Isäni on ollut metsä- ja kalamies henkeen ja vereen. Oli perustamassa aikoinaan metsästysseuran ja toimi sen puheenjohtajana 30 vuotta. Isälleni on ollut metsästys ja kalastus kaikki kaikessa. Hän pyrki istuttamaan tuon kiinnostuksen ja innon myös lapsiinsa. Niinhän se valitettavasti on, että usein me haluaisimme lapsistamme juuri sellaisia, kuin itsestämme olisimme halunneet tulevan. No ei tullut kalamiestä, ei metsämiestä. Hyvä ampuja kylläkin.
Tämä pohdiskelu lähti siitä, kun isäni ei malta päästää irti metsästysharrastuksestaan, vaikka ikä ei enää tue sitä. Hän on vain sitkeästi maksanut hirviluvat ja aina yhtä tormakkaana on menossa metsälle. Valitettavasti hän joutuu jättämään operatiivisen toiminnan pääosin nuoremmilleen ja niinpä lapset joutuvat olemaan hänen harrastuksen ylläpitäjiä osallistumalla hirvijahtiin. Olen ymmärtänyt, ettei kukaan pojista ole erityisen vihkiytynyt tuohon harrastukseen. Isäni on melkein joka kerta, kun käyn hänen luonaan ilmoittanut, että kyllä minäkin olisin tervetullut hirvimetsälle. Yhtä monta kertaa olen kertonut, että en ole tulossa.
Tänään isälleni oli valjennut, että hirvimetsästyksen aloituspäivänä ei hänen pojat pääse häntä tuuraamaan. Kysyi sitten minuakin. Sanoin, ettei voisi vähempää kiinnostaa ja ettei se ole minun juttu. Eihän isäni siitä vastauksesta varmasti tykännyt ja oli pettynyt kasvatuksensa tulokseen.
Mietin vaan kotiin töistä ajellessa, että jos minä herään joka arkiaamu klo. 5.30, niin en aio herätä lauantaina kellon viisareiden osoittaessa 4.30. Toki näin kerkiäisin hoitamaan kaikki eläimeni ja sitten vielä valmistelujen jälkeen ajamaan tuli ahtereen alla 70 kilometriä ollakseni metsän laidassa pyssy tanassa käskyn jaolla auringon sarastaessa. Siellä sitten olisin kuuntelemassa toinen toistaan parempaa ja viisaampaa metsämiestä kyseenalaistamassa sanallisesti jahtikavereitaan.
Kuka menee sen ison männyn juureen, Vilikinmäen taakse ja Piiroonmäen Jussin leivättömän pellon kulumaan (nimet keksittyjä). Metsämiehillä, jos kellä on aivan oma kylänsä maamerkkislangi, niistä ei uusi harrastaja ihan helpolla selvää ota. Metsämiehillä on vielä se vanha ammattilaisen tyyli, missä uuden kokelaan on itse otettava selvää asioista ajatuksella; "ei minuakaan kukaan perehdyttänyt, kyllä Siperia opettaa".
Sitten kun ammut hirven, tai jätät sen ampumatta, niin sanomista ja piilov..a riittää. Milloin saalis on liian pieni, milloin mitäkin. Harvoin sattuu sellainen, että kaikki olisi tyytyväisiä. Pelkurit kun laskevat vielä isoimmat hirvet passiketjun läpi. Isäni oli aikoinaan suomen parhaita hirviampujia radalla. Metsällä hän erään kerran ampui hirveä, mutta luoti osui hirvenkarvan väriseen mäntyyn ja hirvi otti haavoittumatta ritolat. Sitä sitten monissa miehin etsittiin, kun epäiltiin sen haavoittuneen. Joku metsämies sitten tuumi etsinnän lomassa; "se on tämä Veikko niitä rata-ampujia". Olisko tämä nyt ollut sitä piilo...?
Eikö sitä voisi jokainen elää omaa elämäänsä ja tehdä niin kuin itse haluaa, eikä toteuttaa koko elämäänsä muiden toiveita. Voitaisiinko kunnioittaa toisia siinä määrin, ettei puututtaisi heidän elämäänsä ja ainakaan rollattaisi, sekä luuloteltaisi miten toisilla menee.
Olen joskus sanonut nuorillekin, että ottakaa vastuu omasta elämästänne ja tehkää siitä mieleisenne. Se on ainut vaihtoehto ravistella ympärillä pyörivät "asiantuntijat" kintereiltään ja sitten voi alkaa elää niin kuin itse haluaa omilla varoilla ja ajatuksilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti