Tänään kuuntelin erään yli 90 vuotiaan miehen tarinaa, joka kertoi pojan pojastaan.Tämän nuoren miehen elämä on käynyt raskaaksi, koulu ja armeija jäi kesken. Elämän ankeutta tämä nuori mies oli sitten alkanut lääkitä runsaalla alkoholin käytöllä.
Nuoren miehen vanhempien vanhemmuus meni viinan kanssa läträtessä ja lopulta tuli avioero ja nainen kuoli tapaturmaisesti. Tämä yli 90 vuotias mies vaimoineen on vielä elossa ja rahoittaa kaikkia niin paljon kun vain pystyy. Tilan maat ja koneet on myyty, nyt on enää vanhusten eläkkeet, joita käytetään.
Vanha kansa sanoi, että virheistä luoja kostaa kolmanteen sukupolveen. Usein vanha kansa on oikeassa.
Olen tehnyt itse havaintoja nuorten elämästä useita kymmeniä vuosia. On silmiinpistävää miten kotikasvatus ja lapsuuden kokemukset vaikuttavat lapsen onnellisuuteen ja menestymiseen elämässään.
Perheen varallisuus ei ole avain onnellisuuteen, vaan tunne-elämältään tasapainoinen lapsuus ja nuoruus. Rakastavat ja huolehtivat vanhemmat, joilla on samansuuntaiset ajatukset kasvatuksesta ja pitkäjänteinen ote lasten saattamiseksi aikuiseksi kantavat jälkikasvua koko loppuelämän. Kun vanhemmat laittavat lasta tärkeämmäksi oman uran, harrastukset ja henkilökohtaisen menestyksen, niin yhteiskunnan taakka kasvaa.
Erityisen paha tilanne on avioerotilanteessa, kun nuori jää molemmista perheistä ulos, voisipa puhua jopa heitteille jätöstä. Äidille hän saattaa olla kitkerä muisto vanhasta epäonnistuneesta liitosta ja ei sovi enää uusperheen nykyiseen arkeen. Isä on saattanut muuttaa jo pois paikkakunnalta työn perässä. Ennuste on tosi huono näissä tapauksissa nuoren tulevaisuutta ajatellen.
Usein huudetaan: "yhteiskunnan vika!", ja ollaan moittimassa yhteiskunnan tukiverkostoa. Ihan niin kuin virkamiehet olisivat jotain ihmeiden tekijöitä ja omistaisivat Roope Ankan rahasäiliön avaimen.
Pahinta on, jos vanhemmat puhuvat toista, mutta tekevät toista ja heihin ei voi luottaa. Pitäsi luvata lapsille vähemmän ja pitää siitä kiinni, mitä tuli sanottua. Jos lapsi pääsee pyörittämään vanhempiaan ja toimii perheen tyrannina, niin kasvatus on epäonnistunut. Selkeät ohjeet ja aikarajat, sekä perheen yhteinen aika tuottaisivat hyviä tuloksia. Se ei ollut huono tapa, kun syötiin kerran päivässä yhdessä saman pöydän ääressä ja kuultiin miten kullakin menee ns. silmästä silmään.
Jostain syystä ne, joiden lapsuus ei ole tuottanut itseensä ja kavereihin luottavaa ihmistä päätyvät teiniäideiksi ja isiksi. Lapsen saanti on aina onnellinen tapahtuma ja erityisen palkitsevaa, jos nuoren verkostot ovat kunnossa ja perhe pystyy kustantamaan, hoitamaan, sekä kasvattamaan tulevan lapsen vastuulliseksi aikuiseksi. Onko niin, että olemme antaneet ymmärtää, että lapsen hankkimista ei tarvitse enää pohtia tai suunnitella, silloin tehdään, kun sattuu tulemaan... yhteiskunta hoitaa?
Mietin vaan joskus, että mitä tulevaisuus tuo näille lapsille tullessaan? Silloin kun sossu ja kela ovat näiden lasten leikkipaikat ja lähin omainen on viranomainen, niin onko kaikki mennyt ihan oikein?
Mitä voitaisiin tehdä toisin, että tämä ei vuosi vuodelta toistuisi niin laajassa mittakaavassa? Aivan varmasti säästettäsiin inhimillistä hätää ja yhteiskunnan varoja, jos tähän asiaan osattaisiin vaikuttaa. Varmasti tulisi halvemmaksi antaa vaikka henkilökohtainen avustaja ja ohjaaja näille henkilöille, jotka ovat tämänkaltaisessa riskiryhmässä. Nämä asiat ovat kaikkien tutkimusten mukaan sukupolvelta toiseen siirtyviä, ei geeneissä, vaan suvun toimintamallina opittuna. Paljon olisi tehtävissä, jos tähän asiaan kiinnitettäisiin huomiota.
Onneksi olemme niin varakas "hyvinvointiyhteiskunta", että tälle asialle ei ole tarvinnut tehdä yhtään mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti