Autoilumuistoja

Ajellessani autolla kotiin ajattelin, että on ne autot kehittyneet. Ajaminen on oikeasti jo nautinto näillä nykyajan menopeleillä. Samalla muistot tulvivat mieleeni.

Minun ensimmäinen auto oli kuplawolski, jonka katolla oli siniset raidat. Taisihan ne olla ihan auton mittaiset viivat. Sivuttain oleva pakoputki antoi hivenen tuhdimmat saundit. Ilmastointikin toimi, jos muisti aukaista sivuikkunan. Käyntiin tosin ei meinannut pakkasella saada ja ohjaus meni niin jäykäksi, että risteykset otti minun kalastajan käsivarsista kaiken irti. Ei ollut ohjaustehostimia ja kun käsivarret oli kuin siimaa, niin tiesi rattia kääntävänsä.

No täytyy myöntää, että joinakin aamuina tuli potkaistua saksalaista kansan autoa kylkeen, kun ei lähtenyt käyntiin. Sitä nuorena kun käy vähän nopeammilla vastuksilla.

Isälläni oli kanssa jos minkälaista autoa. Ensin oli ajellut "kommerkopilla", mikä oli pieni Englantilainen auto. Siinä oli ruostunut pellit melko nopeaa tahtia. Oli hänellä myös rättisitikka, se oli minun mieleen. Lienenkö aina ollut vähän boheemi, mutta sillä oli mukava ajella. Sainpa joskus tyttöystävänkin halittua sen kyytiin.

Rättäri kulki hyvässä alamäessä ja myötätuulessa mittarin mukaan satasta. Siinä sitä oli hymyssä pitelemistä, kun alamäessä pyyhkäisi parmmalla ohi. Ei tahtonut ohitettavien hermot kestää, vaan heti ottivat paikkansa takaisin. Isäni sanoi, että mitä ne rättäriä moittii kylmäksi, sillä ei se ole yhtään kylmempi sisältä, kuin ulkoakaan.

Sain, kuin sainkin kortin 80-luvun alussa. Autokoulunopettajani Jokinevan autokoulussa Helsingissä ei olisi voittanut vedossa, vaikka kerroin kortin saamisestani oli varmaan aika iso. Ihan isolla kuorma-autolla ajelin pitkin Helsingin katuja.

Armeijassa ollessani lainasin veljeltäni oranssin punaista Taunusta ja ajelin Savonlinnaan tyttöystävääni tapaamaan. Pois aamuyöllä ajellessa poliisi pysäytti minut sillan toiseen päähän ja alkoi tutkia autoa taskulampulla. No kohta huomasin istuvani poliisiauton takapenkillä. Aloitettiin liikaa valvoneen poliisin ja hivenen reissuunsa tyytymättömän nuoren miehen välinen verbaalinen taisto. Se meni jotenkin näin: Poliisi: "teillä ei ollut 80 lätkää takaikkunassa, olit sitten tahallaan jättänyt sen laittamatta". Minä: "älä hupsuttele, minä lainasin autoani veljeltä ja se unohtui kaikessa kiireessä". Poliisi: "älä valehtele, te rakkarit tahallanne jätätte sen laittamatta, että saatte ajella sitten satasta". Minä: "sinä et saa minua koskaan tunnustamaan, että minä olisin sen tahallani jättänyt laittamatta takaikkunaan". Poliisi: "missä te asutte?" Minä: "Helsingissä". Poliisi: "Kertokaa asuinosoitteenne!". Minä: "en muista sitä". Poliisi: "ETTE MUISTA OMAA OSOITETTANNE?". Minä: "en, mutta osaan sinne mennä, se on Pitäjänmäessä". Poliisi: "kun me lähetämme tämän rikosilmoituksen Helsinkiin, niin he miettivät mitä tekevät, jos te olisitte Savonlinnassa kirjoilla, ottaisin teiltä kortin heti pois! Minä: "en koskaan muuta Savolinnaan, jos täällä on näin hupsua porukkaa. Menisitte noita mummon potkijoita vahtimaan, ettekä tavallisia autoilijoita täällä istuttaisi yhden 80 lätkän takia. Kun te lähetätte sen lappunne Helsinkiin, niin naurahtavat sille, siellä kun lienee muutakin tekemistä, kuin ruveta tämmöisiä "rikoksia" ratkomaan. Poliisi: "mikä teidän ammatti on?".  Minä: "maalari". Poliisi: "mikä teidän palkka on tällä hetkellä?". Minä: "kymmenen markkaa päivä". Poliisi: "valehtelette, maalari ei voi hankkia niin vähän". Minä: "en valehtele, valtio ei maksa enempää... olen varusmiespalveluksessa". Poliisi kiihtyneenä: "MITÄ TE VALEHTELETTE OLEVANNE MAALARI, JOS TE OLETTEKIN VARUSMIES!". Minä: "en minä mikään värvätty varusmies ole, olen silti maalari, vaikka varusmiespalveluksessa olenkin". No lopulta jouduin kolmen aikaan aamuyöstä piirtämään lapulle sen 80-lätkän ja sain muutaman kympin sakon ja senkin markoissa. Aika meni kyllä rattoisasti ja saimmepa molemmat purkaa sisimpäämme toisillemme :) Taisimme molemmat ylireagoida ja siksi kommunikointi hiukan tuotti lämpöä.