Turvattu toimeentulo on minulla aina ollut, töitä olen halunnut ja saanut tehdä, siinä samalla ihmissuhdeasioita pohdiskella. Toki rahaa ei ole kasalle kertynyt ja monta kertaa on pitänyt laskut laittaa oikeaan aikajärjestykseen, mutta minä jos kuka olen optimisti ja selviytymisen mestari tiukassa paikassa. Aikoinaan verovirkailija sanoi (90-luvulla) minulle, ettei oikein voisi enää joustaa. Sanoin, että josko katsoisit paljonko olen veroja maksanut vuositasolla, jotta kannattaako lypsävää lehmää tappaa. Virkailija sanoi, että on kyllä kunnioitettava määrä, ei tapeta. Ajat paranivat ja niinhän se on, että aina kun selviää tiukoista paikoista, niin se oikeasti vahvistaa ja luo uskoa, sekä luottamusta selviytyä myös jatkossa.
Monta yötä olen valvonut elämäni varrella ja elämä on tuntunut välillä kaatuvan päälle, mutta aamulla olen käärinyt hihat ja asiat hoitanut hymyssä suin. Noo, välillä työtä on tehty hiukan tiukkailmeisemminkin. Usein päivän askareissa olen huomannut, että ei ne päälle kaatuvat asiat niin elämää vakavampia asioita olleetkaan, kun vain on uskaltanut olla suorapuheinen ja rehellinen. Tosin muistan keskusammattikoulun keskusvaraston katossa riippuvan kyltin, missä luki "ajattele mitä sanot, ettet sano mitä ajattelet". Mitä lie tuo elämänviisaus tarkoittanutkaan?
Olen toki joskus nuorena miehenä seissut järven rannalla ja katsellut anovasti taivaalle. Seuraava päivä on taas saanut ilmaa siipieni alle ja ei muuta kuin tuulta päin. Nämä väsyneemmät hetket sattuivat silloin, kun lapset olivat pieniä ja töitä oli tehtävä paljon. Tuli 90-luvun lama ja sen mukana kaikenlaista. Usein kaiken kiireiden ja taloudellisten haasteiden mukana tulee muitakin ihmisuhdepaineita. Olen kyllä ollut huikea selviytyjä ja aina tiukan paikan tullen olen ollut parhaimmillani, vaikka eihän se mukavalta niinä hetkinä tuntunut.
Nyt eletään monilla työpaikoilla haasteellisia aikoja, kun YT- vainoaa ja ilmapiiri tahtoo kiristyä. Arkena tehtävä työ on tosi tärkeää ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Silloin, kun hoksataan, että työ on tiimityötä ja itse osataan heittäytä siihen hauraan avoimesti mukaan, niin olemme jo lähellä onnistumista. Silloin, kun uskallamme kysyä ja auttaa toisiamme, niin työstä tulee mukavaa. Omalta kohdaltani en muista, että olisi suututtanut lähteä töihin. Voin toki sanoa, että kuumiakin paikkoja 30 vuotta kestäneen opettajan työni aikana on ollut ja välillä tuntunut siltä, että aivot sulaa, mutta niin kuin sanoin rohkeasti täytyy hypätä asiaa hoitamaan. Aina en ole onnistunut, mutta kun lähimmäiset huomaavat, että olet aito ja yrität positiivisesti tehdä sen minkä osaat, niin he tukevat sinua. Jos käperryt kakkitietävänä omaan kuoreesi, niin silloin tukiverkko hajoaa.
Olen sanonut opiskelijoille, että nöyryyttä pitää työssä olla ja aina voi sanoa työkaverille, että voitko näyttää miten tämä tehdään. Monesti se laukaisee lukot ja vanhempi ammattilainen on otettu ja näyttää ylpeänä omaa osaamistaan. Usein ammattilaisetkin ovat aika arkoja esittelemään omia kikkojaan, kun eivät ole aivan varmoja onko ne nyt sellaisia, mitä ilkeäisi esitellä.
Tällä hetkellä työyhteisöni on aivan mahtava. Saamme esittää kehitysehdotuksia toisillemme ja tunnustaa ne asiat, missä kukin apua ja tukea tarvitsee. Työpäivän aikana kollega käy neuvomassa minun opiskelijaa niissä asioissa, mitkä hän osaa parhaiten ja minä taas hänen opiskelijoita niissä asioissa, mitkä ovat minulle parasta osaamisaluettani.
Asiasta toiseen, kävin tänään isäni luona ja hän oli autotallissa katiskaa tekemässä. Siinä hän tuumaili: "katiskaa tässä rakentelen, kun ei ole oikein muutakaan tekemistä".
Parempia katiskoita saa kyllä hakea. Kysyin, että eikös ne ennen olleet isompia, niin Veikko tuumaili, että kyllä ne kalat taitaa sopia tuonne, sillä ne voi olla useammassa kerroksessa ja jos tuo on täynnä, niin kyllä sillä jo syömään pääsee.
Päivä menee kuulemma yhden katiskan teossa, minulla menis varmaan viikko ja en tiedä olisko se silti tuon näköinen.
Saan kuulemma niitä isomman ahtereen mallisia, jos niitä haikailen.
Mietiskelin, että varmaan aika käy pitkäksi yksikseen arkea viettäessä. Vanha kansa ei ollut väärässä sanoessaan: "Odottavan aika on pitkä". Vein Veikolle lammaskaalikeittoa ja pizzaa. Isäni (89v) kylläkin tuumasi, että ei hänelle tarvitse ruokaa tuoda, vaikka kiittikin kohteliaasti. Hän sanoi, että ruuan teko on hänen ongelmista vähäpätöisempiä. Hän olikin paistanut karjalanpiirakat ja kakun viimeisimpänä taidonnäytteenä sanomisilleen. Toki tiesin, mutta onhan se mukava maistaa muidenkin tekemää ruokaa. Samalla keskusteltiin siitä, että hän on menossa lääkärintarkastukseen ajokortin uusimisen takia. Sanoin, että jos et saa ajokorttia uusittua, niin ostetaan mopoauto. Isäni ei ollut yhtä ilahtunut ajatuksesta...vai mopoauto, jos häneltä evätään kortti, niin hän ostaa mönkijän. Isäni sanoi käyttäneensä autoa katsastuksessa ja sai hylätty leiman. Se kun taitaa olla hiukan virkamieskohtaista ja auton ikään liittyvä asia, tuo katsastusasemalla menestyminen. Isäni muisteli kun hän vei uutta autoa 70-luvulla katsastukseen. Katsastusmies oli pieksänyt uuden auton pohjaa ja isäni siitä muistuttamaan sanoen: "ettekö te huomaa, että tämä on uusi auto, ei kai se voi pohjasta laho olla?". Katsastusmies: "kyllä se on sillä lailla hyvä herra, että jos se ei tätä kestä, niin rouva putoo ja nailonit repee".
Ihmisen elämässä on monta vaihetta, kun vain löytäisi kaikista sen hetken onnellisuuden. Huomaisi vanhana, että nyt saan olla rauhassa ja tehdä ihan niin kuin itse haluan. Nuorena osaisi nauttia siitä, että elämä on vielä auki ja kaikkea mukavan ennalta-arvaamatonta on luvassa. Ruuhka-aikoina osaisi pysähtyä ja nauttia päivistä, jolloin saa keskittyä töihin. Huomaisi, miten tärkeä ihminen onkaan lapsilleen. Osaisi nauttia jokaisesta hetkestä, kun on terve ja oppii vielä uusia asioita. Havainnoisi luonnon moninaisuuden ja oppisi kuuntelemaan lähimmäisiään avoimesti ilman oman elämän mukanaan tuomia ennakkoasenteita. Silloin, kun pystyy kuuntelemaan täysin omien ajatusten vastaista tarinaa ja perusteluja kiihtymättä, pohtien hymy kasvoillaan, että jos tuo kaveri oikeasti on tuota mieltä, niin kuuntelenmpa tarkasti ja mietin miksi hän voi noin ajatella. Ei hän varmaan noin sanoisi, jos ei olisi oikeasti sitä mieltä. Miettien samalla silmiin katsoen, miksi hän on tuota mieltä, olisiko minun omissa asenteissa korjaamista, vai pysyttelenkö vielä entisissä. Kun oppisi kaiken kiireen ja tylsistymisen keskellä vielä hengittämään syvään ollen aivan yksin hiljaisuudessa, kuunnellen sisintään. Joku omahyväinen (minä) voisi sanoa, että olla ns. omissa viisaissa ajatuksissaan.
Onnellisuus? Saavutetaanko se vasta sitten, kun uskaltaa keskittyä siihen mitä jo on, jättäen vähemmälle sen pohdinnan, mitä kaikkea maailmassa olisi mahdollista saavuttaa. Harmittelu siitä, mitä kaikkea on jäänyt kokematta on turhaa, sillä kaikkea ei voi kuitenkaan saavuttaa. Arjen pienet hetket ja tavallinen arki on sitä miksi meidän kuuluu olla olemassa.
Ei ole helppoa olla ihminen itselle ja lähimmäisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti