juttu on kuin salatut elämät, minkä tietää jo ennakkoon kuinka tässä käy. Linja-autosta jäätiin Pihlajamäessä. Kaveri tuumi kotiinsa suunnistaessaan, että tuossa on näköjään joku saanut turpaansa verijäljistä päätellen. Tuon kioskin kulmalle tappoivat jonkun viime viikonloppuna, kun oli esitellyt rahapussiaan väärille henkilöille.

Kun aamulla heräsin ja söin aamupalan, niin aika korvat luimussa menin linja-autopysäkille ja mietin, että jos täältä nyt vielä hengissä selvitään, niin hyvä. No selvittiinhän sieltä.

Olihan se railakasta itsenäistymisen aikaa. Vuoden Helsingissä vietettyäni menin armeijaan ja sieltä palasin kotikylän maalausliikkeeseen töihin. Monta kertaa soittivat ja kysyivät Helsinkiin työnjohtajan hommiin, mutta en lähtenyt, vaikka ei minulla mitään kaupunkia vastaan olisi ollut. Kerkisin olla muutaman vuoden maalarina, kun minut pyydettiin opettajan toimeen ja sillä tiellä olen vieläkin.

Autokoulun kävin Jokinevalla Helsingissä ja se vasta kokemus olikin. Autokoulunopettajalta oli mennyt hermot ajan kanssa ja hän käyttäytyi melko äkkipikaisesti aika-ajoin. Erään kerran hän sanoi: "ajetaan seuraavasta vasemmalle!". Minä en uskaltanut oikein kysyä tarkempia koordinaatteja, vaan koitin itse pohtia, mikä tie nyt olisi ollut sopivin tälle leveälle kuorma-autolle. Mietin, että ei hän varmaan tuota kapeaa talojen välissä olevaa tietä tarkoita, joten seuraavasta valoristeyksestä mennään.  Autokoulunopettaja: "MINNE HELVETTIIN TE AJATTE!". Minä: "ajattelin, että te tarkoititte tätä suurempaa tietä, minne tielle olisi pitänyt kääntyä?". Opettaja: "SE MENI JO!". Autokoulun viimeisellä ajokerralla hän sanoi: "Älä ota minua hyvin vakavasti, sillä minulta on mennyt hermot. Opastin erästä tyttöä tyylini mukaisesti, niin lähti liikennevaloissa litomaan ja jätti minut yksin apukuskin paikalle. Siirryin kuskin paikalle ja ajoin auton pois". No kortti tuli, vaikka opettaja kyllä sanoi jossain vaiheessa, että te ette koskaan tule korttia saamaan. Siihen aikaan ei vielä oltu kuultu positiivisen palautteen vaikutuksista. No, armeijassakin sotilasmestari tuumi: "aina kun minä nään teidät hommat on päin persettä!". Hämeenlinnan opettajaopistossakin noudatettiin samaa linjaa vielä 80-luvun lopussa, kun eräs lehtori antoi palautetta kokelaalle sanoen: "tämä on hylätyn ja naurettavan välimailla". Minä sain opettajaopistosta erittäin hyvät arvosanat ja puolustusvoimainmestaruuden omaavana alikessuna tulin armeijastakin. Enkä tehnyt AHO:n tutkielmaa perinteisesti, että sitä olisi voitu nimittää matkielmaksi, niin kuin näitä yleisesti kutsuttiin. Silloin piti kirjoituskoneella kirjoittaa kaikki lainatutkin tekstit, ei voinut kopioida tietokoneella, kun ne olivat vasta tuloillaan kouluille. Sellaista digiloikkaa silloin otettiin. Kopiokoneella seisottiin, leikeltiin monisteita ja liimailtiin. Se sopi sen aikaiseen opetustyöhön. Kalvoja kirjoiteltiin illat pitkät ja opiskelijat kirjoittelivat ne sitten omiin vihkoihinsa tunnilla.

Silloin muuten videoitiin paljon asioita. Pitkään se vei, sillä nyt vasta on lyhytelokuvien buumi kouluissa alkanut.

Sanoivat, että opettajaopisto on Suomen kallein tanssikoulu. Tiedä häntä.

Eräänä aamuna oli yhdellä pojalla mennyt ilta pitkäksi ja hän hampaita pestessään huomasi fritskun kaulassaan. Samalla hän muisti, että hänellähän on vaimo, lapset ja uusi talo. Hän alkoi panikoida ja hokea, että nyt menee kaikki. Toiset kokelaat koittivat lohdutella ja tuumivat, että onhan tässä vielä koko perjantai aikaa, joten kyllä asiat selviää parhain päin. Poika ei ymmärtänyt, miten tästä nyt voisi enää selvitä. Muutaman tunnin päästä kokelaskaveri juoksi opiskelukaverinsa luokse ja tuumasi: "minä keksin, hiotaan se fritsku pois hiomapaperilla ja kun menet kotiin, niin sanot vaimollesi, että olit puupuolella opetusharjoittelussa ja joku tunari työnsi puupalikan koneeseen siten, että se lensi kaulaasi. Vaimosihan halaa sinua ja huudahtaa, että hyvä kun et kuollut. Poika tuli maanantaina takaisin ja tuumasi iloisena: "läpi meni". Näin pelastettiin jälleen yksi avioliitto ja lapsille turvallinen koti.