Lapsena on aika rentoa, kun voi luottaa siihen, että joku vähän vahtii ja auttaa jos tulee hätä.
Kun kaikki ruuhka-ajat on melskattu ja lasten kasvukivut eletty, niin itsellä alkaa olla samat kiinnostuksen kohteet, kuin lapsella. Eikä siinä mitään pahaa ole. Hiukan vaan hirvittää auttaako meitä sitten joku, kun on hätä. No aika näyttää, miten siun sote kohtelee.
Tämä tarina sai alkunsa siitä, kun olen innostunut leivän paistosta. Olen aina ollut leipäihmisiä ja se on ollut suuri osa minun nautintoaineita. En oikein voisi kuvitella elämää ilman leipää. Nautin suunnattomasti aidosta voimakkaanmakuisesta ruisleivästä. Setäni vaimo paistoi viikottain lapsuudessani leipää ja itse sain olla mukana. Minun annettiin taputella pieni oma leipä, mutta oli niin tuskaista odottaa sen paistumista. Olisi heti halunnut päästä maistamaan. Heinävaarassa kävin kylässä aikoinaan eräässä maalaistalossa ja kahvin kanssa syötiin emännän paistamaa ruisleipää, se on ollut ehken parhaita leipään liittyviä makumuistoja.
Nyt olen kahden päivän aikana innostunut kokeilemaan leivän paistoa. En nyt ruisleipää tohtinut tehdä ja paistaa. Se teko näyttää niin vaikealta. Tiedän kyllä, että vielä minä kokeilen ja teen sitäkin. Ajattelin aloittaa vaalean leivän leipomisella. Teinkin eilen ensimmäiset hiivaleivät. Netistä lueskelin ja videoita you tubesta katselin. Kyllä se onnistui, hyvää oli. Sen olen ymmärtänyt, että taikinan lämpötilalla on suuri merkitys leivän onnistumisen kannalta.
Tein sen verran ison leivän, niin paistoaikaa piti jatkaa. Pohjaa koputtelemalla kuulemma tietää onko leipä paistunut tarpeeksi. Pitää kuulua kopina.
Tuo kopinaan liityvä ohje on yhtä tarkka kuin se neuvo, että hajoitusilmaruiskuun ohennetun maalin tulee "liplattaa" kepillä sekoittaessa. Näin olen opettanut omia maalariksi opiskelevia opetuslapsiani.
Lapsuudesta jäi useita leipämuistoja. Kiteellä oli koulumatkani varrella Kiteen Leipä Oy:n leipomo. Kirpeänä pakkasaamuna leipomolta kantautui pieneen nenääni vastustamaton leivän tuoksu. Joskus isäni toi kyseistä nykyisin Jannen Leipä Ky:n nimellä valmistamaa ohraleipää kotiin. Isäni paistoi muikkuja ja siankylkeä valurautapannulla. Voi sitä makuelämystä, kun isän kanssa yhdessä saimme nappailla haarukalla em. tirripaistia pannulta suuhun ja haukata vielä hiukan lämmintä ohraleipää päälle. Siitä jäi ikuinen muistijälki minun aivojen vasempaan aivolohkoon.
Nyt kokeilen, josko saisin tehtyä ohraleipää, mikä olisi lapsuudesta muistamani leivän tapaista. Leivinuuni on lämpiämässä ja leipätaikina kohoamassa.
Kävin ostamassa Kiteeläisiä ohrajauhoja joensuulaisesta vanhan kulman puodista.
Nyt voin kertoa, ettei tällä kertaa kokeilun tulokset, eli leivät menneet minun makunautintojen top kymppiin. Leivästä tuli hiukan muruista, eli se ns. lässähti. Kyllä sitä täytyy siirtyä taikinajuureen ja pitemmän kaavan resepteihin. Löysinkin netistä hyvän blogi-sivuston ja ohjeistuksen. Uskonpa, että viikon päästä minä saan sipaista voita kuohkean ja lämpimän leivän päälle
Näin vanhetessaan alkaa kehä sulkeutua siten, että samat lapsuudesta tutut asiat alkavat kiinnostaa. Joutaa luontoa tutkimaan ja makuja suussaan tunnustelemaan. Nautii rauhasta ja pienistä asioista.
Olin aikoinaan poikaa hiihdättämässä kilpailuissa, mutta poikaani kiinnosti enemmän lumipaakut ja hän tökki niitä sauvallaan matkan varrella. Toki koitin houkutella häntä etenemään supsikkaasti. En oikein raaskinut hoputtaa, kun tiesin, että voi olla paljon tähellisempää ja mukavampaa tutkia rauhassa luonnon ihmeitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti