Liikunnan vaiva

Nyt pittää sannoo, että huh, huh. Tänään olimme suvun kanssa yhdessä ja siellä tuli puheeksi missä kelläkin on lahjoja. Ei me olla suvun kanssa koolla, kuin häissä ja hautajaisissa, nyt niissä jälkimmäisissä. Lähiomainen haudattiin. Mietin hautajaisiin autolla ajellessani, että onko tämä nykyinen hautajaistraditio ajanmukainen. Onko hyvä, että kaikkien vieraiden on oltava arkun kantoa ja hautaan laskua seuraamassa? Millainen kokoonpano muistotilaisuudessa on hyvä? Tämän päivän hautajaiseremonia ja muistoilaisuus onnistui täydellisesti. Tunnelma oli kodikas ja huomioiva.

Millaiset hautajaiset itse kukin haluaisi?

Entäs, jos hautajaiset aloitettaisiin läheisten muistotilaisuudella ja kirkko hoitaisi itse hautauksen, jos on kirkollisveroa säännöllisesti maksanut. Syötäisiin hyvin ja kerrottaisiin ajasta iäisyyteen siirtyneen henkilön elämänvaiheista kumpuavia kohokohtia. Ilalla sitten pidettäisiin laajempi vapaamuotoinen muistotilaisuus, missä olisi suotavaa kertoa sattumuksia ja tarinoita pois menneen elämän varrelta.

Kun itseäni mietin, niin varmaan puolen tunnin välein kerrottaisiin minun kirjoittama pakina ja sen päälle otettaisiin snapsi. No siinä kyllä menisi päivä jos toinen.
Siitä tulikin juttu mieleen, miksi insinööri ei voi olla joulupukkina? No, kun ei oo lahjoja, niin ei oo lahjoja. Tuo oli huono, myönnän. No tämä juttu tuli mieleen, kun puhuimme ruokapöydässä, että missä kukin on taitava. Matematiikanopettajaksi valmistuva tyttäreni tuumasi pilke silmäkulmassa, että hänellä ei taida olla muuta, kuin liikunnantaito. Minä siihen: "ei se ole taito, vaan vaiva". Siitähän naurut pöytäseurueella repesi.

Tyttäreni kuittaili takaisin ihan riittävästi, että en jäänyt tuon letkauksen jälkeen ns. niskan päälle... no se töksäytys oli vielä huonompi. Hän pelaa lentopalloa. Minut kaikki tuntevat lähipiirissä, joten se oli ehken sitä mustaa huumoria. En oikeasti vähättele ketään ja mitään, vaan olen ylpeä kaikesta, mitä ihmiset tekevät sydämestä ja reippaasti. Aikoinaan sanoi eräs kapiainen, että sen minkä teette tehkää reippaasti. Jos se menee päin p...ttä. tehkää se reilusti päin p...ttä. Olen niin samaa mieltä. Olen opettanut omiani siihen, että ei kannata kuunnella sivullisten naljailua, vaan menkää sinne, minne oma vaisto vie ja mikä tuntuu omimmalta. Silloin nuo naljauttelut ennemminkin naurattaa. Oletan, että lapseni ovat sinut sen asian kanssa. Uskallamme huumorin keinoin kyseenalaistaa toisiamme ja kokeilla onko kukin varmasti tosissaan suunnitelmissaan.

Olemme kukin toisillemme kriitikoita ja vastaväittelijöitä. Nautin tilanteesta, missä vastaväittelijä on eri mieltä ja sitten vaan perustellaan näyttävän värikkäästi kukin omia kantojaan. Teologiaa opiskelevan poikani Ollin kanssa on pidetty tosi nautinnollisia hymyssä suin pidettyjä väittelyitä, milloin saunassa, milloin muualla. Tosin sivulliset ovat jo olleet hiukan huolissaan. Me on naurettu toisiamme kunniottavan hersyvästi väittelyn lopuksi. Ihan hukeita tilaisuuksia.

Niin siihen asiaan, mistä se huh, huh tuli. Kävin viemässä katiskat lähijärveen. Ensin kannoin ne rannalle ja sitten veneellä voimia uhmaten rikoin jäälauttoja titanikin tavoin, kylläkin uppoamatta. Laitoin varmuudeksi "korkkiliivit", siis pelastusliivit päälleni, kun tuo uimataito jäi sille tasolle, kuin sillä varusmiehellä, jolle huudettiin: "eikö alkokas Ahonen osaa uida?" Alokas: "en osaa herra ylikersantti, mutta olen haka kahlaamaan". Katiskat on nyt järvessä ja ihan merkitkin ostin Tuupovaaran Piranasta. Huomenna katsotaan, jos jäälautat antaa myöten, että miten muhkeita haukia siellä molskahtelee.