Katsoin facebookissa videoa, missä pieni poika hiihtää kerrostalon pihatiellä ja menettää hermonsa suksiinsa, kun hiihtäminen ei onnistu. Hän hakkaa suksia lopulta puun kylkeen.
Katsoin tuon lyhyen videon kymmenen kertaa ja lopuksi nauroin oikein remakasti. Voi olla, että kansakoulusta ja myöhemmin peruskoulusta jääneet patoutumat purkaantuivat.
Siinä videossa oli juuri se tunne, mikä minulla oli liikuntatuntien jälkeen. Pakkohiihtäminen ja jääkiekko eivät olleet minun lajeja. Kävin tunnollisesti kuitenkin kaikki tunnit, koska minut oli kasvatettu noudattamaan sääntöjä ja luottamaan auktoriteetteihin.
No olen kyllä jälkeenpäin, itsekin 30 vuoden opettajauran tehneenä pohtinut, että menikö 70-80 luvulla kaikki ihan oikein.
Jos vanhemmilla ei ollut varaa ostaa suksia, niin koululta sai ns. remmisukset, joilla tuli hiihtää koulun pihamaalla ns. sakkorinkiä, kun varakkaiden perheiden lapset pääsivät lykkimään metsälenkille. Noo, eihän se itsetuntoa paljon kasvattanut, kun koulun opiskelijat katsoivat isoista ikkunoista, että siinä se köyhä taas hiihtää. Siltä se ainakin pienestä lapsesta tuntui. Pistävät katseet kuumottivat lapsen niskaa siinä häpeäringissä hiihdellessä. Tunnollisesti homman kuitenkin hoidin. Olin siis aika vahva henkisesti, kun kotini oli turvallinen ja tiesin, että selviän kaikesta.
Paikkakunnallani oli vahva pesäpallotausta ja liikunnan opettajana toimivat usein pesäpallojoukkueen puoliammattilaiset. No opetusopilliset asiat eivät välttämättä kaikilla olleet ihan hallussa, tosin ei aina opettajapätevyyden omaavillakaan. Osa pelaajista oli rakennusliikkeen varastolla ressuja paikkaamassa ja joku toimi opettajan sijaisenakin.
Joukkueet muodostettiin siten, että kaksi luokan parasta urheilijaa valittiin huutamaan joukkueet. Vuorotellen nämä liikunnanopettajan lemmikit huusivat parhaita pelaajia joukkueisiinsa. Minä olin sitten niitä viimeisiä, joita ei huudettu. Usein viimeiset otettiin omaan joukkueeseen lausahduksin: "ottakaa työ tuo". Tämä siis opettajan valvovan silmän alla. Tätä voisi sanoa nykytietämyksen valossa virkavallan hyväsymäksi kiusaamiseksi.
Huikeaa oli huomata kuitenkin se, että opettajien joukossa oli aivan ihania ihmisiä, joiden silmissä minä olin yhtä arvokas, osasinpa lyödä palloa pesäpallomailalla tai en. Parhaita muistoja oli matematiikan opettajasta, vaikka en ollut hyvä siinäkään oppiaineessa. Hän kohteli kaikkia ystävällisesti ja kunnioittavasti. Toinen mikä jäi positiivisesti mieleen oli puutöiden opettaja. Silloin ajattelin, että jos saisin valita, niin minä haluaisin olla opettaja, juuri samanlainen kuin hän.
No ei minusta peruskoulumenestyksen mukaan pitänyt mikään opettaja tulla, mutta niin vaan lehtori olen ja 30 vuotta opettajan työtä tehnyt. Nuorena opettajana olin yläkoulujen puutyösaleissa opettamassa huonekalujen entisöintiä ja koristemaalausta kansalais- ja vapaaopistoissa. Silloin mietin, että voiko tämä olla totta? Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kun nuorena on jokin tavoite, niin sen voi saavuttaa? Jälkeenpäin olen savuttanut monta asiaa jota olen toivonut, kun olen niiden eteen töitä tehnyt.
Olenkin useille opiskelijoilleni sanonut vuosikymmenten varrella, että ihminen voi saavuttaa juuri sen verran, kuin itse uskoo... ei yhtään enempää.
Vielä tuosta toisen huomioon ottamisesta ja käytöksestä. Olemme toki aikamme lapsia, mutta onhan se muutos ollut huikea siinä, miten toisiin ihmisiin suhtaudutaan. Armeijassa ollessani eräs sotilasmestari oli kyllääntynyt erääseen varusmieheen, joka ei noudattanut sääntöjä juuri milloinkaan. Nyt ei ole kyse minusta. Tulimme lapista takaisin varuskunnan pihalle, kun hän otti varusmiehen eteensä ja huusi: "TIEDÄTTEKÖ MIKÄ TE OLETTE?!". Varusmies: "enpä tiedä". Sotilasmestari: " TE OLETTE KUIN PAISE PERSEESSÄ, TIEDÄTTEKÖ MITÄ SILLE PITÄÄ TEHDÄ?!" Varusmies: "en tiedä". Sotilasmestari:" SE PITÄÄ PURISTAA POIS!".
Kuulostaa tosi kovalta tuo tarina, mutta on täyttä totta 80-luvun alusta. Onneksi aika on nyt toinen. Johtamistaidot ja opetusmetodit ovat kehittyneet ihmisyyttä korostavaan suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti