Olin viikon Unkarissa ja tänään menin tapaamaan iäkästä isääni. Hätkähdin, kun hänen kunto on heikentynyt silmin nähtävästi. Silti hän keitti kahvit ja juteltiin elämästä.
Tultiin siihen tulokseen jälleen, että ihmisen elämä on yllättävän lyhyt. Isäni kertoi (minä voin täysin yhtyä näihin kokemuksiin), että viiteenkymppiin asti elämä on yhtä vastamäkeä ja suorittamista, sen jälkeen se on myötämäkeä. Hän tarkoitti käsittääkseni sitä, että ei ole enää kauheasti vastuksia ja ajan kulku nopeutuu loppusuoran-, sekä maalin lähetyessä huikean nopeasti. Mitä nyt aivan viimeisinä vuosina päivät tuntuvat pitkiltä, kun liikkuminen vaikeutuu, kuulo heikentyy ja sitä myötä ihmiskontaktit katoavat.
Isäni verenpaine on heitelly kovasti ja psytellyt vaarallisen korkealla jo useamman viikon. Tulee jotenkin niin voimaton olo katsoessa elämän rajallisuutta. Miksi meillä on aina niin kiire jonnekin?
Isäni kertoi jälleen, että kaikki ystävät ovat kaikonneet, suurin osa ikäisistä on mullattu ja loput nuoremmista eivät enää uskalla tulla käymään. Pelkäävät ehkä vanhuuden tarttuvan. Hän on silminnähden yksinäinen.
Vanhin veljeni on tehnyt valtavan työn vanhempieni hyvinvoinnin eteen, saamatta siitä juurikaan positiivista palautetta tai huomiota.
Isäni on asunut rakentamassaan omakotitalossa vuodesta 1963. Äitini kuoltua yksin. Voitte kuvitella mitkä tunteet jylläävät hänen ajatuksissa, jos ja kun on tullut pohtineeksi, ettei hän kykenisikään asumaan enää omassa talossaan.
Tämäkin elämänvaihde on kunkin koettava ja siitä selviydyttävä, olitpa juuri itse maaliviivalla tai saattelemassa läheistäsi sen viivan yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti