Koulusta kotiin kävellessä näin valkohaalariset miehet Romolantiellä taloa maalaamassa. Se saattoi olla riittävä sykäys sille, että olen siitä lähtien ollut maalausasioiden kanssa tekemisissä... vaikka joskus pikaistuksissani sanoinkin, että muutan nimeni Tötterströmmiksi ja muutan Porvooseen.
No se oli hyvin lyhyt vaihe, kun puhelimet soi jatkuvasti ja ihmiset kyselivät minulta, millä heidän tulisi maalata talonsa. Minä sitten ilmaiseksi jakelin neuvoja puhelimessa, vaikka jotain rahanarvoista työtäkin olisin sillä ajalla voinut tehdä. On minuun kuitenkin juurtunut kutsumusajattelu ja tiedon siirtämisen halu, joten jakelin neuvoja ihmisille maksutta. Ajoin joskus jopa katsomaan ja neuvomaan paikan päälle, kukaan ei koskaan tarjonnut rahaa, no eräs entinen kapiainen sanoi: "olisiko tämä maksanutkin jotain?". Vastasin, että ei. Ajellessani mietin, että milloin minä olen kutsunut jonkun ammattilaisen kotiini varautumatta maksamaan tilaamastani palvelusta.
Ammattikoulusta menin kesätöihin isäni avustuksella. Isäni toimi sähköasentajana ja tunsi myös maalausurakoitsijoita. Minua palkatessaan sanoivat, että jos olet isäsi poika, niin tule vain töihin. No olin yhtä luotettava, kuin isänikin. Laadulla tehdään, mikä tehdään ja puheista pidetään kiinni.
Ammattikoulun jälkeen opettaja suositteli, että jospa menisit jatkamaan opintojasi. No minäpä menin ja sieltä sitten opettajan suhteiden kautta Helsingin rakennuksille. Siitä reissusta tulikin työelämän korkeakoulu. Samalla tapahtui itsenäistyminen ja aikuistuminen. Olen oikein kiitollinen niistä ajoista. Olen sitä mieltä, että jokaisen tulisi irtaantua kotiseudustaan hetkeksi, niin saisi perspektiiviä elämään. Nyt moni toki menee kauemmaksikin, ulkomaille asti.
Matkustin kouluun jo useita vuosia junalla asuen koulujen asuntoloissa. Riihimäen asemalla havainnoin, että on meitä moneen junaan. Osa oli herännyt porttikongeista roskiksia tönkämään ja osa koetti kerätä yön aikana menettämiään voimia päivän askareisiin kahvikupposen voimalla aseman baarissa. Moni kiirehti junaan ja kuka mihinkin. Oli opettavaista seurata ihmisiä ja ymmärtää, että elämä on moninaista. Ihmisten lähtökohdat ovat erilaisia. Elämä heittelee ja kohtelee ihmisiä monin eri tavoin.
Asuntoloissa ja puistoissa nyrkit heiluivat, vaikka itse en ollut osallisena. Nälkä kurni usein vatsassa. Ei silti menty sossuun, niin kuin nyt on helpommin tapana. Koitettiin selviytyä. Olisiko se ollut sitä kasvatuksesta tullutta Suomalaista sisua ja oman arvon säilyttämistä? Onkohan sisu häviävä luonnonvara?
Menestyin ammatillisessa koulussa ja itsetunto koheni. Menin 80-luvun alussa Lemminkäiselle rapparin apulaiseksi. Meritullinkadulla tehtiin "kuraa" rappareille betonimyllyllä. Minä sain vielä vastuullisen tehtävän tilata massaa puhelinkioskista oikeaan aikaan. Auta armias, jos kiireessä yritti oikoa työssään, niin telineeltä kuului ärrää sorauttavan punapartaisen rapparin huudahdus "pe...kele kraakaa kuraa!". Se tarkoitti sitä, että jos rappinki ei pyörinyt riittävän pitkään myllyssä, niin siihen ei muodostunut sitkoa. Rappari kun viskasi kauhallaan massan seinään, niin sen piti jäädä siihen kiinni, mutta tämä "kraaka kura" mureni heti seinästä pois. Ei muuta kuin epäkurantti kura takaisin ja uutta perään. Ei sitä montaa kertaa kehannut kokeilla.
Rapparit lauloivat meille ison g:n voimalla: "rapparit hankkii myllyllänsä ja rapparin eukot ...sä". Työnjohtaja katseli autolla ajellessa kesäisten neitojen lanteen keinahtelua ja tuumasi: "pyörii, kuin onnenpyörä. Paljon lupaa, mutta mitään ei anna".
Rappaustyömailla oli monenlaisia työmiehiä. Eräs elämäntapataiteilijoiden ryhmä oli piikkarit, eli ne karskit miehet, jotka poistivat koneellisilla vasaroillaan tiiliseiniltä entiset rappingit pois. Raakaa työtä sanoisin. Työ oli hyvin palkattua urakkatyötä. Tähän voisi sanoa, että ei ne kovat tulot, vaan pienet menot. Nämä piikkaustyötä tekevät hemmot olivat on- off tyyppejä. Silloin kun työtä tehtiin, niin tehtiin täysillä ja kun siirryttiin viihteelle, niin sekin tehtiin asiaan paneutuen. Näin kerran, kun työntekijä antoi pienen osan tilipussistaan työnjohtajalle takaisin ja sanoi: "anna tämä minulle vasta maanantaina". Ihmettelin, mikä juttu?
No se selvisi ajan kanssa. Tilin saatuaan miehet juhlivat viikonlopun niin monipuolisesti, että rahat oli loppu jo maanantaina. Sillä rahalla, mikä oli jäänyt työnjohtajalle kaniin elettiin sitten seuraavaan tilipäivään asti.
Nämä piikkarit koittivat pysyä elossa kaupasta saatavilla makkaran päillä, kunnes saivat taas rahaa lähtien radalle. Tästä lie tullut sanonta: "mitä raskaampi työ, sitä raskaammat huvit".
Työntekijät kävivät satamasta hakemassa puolalaisilta merimiehiltä pirtua, se kun oli vahvempaa ja halvempaa, kuin pitkäripaisesta saatava iloliemi. Saattoi olla, että niistä saadut "verot" meni Puolaan.
Helsinkiin tuli keväisin julkisivutyöntekijöitä ympäri Suomen ns. reppuhommiin. He olivat, kuin muuttolinnut tullen huhtikuussa ja lähtien mamman luo, elämää kokeneempana syyskuun lopussa. Rappareilla oli lääkärin tasoiset palkat ja siitä seurasi liittojen suomin eduin huikean korkea ansiosidonnainen työttömyystuki talviajaksi. Siinä sitä oli mukava tehdä "ommoo hommoo", siis metsätöitä ja halkoja, kun ansiotaso oli turvattu.
Nyt on Etelä-Suomessa huonommat ajat, kun Virolaiset ja muut pienempiin palkkoihin tottuneet liitottomat työntekijät ovat polkeneet urakat. Tosin tuumasi eräs maalausurakoitsija hiljattain, ettei Suomalaisia rappareita saa töihin vieläkään talveksi, vaikka nykyisin ei olisi mitään ongelmaa tehdä niitä ressujen alla lämmitetyssä tilassa. Halutaan ulosmitata liittojen sopimat edut ollen "työttömänä" ansiosidonnaisella. Tämä on vähän samantyyppinen etu, kuin sairaslomaetuudet. Joku kertoi kuulleensa, kun työntekijä oli kysynyt toiselta: "oletko pitänyt jo kaikki palkalliset sairaslomat?".
Olihan se pöyhkeetä olla 16 kerroksisten kerrostalojen seinillä kelkassa. Kelkka oli vaijereiden varassa oleva metallihäkki, missä seisottiin ja sitä sai nostettua ja laskettua sähkömoottorilla, jos ei tullut sähkökatkos.
Siinä sitä näki jos monenlaista. Työkaveri kertoi, että hän oli erään kerran ollut töissä Helsingin lähiössä, jossa oli kerrostaloja joka puolella melko tiheästi. Kahvitauolla ottamansa huurteinen alkoi vaatia pois. Eihän siinä auttanut, kuin lorotella mahdollisimman huomaamattomasti kelkassa seisoen. Ei aivan onnistunut, sillä eräs vanhapiika oli parvekekukkasia kastellessaan huomannut, että mikäs veitikka se siellä vilkkaa.
Poliisit kurvasivat lähiön pihalle ja huitoivat siten, että maalarin ei auttanut, kuin ajella kelkka alas.
Poliisi: "olitte virtsanneet kelkasta?".
Maalari: "niin tein, urakka kusee, en vain minä, jos ajan joka kerta alas tarpeelleni".
Poliisi: "Kyllähän me se ymmärretään, mutta kun ilmoituksen tehnyt neiti oli sanonut, että te vielä olitte häntä oikein katsonut ja samalla hymyillen hetkuttanut".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti